Aluksi en heti syttynyt, kun tapasimme, mutta halusin kuitenkin jatkaa tapailua, koska mies vaikutti jo silloin hyvältä tyypiltä. Olimme tavanneet netissä ja jutelleet paljon noin kuukauden ajan ennen kuin tapasimme, ja halusin tavata, koska meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja juttu luisti erittäin hyvin.

Jatkoimme tapailua, mutta olin pitkän aikaa hyvin epävarma siitä, onko minulla romanttisia tunteita miestä kohtaan. Poikaystäväni on aivan ihana ja kaikkea mitä olen miehen haaveillut olevan. Olin kuitenkin pitkään epävarma, vetoaako hän minuun fyysisesti. En siis heti syttynyt täysin poikaystäväni ulkonäölle, mutta en halunnut sen takia jättää tapailua, koska kyseessä oli aivan ihana mies ja meillä synkkasi hyvin myös livenä.

Koska olin itse hyvin epävarma tunteistani, ajattelin paljon sitä, mitä kaverini ajattelevat poikaystävästäni ja pelkäsin että he arvostelisivat tätä. Mietin myös jonkin verran mitä kaverini tai läheiseni mahtavat ajatella poikaystäväni fyysisestä olemuksesta ja mitä jos he eivät pidä siitä (hänen ulkonäöstään ei ole siis mitään vikaa, sille ei vaan ilmeisesti voi mitään mistä piirteistä pitää). Loppujen lopuksihan tuolla asialla ei ole mitään merkitystä, varsinkaan jos rakastaa toista ja ei muutenkaan pidä jatkuvasti ajatella mitä muut miettivät.

Sorrun usein tälläiseen ajatteluun erityisesti omalla kohdallani, ja mietin mitä muut mahtavat minusta ajatella ja jopa rajoitan normaalia toimintaa sen takia. Nyt poikaystävästäni on tullut minulle erittäin tärkeä ja pidän häntä söpönä ja ihanana ja hän on sellainen ihminen kenen kanssa voisin kuvitella olevani vaikka koko loppuelämäni.

Meillä on erittäin läheinen ja hyvä suhde. Minua on kuitenkin ahdistanut suhteessa lähes koko ajan joku asia: epävarmuus omista tunteista tai se, että pelkään menettäväni poikaystäväni. Olen ollut hyvin surullinen epävarmuuden tunteista, koska en missään tapauksessa haluaisi menettää niin mahtavaa ihmistä.

Minulla on muutenkin taipumusta ahdistukseen ja asioiden ylianalysointiin ja niiden vatvomiseen niin kauan etten enää itsekään muista miten asia alunperin meni. Mietin jatkuvasti tunnenko tarpeeksi toista kohtaan ja milloin suhteessa kuuluu tuntea mitäkin. En edes ahdistuksen tunteiltani anna itselleni mahdollisuutta olla onnellinen.

Viime aikoina olen alkanut tuntea valtavaa ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, mitä aluksi ajattelin poikaystäväni ulkonäöstä ja siitä että mietin, että mitä jos kaverini eivät pidä hänestä ja siksi lykkäsin esimerkiksi hänen kuvansa antamista kavereille. Tuntuu, että ajattelin ilkeästi ja etten ajatusteni takia ansaitse ihanaa ja välittävää poikaystävääni. Olen itkenyt asian takia useita kertoja ja ollut todella ahdistunut.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä, koska tunnen syyllisyyttä, ja en tiedä pitäisikö tuollaisesta asiasta kertoa poikaystävälleni. Tuntuu pahalta, koska välitän poikaystävästäni valtavasti enkä ikinä haluaisi satuttaa häntä. Tunnen myös siksi syyllisyyttä, että hän kehuu usein kuinka kaunis olen. Pelkään, että menettäisin hänet, jos hän tietäisi ajatuksistani. En tiedä miten voin päästä tämän asian yli, koska tunnen olevani asian takia kamala ihminen. Olen ajatellut niin monet kerrat etten ansaitse poikaystävääni ja minusta on tuntunut pahalta hänen puolestaan.

Jos jokin ajatus tulee vain päähän, sitä ei oikein pysty estämään, mutta tunnen silti kauheaa syyllisyyttä edellä mainitsemistani ajatuksista ja siitä jos sellaisia tulee. Tarvitsisin tähän asiantuntijan näkölukulmaa, koska asia vaivaa minua kovasti. En halua menettää tätä minulle niin tärkeää ihmistä, vaikka joskus ajattelisinkin typerästi. Kannattaako tälläisistä ajatuksista edes tuntea syyllisyyttä?