KYSYMYS: Olen kolmen lapsen äiti. Nuorin lapseni on reilun vuoden ikäinen. Isommat lapset 9- ja 11-vuotiaita. Olen eronnut isojen lasteni isästä seitsemän vuotta sitten, elänyt lasten kanssa yksin ja ollut heistä päävastuussa. Lapset tapaavat isäänsä yhtenä arki-iltana ja joka toinen viikonloppu. Nuorimman lapseni isän kanssa emme vielä asu yhdessä. Hänellä on myös kaksi isoa lasta. Yhdessä olemme olleet vajaa kaksi vuotta.
Vauvan hoito on jäänyt pitkälti minulle. Miehen isot lapset ovat hänellä 12 yötä kuukaudessa ja silloin emme pääsääntöisesti näe. Arkena mies kuskaa lapsiaan treeneihin. Yksi arki-ilta on ns. kuskausvapaa. Taloudellinen vastuu yhteisestä lapsestamme on yksin minulla. Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla ja talous on tiukka. Maksamme isojen lasten melko kalliit harrastukset lasten isän kanssa puoliksi. Mieheni maksaa vielä kalliimmat harrastukset yksin, lasten äiti ei halua osallistua kuluihin.
Minä olen aika vihainen vallitsevan tilanteen suhteen. Raskausaikani oli raskas, hoidin yksin kodin ja isot lapset. Vaikka mies on täällä puolet kuusta, hänen mielestään kotityöt eivät kuuluneet/eivätkä edelleenkään kuulu hänelle. Mies lupasi, että kantaa yhteisestä lapsestamme taloudellista vastuuta ja on arjessa mukana. Koen, että hän ei ole pitänyt lupauksiaan. Hän vain vastaa, että hänellä ei ole rahaa, ku tilannetta purnaan. Rahat menee isojen harrastuksiin ja muihin lasten kuluihin, joista osa kuuluisi lasten äidille.
Koen, että meidän lapsemme ei ole yhtä tärkeä. Häneen ei ole aikaa, ei rahaa. Mielestäni miehen ex käyttää miestä hyväkseen. Hänen mielestään meidän lapsi ei vaikuta/saa vaikuttaa hänen arkeensa. Miehen on kuskattava lapsia eestaas, koska on joskus vuosia sitten luvannut.
Mies haluaisi yhteisen kodin, minä en enää. En jaksa hoitaa yksin seitsemän hengen taloutta. Tämäkin on jo tosi raskasta. Mies lupaa osallistua. Ei muutkaan lupaukset ole merkinneet. Eikä hänellä ole aikaa, koska kuskaa isoja lapsia. Minulla ei ole juuri lainkaan omaa aikaa. Yleensä käyn nuorimman kanssa kaupassa, kuskaan omia lapsiani, jopa kampaajalla lapsi aina mukana. Olen ollut todella väsynyt, hetkittäin aika masentunut. Mies eri mieltä. Pystyn toimimaan, joten asia ei ole vakava. On normaalia vain itkeä, pakottaa itsensä kaikkiin hommiin. Aina väsymykseni syynä on esiteini esikoinen tai joku muu ns. ulkoinen syy.
Mies ei ymmärrä miksi "kiukuttelen", ei vaikka sanon asia suoraan. Aina se on vain vitsi. Hän ei ole minulle paha. Ei olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Pitääkö minun siis tyytyä siksi mihin vain?
En tiedä mitä tehdä. Olen katkera, että lupaukset on ollut vain sanan helinää. Minä olen jäänyt yksin. En halua enää kertoa asioitani. En halua olla lähellä. Mies käy täällä, että edes joskus joku syöttää pojan tai vaihtaa vaipan. Ruma totuus. Miehen mielestä saamme selvitettyä asiat. Onko se mahdollista? Pitääkö minun vaan unohtaa asiat? Minulta on mennyt jo halu korjata asiat. Olenko minä vain yliherkkä? Pitäisikö olla kiitollinen miehestä, joka ei ole paha? Parisuhteissa ja muutenkin elämässä mietin paljon muita, asetan muut edelle. Saanko ajetella itseäni? Olen valmis miettimään myös muita näkökantoja.
VASTAUS: Kerroit, että miehesi mielestä saatte asiat selvitetyksi. Sehän antaa tietysti toiveita, mutta tarkoittaa sitä, että asiat pitäisi ihan oikeasti selvittää, eikä jatkuvasti lykätä tuonnemmaksi. Mies, joka katsoo, että kotityöt eivät kuulu hänelle, ei ole nykykatsannossa hyvä mies. Ehkä joskus muinoin on riittänyt hyvän miehen kriteereiksi, ettei tämä juo, eikä lyö, mutta nykyään eletään tasa-arvon aikakautta. Sama koskee sitä, jos mies ei pidä lupauksiaan, eikä kanna taloudellista vastuuta yhteisestä lapsesta. En ihmettele lainkaan, että voimasi ovat lopussa, ja tunteesi karrelle palaneet.
Totta kai saat ajatella itseäsi, ja sinun pitääkin. Kohtuullinen uhrautuminen on hyvä asia parisuhteessa, kun se on molemminpuolista. Mutta kenenkään ei pidä alistua suhteeseen, jossa toinen yksipuolisesti käyttää toista hyväksi. Kerroit, että sinulta on mennyt halu korjata asiat. Tämä on tietysti ratkaisevaa sen kannalta, miten asiat voivat jatkua. Jos olet kerta kaikkiaan niin loppu, ettet enää jaksa jatkaa suhdetta, niin sillehän ei sitten voi mitään. Jos kuitenkin jostain löydät sen voimanhippusen, että jaksat vielä yrittää, niin todellisen muutoksen olisi tultava. Sinun on noustava puolustamaan oikeuksiasi, ja pyrittävä siihen, että miehesi kantaa vastuunsa sekä kotitöistä, että yhteisen lapsenne taloudellisista, ja muista tarpeista.
Tämä on valitettavan tavallista, että emme osaa ottaa puolisomme tarpeita huomioon, vaikka hän ilmaisisi ne kuinka selvästi. Ajatellaan, että se on vain jotain ohimenevää kiukuttelua. Sinun on tehtävä selväksi miehellesi, että nyt on tosi kyseessä. Jos muutosta ei tule, ei tule myöskään yhteistä tulevaisuutta. Pelkään pahoin, että vähempi ei riitä. Sitä paitsi kuvauksestasi omasta olotilastasi päättelisin, että se on myös tässä tapauksessa aivan totta.
Ystävällisin terveisin
perheneuvoja Tero