Hei,
olemme olleet avomieheni kanssa yhdessä kohta 10 vuotta ja nyt olemme ensimmäistä kertaa ajautuneet jonkinlaiseen umpikujaan suhteessamme. Kaikki on periaatteessa hyvin. Rakastan puolisoani yli kaiken enkä epäile ollenkaan hänen tunteita minua kohtaan. Nyt 30 vuoden rajapyykin ylittäneenä (itse olen 31v, mieheni 33v) eteemme on ensimmäistä kertaa tullut perheasiat, joista ei parikymppisenä tullut paljon puhuttua. Minä haluaisin kovasti perustaa jo perheen, mutta mieheni ei ole ollenkaan varma haluaako (välttämättä koskaan) lapsia. Tämä pelottaa minua kovasti.
Tiedän, että mieheni on luonteeltaan myös hyvin ehdoton ja hän usein ajan kanssa vaihtaa mielipidettä. Toisaalta hän on myös hyvin kunnianhimoinen ja on myös sanonut, että pelkää perheen perustamisen hidastavan hänen urakehitystään. Olen tavallaan tuudittautunut ajatukseen, että kuitenkin myös tässä asiassa vuosi tai kaksi tekee tehtävänsä ja hän tulee ”järkiinsä”. Olemme asiasta vakavasti ja erittäin hyvässä hengessä puhuneet jo useita kertoja viimeisen vuoden aikana, mutta ajatuksemme tulevaisuudesta ovat siltikin kaukana toisistaan, ts. hän ei halua lapsia ainakaan seuraavan 4 vuoden aikana ja minä voisin puolestani odottaa vielä max. 2 vuotta. Joka kerta keskustelu on päättynyt niin että mieheni sanoo pelkäävänsä, että jätän hänet tämän asian takia. Hän toisaalta myös sysää vastuun asiasta minun niskoilleni.
Tunnen oloni hyvin surulliseksi. Ajatus elämästä niin kuin sen olin ajatellut, on jotenkin romahtanut silmieni edessä. Mitä tehdä? Onko tämä tyypillinen kolmenkympin kriisi? En halua menettää hyvää parisuhdetta, jonka eteen olemme molemmat panostaneet todella paljon. Toisaalta myös jonkinlainen läheisyys on osaltaan kadonnut suhteestamme, koska mieheni on myös sanonut, ettei halua antaa vinkkejä siitä, että on valmis lapsiin (esim. ei halua ostaa asuntoa tai mennä naimisiin). Olemme asuneet, opiskelleet ja työskennelleet yhdessä eri maissa ja mieheni on myös kotoisin toiselta mantereelta. Kulttuurierot eivät kuitenkaan ole mikään haaste meille ja siitä ei tässä ole kysymys. Ongelma on se, että emme pääse asiassa enää eteenpäin edes puhumalla, koska molemmilla on vahva oma näkemys asiasta.
Toivottavasti voitte antaa vinkkejä miten voisimme edetä asiassa!
Nainen, 31
Hyvä surullinen
Olet ristiriitaisessa tilanteessa. Olet elänyt 10 vuotta hyvässä parisuhteessa. Olette panostaneet paljon suhteeseenne etkä halua menettää sitä, vaikka tulevaisuuden toiveet ovat sinulla ja kumppanillasi erilaiset.
Rakastat miestäsi ja sinä olet hänelle tärkeä, koska hän pelkää sinun jättävän hänet, jos hän ei halua lapsia. Ristiriitanne yksinkertaisuudessaan on se, että sinä haluat perustaa perheen ja saada lapsia ja mies taas haluaa mieluummin keskittyä uran luomiseen. Siinä lapset olisivat hidaste.
Sinulla on vaakakupissa hyvä mies ja hyvä parisuhde ja toisessa kupissa on perhe-elämä ja mahdollisesti lapset (todennäköisesti eri miehen kanssa). Miehellä on vaakakupissa hyvä parisuhde ja rakastamansa nainen ja toisessa urakehitys. Miten asettelet näitä neljää palasta? Miten miehesi asettelee niitä? Sinun näkökulmasta on valittavana hyvä parisuhde ja miehen ura tai perhe-elämä jonkun muun miehen kanssa. Miehen näkökulmasta valittavana on hyvä parisuhde ja perhe-elämä tai urakehitys ilman sinua. Minkä painoarvon annatte millekin osaselle? Kaikkea haluamaansa ei voi saada yhtä aikaa.
Olet luottanut, että aika tekee tehtävänsä ja rikkaan ja monipuolisen yhteisen elämän jälkeen myös mies haluaisi vakiintua. Olet odottanut ja antanut lisäaikaa. Joku sinussa sanoo, että aikaa ei ole loputtomiin.
Kuulosti hyvältä, kun kerroit, että olette puhuneet ristiriidastanne hyvässä hengessä. Voisitteko jatkaa puntarointia samassa ilmapiirissä? Punnitkaa vaihtoehdot ja antakaa niille painoarvot. Ehkä löydätte hyvässä hengessä lopputuloksen. Tietysti on epärealistista odottaa, että odotusten vastaisen lopputuloksen jälkeen voisitte siinä hetkessä olla onnellisia, mutta totuus tekee vapaaksi pitkällä tähtäimellä. Sillä tiellä voi onni löytyä uudelleen, koska silloin ollaan oikealla tiellä.
Jos odottelet ja toivot asioiden järjestyvän, silloin sinun on opeteltava suostumaan siihen lopputulokseen, mihin asiat itsestään päätyvät ja löytää onni siitä. Niinkin voi elää.
Edessäsi on monenlaisia polkuja. Teet hyvin, kun pysähdyt ja tarkastelet jokaista niistä. Toivon, että joku polku selkeästi vahvistuisi ja voisit sitoutua siihen. Silloin voisit sydämestäsi todeta: tämä on minun/meidän elämämme.
Sytytä kynttilä pimeneviin iltoihin
Perheneuvoja Saara
5 kommenttia
äityli
28.11.2013 11:15
Itsellä oli sama tilanne miehen kanssa. Asiasta keskusteltiin, mutta miehen mielestä asiaa saattoi lykätä vaikka ikää minulla olikin jo päälle 30. Mitä pitempään asiaa pohdin, sen varmempi olin siitä että lapsen hankkiminen ei ole itsestäänselvyys, kaikki eivät lapsia saa vaikka haluavatkin. Lopulta ilmoitin että lopetan ehkäisyn, ja on hänen omassa harkinnassaan pidättäytyykö seksistä, hoitaako itse ehkäisyn vai antaako lasten tulla jos on tullakseen. Lopputulos oli kaikin puolin mukava, 3 vuoden yrittämisen jälkeen saimme kaksoset. Myöhemmin mies kertoi että päätöksen teko oli lopulta helppo, pelkkä ajatus ehkäisyn huolehtimisesta itse tuntui ylipääsemättömältä. Ja mies sai päättää, ainakin omasta mielestään...
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
licence27
28.11.2013 12:12
Ensimmäinen kysymys kuuluu: Onko teillä edellytykset kasvattaa 1,2 tai useampia lapsia aikuisiksi asti?
Se on sellainen asia minkä voi kysyä itseltään ja kumppaniltaan. Jos on edellytyksiä niin sitten käsitelkää se haluaminen ja mieluusti pian. Ei tässä maailmassa ihan kaikkea haluamaansa saa.
Ei asunnon ostaminen ole mikään välttämättömyys lapsen kannalta- melkein jopa helpompaa asua vuokralla siihen asti kunnes on tiedossa perheen lopullinen koko. En väitä että välttämättä halvempaa, mutta jos urakehitys esimerkiksi edellyttää muuttamista niin ei ole pelkoa asunnon myynnin viivästymisestä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
nytjoisä
29.11.2013 08:05
Tuossa todellakin pitää puntaroida mikä on itselleen tärkeintä. Itse en lähtisi ainakaan painostamaan tai ehkäisyllä leikkimään, koska jos toinen sanoo ettei halua lapsia niin et sinäkään niitä lapsia oikeasti halua ihmisen kanssa kuka niitä ei ole valmis hankkimaan. Siinä rikkoo sen toimivankin parisuhteen jos väkisin muksun hankkii tai ainakin päätyy kovin helposti yksinhuoltajaksi. Sinun pitää mielestäni olla valmis miettimään tulevaisuutta toisen ihmisen kanssa jos niitä lapsia haluat.
Lapsen hankinnassa pitää olla kaksi ihmistä ketkä haluaa oikeasti sitä.
Itselleni lapset ja perhe on maailman paras asia enkä olisi koskaan voinut ajatella luopuvani lapsien hankinnasta naisen takia. Olen itse urallani menestynyt, mutta lapset asiana oli niin tärkeää että ura putosi heti toiselle sijalle.
Kyse on on tärkeistä asioista ja älä ainakaan haaskaa tilaisuuttasi olla onnellinen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Aaaa112
30.11.2013 09:28
Miehellä lapset usein vauhdittavat uraa, jos nainen haluaa ottaa perinteisen roolin ensisijaisena lapsen hoitajana ja tämä järjestely sopii myös miehelle.
Lapset ja avioliitto ovat työpaikalla symboli siitä, että mies mm. kykenee sitoutumaan ja tekemään pitkän aikavälin päätöksiä. Tämä vetoaa varsinkin vanhaan kansaan, jotka edelleen tekevät suurimman osan etenemispäätöksistä työpaikoilla.
Mies on yleensä "äijä" ja hyvä jätkä, kun on lapsia. Naisesta taas työnantaja ajattelee yleensä, että milloinkohan tuokin pyöräyttää taas lapsia ja jää vapaalle.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
1.12.2013 16:12
Ihmiselle joka on ollut aina varma, että haluaa jälkikasvua, tämä päätös olla lapseton koska "MINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄ MINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄMINÄ" tuntuu omituiselta. Eri asia sitten, jos ei vain halua lapsia koska ei niistä pidä tmv., mutta uralla tai muulla mukavuusasialla sen päätöksen perusteleminen on jo osoitus vahvasta itsekyydestä. Normaalille terveelle ihmiselle joka ei omaa erikseen antipatioita sitä ajatusta kohtaan, että olisi vanhempi, ura voi olla hidaste lapsia ajatellen, mutta este se ei ole.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin