KYSYMYS: Olen 38v. naimisissa oleva 3 lapsen äiti. Aviolittoa on kestänyt 10v. Luonteeltani olen sosiaalinen, joustava ja helppo elämänkumppani, en kahlitse toista ja annan hänen totuttaa ja harrastaa itseään ja ystävät ovat minun henkireikäni. Mieheni on johtaja sekä töissä että kotona. On kova poika määräämään ja sanomaan viimeisen sanan. Kysyn aina monesti häneltä mitä mieltä hän on asioista kun teen jotakin päätöksiä,muuten siitä seuraa riitaa jos hän ei ole sanottavaansa saanut sanoa. Hän myös haluaa pistää nokkansa joka asiaan. Huonekalujen paikkoja ei vaihdeta ilman hänen lupaansa, tauluja ei laiteta seinään.. Viime kesänä leikkasin hiukseni lyhkäseksi kysymättä häneltä lupaa siihen (tiesin,että hänen mielestään naisella pitää olla pitkät hiukset) kun tukkani oli kuin hiirenhäntä.Tulin parturista kotiin ja kuulin kunniani ja hän avautui sekä naapurin, että lasten aikana niin, että tyttärelle tuli todella paha mieli ja purskahti itkuun (9v.) itsekkin ihan tärisin. Sano vielä samalla, et perutaan synttärijuhlat kun mulla on niin karmeet hiukset. Ilmoitti illalla, et hän ei tule koskaan mainitsemaan enää mitään minun hiuksistani ja nyt olen sit käyny toisen kerran parturissa ja komentteja ei ole tullut. Mieheni on kunnianhimonen tunnollinen ja kova tekemään töitä ja tunnollinen. Työssä hän on saanut arvostusta ja uskoisin, et pidetty esimies. Urheilussa hän on menestynyt nuorempana ja siitä seurauksena hän on myös ollut kiinnostunut koko elämänsä terveellisestä ruokavaliosta ja siinä sivussa olen myös saanut joululahjaksi ruokagurulla käynnin (missä homma meni aivan yli). No,se on taakse jäänyttä elämää. Viime jouluna tuli lahjaksi crosfitin alkeiskurssin lahjakortti ja sitä ennen syksyllä olin sanonut,et tiedän sen, ettei mua kiinnosta se homma, enkä halua uhrata perheenaikaa siihen. Sain mä toki muutakin häneltä lahjaksi. Eli komentti kuuluu häneltä: Minä en anna hänelle aikaa eikä hän tule minun elämässäni ykkösenä.. enkä huomioi häntä tarpeeksi.. Hän myös harrastaa metsästystä, mikä vie paljon aikaa, mutta en ole valittanut siitä. Joka vuosi hän vielä lähtee vkoksi metsästämään kavereiden kanssa, mutta mielummin hän lähtis minun kanssa. Mä en ole käynyt missään reissulla.. Hänen kaverinsa lähtee naisystävänsä kanssa 3 viikoksi ulkomaille ja tämä äiti jättää lapsensa isälle hoitoon siksi aikaa. Niin hänen mielestänsä se olisi ok,että me jätettäis omat lapset ja lähdettäis reissuun 3 viikoksi ja vaiks mun äiti hoitais niitä.. Tässä olis paljon kirjotettavaa.. mut viimeinen ongelmanydin on nyt se, että olen halunnut mennä facebookkiin n.5 vuotta sitten, mutta siitä seuraa sitten avioero, koska meidän parisuhde ei ole kunnossa ja se on hänelle sitten viimeinen niitti. Kun mä vietän sit siellä aikaa enkä panosta parisuhteeseen. Yksi syy miksi sinne olisin matkalla, kun nyt sit kohta 2 hyvää ystävääni asuu ulkomailla ja mulla ei ole aikaa kirjotella kaikille erikseen ja muutenkin. Eli olis tarkotus liittyä naamakirjaan, mutta uhkakuvat leijuu päällä.. Ystävät eivät voi ymmärtää tämmöstä rajottelua enkä kyl itsekkään.. Parisuhdeterapiaa olen ehdottanut, mut ei käy. Isäntä saa päättää niin paljon perheen asioista ja se on mulle ihan ok, mut jotkut asiat olis ihan ki a itse päättää. Oon miettinyt, et onks se jollakin tavalla narsisti.. ja niin itsekeskeinen, hänen menot ovat aina ne tärkeimmät. Vielä kaikkien vuosien jälkeen naaman eteen tulee se oma ruokalautanen, mut ei olla kiinnostuttu onko jollakin muullakin nälkä.

VASTAUS: Kiitos kysymyksestäsi. Ensimmäisenä tulee mieleen, että kirjoituksesta kuultaa läpi paljon painetta. Kuin olisit kerännyt pitkään aineistoa, joka on tuottanut sinulle mielipahaa ja murhetta. Onko niin, ettette oikein kunnolla pysty miehenne kanssa puhumaan näistä asioista. Kun tarpeeksi kauan patoaa itseensä mielipahaa, ei vastaa loukkauksiin tai rajoittamiseen, tulee pikkuhiljaa aika tukala olo. Se olo vaikuttaa koko elämiseen, on vaikea nauttia arjesta, lapsista ja kaikesta hyvästä, kun kantaa loukkausten ja riitojen ja näkymätöntä reppua. Tärkeintä olisi siis, että voisit puhua hänen kanssaan siitä, miten koet tilanteet, joihin joudutte.

Kun kirjoitat, että ystäväsi eivät voi ymmärtää miehesi harjoittamaa rajoittelua, niin lisäät perään, ettei voi ymmärtää sitä itsekään. Aikuinen ihminen on tasa-arvoinen ja vertainen parisuhteessa, sen ei tulisi perustua kummankaan määräilyyn, rajoittamiseen tai alistamiseen. Kerroit yhtenä esimerkkinä halusi liittyä Facebookiin ja miehesi vastustuksen sitä kohtaan. Joskus suhteessa joudumme joustamaan ja luopumaan aisoista, joista pidämme, jos ne aiheuttavat toiselle jotain sellaista hankaluutta joka oikeasti on todellista. Minun on hyvin vaikea uskoa, että aika laajalle levinnyt tapa kommunikoida ihmisten kanssa, eli Facebook, voisi uhata miestäsi. Luulen, että kysymys Facebookista on vain yksi monista vastaavista. Oleellisinta on ehkä halu kontrolloida toista.

Luulen, että tarvitsisitte apua, että oppisitte puhumaan ja elämään arkea tasavertaisina kumppaneina. Tällä en tarkoita sitä, etteikö saisi olla työnjakoa, ja erilaisia rooleja ja tehtäviä. Tarkoitan sitä, ettei kumpikaan saisi kokea olevansa alistettu tai rajoitettu.

Paikkakunnallanne toimii varmasti esimerkiksi kirkon perheneuvonta. En voi taata, että saatte heti aikaa, mutta aina pääsee jonoon, ja jo se tieto, että on apua on tulossa, usein helpottaa oloa.

Hyvää kevättä!
Perheneuvoja Kati