Tätä kysymystä on meidän perheessä pyöritelty paljonkin. Uusioperheemme on muodostunut melko nopealla aikataululla (nyt reilut 2,5 vuotta yhdessäoloa, josta yhteisasumista takana noin 2 vuotta), joskin siis täysin suunnitellusti ja samojen haaveiden/toiveiden pohjalta. Perheeseen kuuluu 6- ja 10-vuotiaat tytöt, joista nuorempi minun ja vanhempi mieheni, sekä yhteinen viisikuukautinen poika. Koko yhdessäasumisen ajan on ollut melko selkeä "työnjako" tyttöjen suhteen, kumpikin hoitanut omansa (esim. iltatoimet). Olen tehnyt jatkuvasti töitä, että tilanne saataisiin tasaantumaan niin, että perheen kumpikin aikuinen voi toimia suhteessa toisen lapseen, mutta mieheni on luontaisesti ottanut selkeän vastuun omasta tyttärestään. Tästä huolimatta minun välit mieheni tyttäreen ovat läheiset ja lämpimät, ja tytöt tulevat keskenään erinomaisesti toimeen. Oma tyttäreni on erittäin vilkas ja temperamenttinen, ja välillä osaa olla 6-vuotiaan kuohunnassa haastavakin. Pieni poika on kaikkien silmäterä ja siskot ovat veljestään onnessaan.



Ongelmana on ainoastaan mieheni suhtautuminen tyttäreeni. Alkuun heidän suhteensa näytti kaikin puolin toimivalta ja mieheni leikki ja puuhaili tyttäreni kanssa, ollen hyvinkin tärkeä henkilö tytölleni. Viimeisen vuoden aikana on tilanne muuttunut ja heidän suhteensa vaikeutunut.

Mieheni suhtautuminen on tylyä ja useimmiten hän jättää lapseni täysin huomioitta, ellei sitten ole kyse jostain negatiivisesta kommentista. Jos tyttäreni yrittää esim. halata, ei mies vilkaisekaan jaloissa olevaa lasta. Tai jos tyttö menee ovelle vastaan, kävellään hänen ohi täysin huomioimatta. Ennen tyttöni niin ihaileva suhtautuminen onkin vaihtunut pelkoon ja varomiseen. Tyttö itse on sanonut, että pelkää miestäni. Itsekin huomaan olevani puskurina tyttäreni ja mieheni välissä. Mieheni ei siis huuda eikä ole millään tavalla fyysisesti uhkaava, mutta kertakaikkisen tyly. Suhtautuminen korostuu tietenkin, koska ero suhtautumisessa omiin biologisiin lapsiin on niin huomattava.
Omille lapsilleen mieheni on rakastava ja hellä isä, joka viettää huomattavan paljon aikaa perheen ja lasten parissa. Myös veljiensä lapsille hän on hauska ja rakastettu setä, jota odotetaan kovasti kylään.

Lisäksi tyttäreni on erittäin herkkä ja tarkka aistimaan tunneasioita, ja omaa myös hyvin vahvan oikeudentajun. Hän kokee tilanteen syrjivänä, mitä se toki onkin, mutta välillä myös ylireagoi ja liioittelee ikäisensä tavoin. Arastelu vaikuttaa myös suhteeseen pikkuveljeä kohtaan mieheni ollessa läsnä. Tyttäreni ei uskalla kunnolla touhuta pikkuveljen kanssa, koska pelkää mieheni paheksuntaa.

Asiasta on käyty paljon keskusteluja ja mieheni myöntää puuttuvan tunnesuhteen lapseeni, ja ymmärtää myös, että se on vakava ongelma. Hän on kertonut saman ongelman ilmenneen aiemmassa suhteessaan, jossa ei myöskään kyennyt kiintymään avopuolison lapseen vaan koki lapsen vastenmielisenä. Ymmärtää myös sen, että syy ei ole ollut lapsissa vaan hänen omissa tunnejumeissa, jos niin voi asian ilmaista. Ei kuitenkaan saa kiinni siitä, miksi näin alkaa suhtautumaan. Hän on luvannut muuttaa
käytöstään ja hakea tarvittaessa ammattiapua, mikäli muu ei auta.

Kauanko voin kuitenkaan odotella tilanteen korjaantumista? Mitä itse voin tehdä auttaakseni tilannetta muuttumaan? Taustalla on varmasti useita tekijöitä, kuten stressit työtilanteesta ja vauvan syntymä, mutta se, että mieheni kaataa omaa ahdistustaan tyttäreni niskaan, on täysin sietämätöntä! Huomaan, että se on vaikuttanut omiin tunteisiini miestäni kohtaan. Suhtautumiseni on hyvin negatiivinen ja torjuva, johtuen siitä, millaisia tunteita minussa herää, kun näen hänen suhtautumisensa ja toimintansa tytärtäni kohtaan. Olen vihainen ja katkera, ja en juurikaan arvosta häntä enää. Myös tunneasioista olemme yhdessä puhuneet ja mieheni on tästä tietoinen.