KYSYMYS: Elämme avoliitossa ja meillä (molemmat 30 v) on 4 ja 1,5 vuotiaat pojat. Suhteessamme on tyyntä ja myrskyä onnelliseen hetkineen, kuin joskus vihastuksenkin tuomia tunteen purkauksia. Mutta pikkuhiljaa alan väsyä avovaimollani tulevaan ainaiseen syyllistämiseen ja vähättelyyn. Tässä muutama esimerkki ja taustaa:
Hän on ollut äitiysloman jälkeen kotona hoitorahalla ja opiskelujen varjolla pienellä ruokarahakorotuksella jo jonkin aikaa, isompi poikakin on ollut käytännössä koko ajan päivähoidossa 50%:sesti. Syynä on ollut opiskelut ja se, että haluaa aikaa nuoremman pojan kanssa. Minä olen työssä joka vaatii matkustusta 2-3 kertaa kuussa ainakin yhden yön kestäviin TYÖreissuihin, ja jokseenkin tuntuu kohtuullisen henkisesti kuormittavalta kohdata työssäni hr-funktiossa ihmisten erilaisia jaksamisen ja terveyden haasteita ja muita murheita, puhumattakaan muusta "asiakaskäyttäytymisestä" eli itkua ja valitusta suurimmaksi osaksi. Työ vaatii myös hoituakseen 40-50 tuntia viikossa + matkustusta 10 tuntia per kerta lisää. Avovaimoni hoitaa siis kodin askareita ja lapsia tai toista 50% päivällä. Ja tämä omasta halustaan, kun en koe miellyttäväksi olla ainut joka perheeseen hankkii rahaa asuntolainan maksuun ja kaiken kuluvan (sähkö, vesi, auto) kustantamiseen. Mutta kuulema minun pitäisi olla kotona päivällä enemmän, ja rahaa pitäisi saada enemmän töistä - aika ristiriitaiselta ainakin minusta tuntuu vaatimus.
Lapset on lapsia, mukavia ja herttaisia sekä myös joskus villejä, itkuista ja kipeitä - siis kaikkea mä nyt normaalit lapset kuuluukin olla.
Avovaimoni on viimeiset 3 vuotta opiskellut yamk-tutkintoaan (ensin työn ohessa) - viime vuonna ei ollut asian kanssa mitään kiirettä, nyt vastaavasti on ja (15 op pitäisi saada kasaan kuukaudessa) äkäilyt sekä valitus on sen mukaista. Minä 4 vuotta sitten sain vain vittua osakseni, että pitikö opinnäytteen korjausten tekeminen jättää viimeisille viikoille... Omat opiskeluni ja itseni kehittämisen olen hoitanut työpäivän lomassa tai yöllä, kun kaikki nukkuu..
Toisen lapsen syntymän jälkeen avovaimoni sairastui raskauden jälkeiseen masennukseen, ja ennen hoitoon pääsyä oli yhtä huutoa ja itkua parisen kuukautta. Järjestin hänelle diakonissalta keskusteluapua ja diakonissa järjesti tksta kiirehtineet hoitoon. Avovaimoni sai lääkkeet ja säännöset seurantakäynnit noin vuodeksi. Tästä ei saa puhua kenellekään, ja jopa valehtelee omalle äidilleen aihetta sivutessa.
Kotosalla totuuden mukaan, jota kuulee ainakin viikoittain: en tee mitään, hän joutuu hoitamaan lapset ja vaikka mitä - olemaan kotona. Vaikkakin teen yleensä viikonloppuna kaikki ruuat ja siivoilen sekä yritän pitää omakotitaloa muuten kunnossa, mitä töiltä ja muuten jaksan. Hänen sosiaalinen elämänsä kärsii kuulema, vaikka normiarkena tapaa erilaisissa kerhoissa ja leikkipaikoille samanikäisiä äitejä. Tämä sama sosiaalisten suhteiden karsiminen on agendalla hänellä minun suhteeni: se-ja-se kaveri on lortto (naisesta) outo/ihmeellinen/ärsyttävä/pettäjä (miehestä) ihmisistä, joita kotona nimeän tavanneeni ja jutelleeni. Hänen hyvät ystävänsä ovat vaan niin paljon parempia, harmi vain että asuvat niin kaukana. Hirmuisesti ei tarvitse siis vieraita kutsua tai käydä kenelläkään kylässä. Samoin sukulaiseni on ärsyttäviä ja ihmeellisiä (eikä niitä voi pyytää katsomaan lapsia hänen mielestään), kun hänen sukulaisensa ovat empaattisia ja aina niin avuliaita - harmi vain, että se keskittymä asuu 300 kilometrin päässä.
Käytännöllisesti katsottuna minusta tuntuu etten avovaimostani saisi käydä esimerkiksi: kaverini kanssa uimassa, käydä työreissussa ravintolassa syömässä ja tuomitavaa on nukkua hotellissa, mutta kaverini luona yöpyminen reissun päällä oli huono juttu, kun näin kaveria eikä hän nää. Hän puolestaan vaatii joka ilta ainakin tunnin ajan, jona hän jumppaa tai käy juoksemassa. Minulle ei moista iloa suoda, vaikka kävisin kerran viikossa uimassa. Syksyllä hän varasi itselleen kahvakuulatunnit maanantaille, ja ilmoitti että minä saan järjestää työni, niin että hän pääsee kahvakuulaansa vaikka sattuisi työreissu. Kun se on hänen omaa aikaansa, kuten tuo tunnin jumppatuntinsa. Minulla kuulema on päivällä omaa aikaa riittävästi päivällä.
Tämä touhu on mennyt käytännössä siihen, jos aion jotakin omaa tehdä vaikka uida tuon parisen tuntia (ihan selvittääkseen päätäni), että on parempi jättää kertomatta mistään. Muuten alkaa hirmu sadattelu hänen oman ajan puutteesta.
Rahan käyttö, muuta ei niinkään hankinta, on kohtuullisen kiisteltyä - minä hankin käytännössä kaiken irtorahan, jolla voisi jotain hankkia ja olen yrittänyt siitä päättääkin: viime kesänä olisi pitänyt mennä lomamatkalle, jonka hän oli jo varaamassa kun kysyin millä aikoo maksaa - vastaus oli, että minä maksan. Ilmoitin siihen, että juoksevien laskujen myötä ja viime aikaisilla ostoilla, minun tili on jo ennestään miinuksella - mitä olikin, kun olin lomautettuna pitkin kevättä. Tähän vastauksena oli kahden päivän mykkäkoulu. Vaatimukset hänen syntymäpäivälahjaksi huiteli viime syksynä reilusti 250-1000 lahjusten väillä, joista totesin että pitäisi rahan tulon huomioiden olla jotain todellisuuden tajua; mykkäkoulua ja äkäilyt jälleen.
Päätin muutama aika, sitten että hankin sukset ja selän kunnossa pitämiseksi hiihtää satunnaisesti. Avovaimollani on sukset hankittuna kirpputorilta vuoden parin takaa. Nyt satuin menemään alan liikkeeseen ostamaan suksipakettia - tuli hänen suustaan vaatimus, että suksien pitää ja siteiden sellaiset millä hänkin voi hiihtää. Perusteluna oli, etten osaa kuitenkaan hiihtää tai hiihdä ja hän voi hiihtää suksilla, kun minä en hiihdä. En ilahtunut tästä ekonomisesta ajatuksesta ja sain kuulla olevani tuhlari ja uppiniskainen.
Olen pari kertaa väläyttänyt, että voisin jäädä isyysvapaalle jos hän menisi töihin. Vastaus on yleensä, etten selviä poikien kanssa, kun nytkään en ole heidän kanssaan kuin illalla (niin käyn töissä). Olisihan minä, jos työt ei haittaisi olemassa olollaan.
Seksiä tai sen puutetta avovaimoni pitää tietyllä tavalla omana valtanaan: seksiä ei saa, ja se on minulle oikein.
Ulkopuolisille avovaimoni haluaa antaa, kuvaa niin ihanasta ja auvoisesta perhe-elämästä ja siitä miten ihana mies on, vaikka joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Tämän muutaman kerran kertonut, että tälläisenä hänen "äitiystävänsä" kertoisivat. Huhhuh, minusta aika kaksinaamaista.
Pikkuhiljaa tämän kaltaisten juttujen lisääntyessä kertaantuu, ajatus etten halua puhua kotona oikeastaan mistään mitä teen, ketä olen nähnyt, jutellut, käynyt uimassa tai mitään.
Tässä olen miettinyt, eikö minulla ole oikeutta harrastaa liikuntaa, jutella ihmisille muuallakin kuin työssä tai vaikka olla tekemättä yhtään mitään - ilman kenenkään itkemisiä? Vai enkö tosiaan niitä ansaitse? Vai olisiko parempi etsiä elämää toisesta kotiosoitteesta?
Vaikka työreissun ovat kuluttavia, antavat ne minun hengittää edes hetken omaa ilmaa!
Onneksi avovaimollani alkaa edes työt maaliskuussa, pääsee yhdestä epätasa-arvoisuuden aiheesta.
Väsynyt isä, 30v.
VASTAUS: Hei ja kiitos viestistäsi, hyvä ”väsynyt isä”.
Kylläpä kuvailemasi tilanne kuulosti väsyttävälle ja jotenkin kiukustuttavalle. Pidän arvokkaan, että käännytit ulkopuolisen tahon suuntaan tilanteenne ratkaisemiseksi. Kokemukseni mukaan, tuollaisten raskaiden kokemusten ja salaisuuksien pitäminen käy ajan oloon uuvuttavaksi ja pahimmillaan saostaa keitoksen tiheämmäksi. Ulkopuolisten näkökulmien saaminen ja pelkästään jo kokemusten jakaminen muiden kanssa tuo usein tilanteeseen raikkautta ja lisää liikkumatilaa, lisää happea.
Lukiessa tuli tunne, kuin teillä olisi monta eri elämää: Sinun työelämä, puolisosi äitikaveri -elämä, kotiäitielämä ja yhteinen lapsiperhe-elämä. Mietin pääsevätkö nuo eri elämän osa-alueet rikastuttamaan toisiaan? Joissain kohti, minulle välittyy kuin kuva kateudesta ja ankarasta vaille jäämisestä. Puolison mahdollisuus olla kotona, elätettävänä, urheilla ja tavata ystäviään sekä oikeus määritellä omaa ja sinun elämääsi. Toisaalta kerrot käsityksenäsi, että kumppanisi kokee, että sinulla on koko työpäivä ”omaa-aikaa”, saat ”laiskotella” kun hän raataa kotitöiden parissa, ansaitset rahaa – ainakin niin paljon, että sitä riittää kalliisiin matkoihin ja lahjoihin ja mahdollisuus tavata ystäviä ja asua hotelleissa.
Mietin oletteko niin hyvän puutteessa molemmat, että koette jäävänne köyhiksi molemmat kaiken hyvä ollessa toisella, muualla tai teidän ulottumattomissa? Näet kyllä jotakin mitä tarvitsisit, mutta se tuntuu jäävän saavuttamattomiin tai toisen/toisten haltuun. Viestistäsi tulkitsin, että koet tarvitsevasi ainakin vapautta, tilaa, arvostusta ja kohtuullisuutta. Kuvaat kotielämää pahimmillaan ahdistavaksi ja ehkä jopa pakottavaksi. Sinun on vaikea saada, mitä koet tarvitsevasi mm: lepoa, toisten seuraa, arvostusta työllesi kotona sekä puolisosi realistista vastuun kantoa esim. raha-asioista. Samalla kuvailet kuinka kotielämä tyhjentää raha- ja energiavarastosi; (mm. kehität itseäsi yöllä, kun pitäisi nukkua). Et juurikaan kerro, mitä saat. Pelkään, että kuvailet tilannetta, jossa molemmat kokevat antavansa enemmän kuin kykenee ja pelastaakseen edes jotakin ottaa edes sen, mitä irti saa. Jos tilanne olisi tällainen, tai olisi menossa siihen suuntaan, se olisi paitsi uuvuttava myös syvästi surullinen.
On hienoa ja toivorikasta, että olet herännyt tilanteeseen. Se osoittaa kypsyyttä ja aikuista vastuun kantoa. Onnitelen sinua lämpimästi tästä liikkeelle lähdöstä. Olet avannut ikkunan ja päästät ilmaa umpioituneeseen tilanteeseen. Salailu, valehtelu, puhumattomuus ja eristäytyminen kuulostavat rumille sanoille ja parisuhteeseen ja perhe-elämään pesiytyessään aiheuttavat rumaa jälkeä. Mietinkin oletko puhunut kaveriesi kanssa tilanteestanne? Mitä he ovat sanoneet? Mitä tapahtuisi, jos ventiloisit omaa oloasi läheistesi, sukulaistesi, kavereittesi ehkä jopa ammattilaisten kanssa? Mitä arvelet käyvän sinulle itsellesi tai lapsillenne, jos jatkatte elämistä näin? Teillä on käytössänne monenlaisia puolia elämästä ja itsestänne, mutta kommunikaatio niiden välillä näyttäisi puutteelliselle. Näyttää kuin elämänne hyvät asiat liikkuminen, oma-aika, kaverit ja suvun tuki jne. eivät pääsisi hedelmöittämään jotakin ankeutta ja kipua elämässänne. Jokin kurja on eristettynä lapsiperhe-elämään eikä pääse hengittämään siitä hyvästä mitä teillä on ja voisi olla.
Sinä olet lähtenyt muuttamaan tilannetta avaamalla tilannettanne tässä palvelussa. Tuhannet näkevät sen, saat meiltä vastauksen ja ehkä lukijoiden kommentteja. Kupla on rikki! Ilmaa virtaa sisään! Ehkä haluat maistella miltä tämä avaus tuntui, ennen kuin otat seuraavan askeleen. Sinulla on oikeus etsiä tiesi, tapasi ja onneasi. Toivotan sinulle rohkeutta ja malttia sillä tiellä.
Sanoin, että sinulla on oikeus etsiä onneasi. Mitä hyvä olo ja onni sinulle olisivat? Miten niitä lähtisit rakentamaan? Viimeiseksi heitän irtoajatuksen. En nosta sitä nyt keskeisimmäksi, koska koen, että ensin on raivattava esteitä sen tieltä. Mainitset seksin parilla lauseella. Seksi on läheisyyttä ja hyvän olon tuottamista itselle ja toiselle, mutta se voi olla myös vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Miten teillä? Onko suhteessanne ylipäätään mahdollisuutta läheisyydelle, jakamiselle sekä kuulluksi ja vastaanotetuksi tulemisen kokemuksille? Onko se sitä, mitä ehkä kaipaat/kaipaatte? Missä määrin teillä/sinulla on mahdollisuutta edes kuulla oma äänesi sisältäsi?
Rohkeutta ja hellyyttä sinulle toivottaen
perheneuvoja Iiris
4 kommenttia
Tsemppiä!
13.3.2015 22:06
Onpa hieno kirjoitus, omista pitkäaikaisista kokemuksista kumpuava avoin ja rehellinen jakaminen.
Kirjoituksen perusteella välittyy pitkälti kuva valta-asetelmista ja siitä kuinka vallankäyttö näkyy ja heijastuu parisuhteen eri osa-alueilla, etenkin makuuhuoneessa jos seksi kerran kiristyskeino, mutta jo ihan puheen tasolla toista (miestä) alaspainavana ja negatiivissävytteisesti arvottavana kielenkäyttönä.
Rajanvetoahan tuo kaikki vaatii, niin sanotusti "jalan polkaisemista lattiaan": tekstin pohjalta avopuoliso vaikuttaa pyörivän omissa narsistisissa haavoissaan, joita pitäisi hoitaa jonkinlaisen terapiamuodon avulla, koska kumppani on nyt se joka saa ottaa vastaan pahan olon likaämpärin toisensa jälkeen. On ilmeisesti saanut ottaa jo pidemmän aikaa. Eihän tuollaista kukaan pidemmän päälle jaksa, koska parisuhteessa ja ylipäänsä elämässä mielihyvä (se että tuntuu hyvältä olla elossa ja vaikkapa viettää aikaa toisen kanssa) on kuitenkin se mikä kannattelee päivästä toiseen: on ENEMMÄN mistä iloita ja nauttia kuin ns. ikäviä asioita - jos vaakakuppi on näin päin, auttaa se jaksamaan ikävien asioidenkin kohtaamisen. Ja olivat asiat miten tahansa, lähtökohtaisesti parisuhde on vinoutunut, jos puoliso/kumppani purkaa omia ongelmiaan toiseen/kumppaniinsa.
Tekstin kuvailemalla avopuolisolla kun tuntuu olevan vielä kohtuuttoman epärealistiset odotukset miestä kohtaan, ikään kuin mies olisi vastuullinen kaikesta elämisestä ja olemisesta, naisessa vellovaa pahaa oloa myöten. Eihän se ole millään muotoa realistista, mikä tulee esille jo ihan ns. alan peruskirjallisuuteen tutustuttaessa, ja varmastikin melko pian terapiassa, jos pariskunta esim. parisuhdeterapiaan tai perheterapiaan päättää lähteä. Siellä onkin avokille edessä monta kiperää kohtaa peiliin katsomisen osalta, ja useinhan käy niin että ihminen ei sitä kestä, ja terapia loppuu siihen. Ainakin tästä kirjoituksesta syntyy kaiken kerrotun myötä sellainen kuva, että "nainen tietää kaiken paremmin, osaa kaiken paremmin ja pystyy kaikkeen paremmin" kuin kumppani, mikä ei tietenkään voi pitää paikkaansa, mutta avokki selkeästikin on rakentanut itselleen tällaisen kuvan itsestään, mikä voi vaatia pitkääkin terapiaa kun purkaminen lähtee käyntiin, jotta tasapainottumisprosessi pääsisi alulle. Realistisempaa varmaan on se, että kukaan ei osaa kaikkea, ja jokainen on hyvä ja kykenevä joissakin tietyissä asioissa, myös tämän kirjelmän kirjoittanut mies, ja olisi ehkä aika että avopuolisokin sen alkaisi ymmärtää. Ei se ihmekään, että kirjoittaja miettii osoitteen vaihtamista, jos meininki on tällaista, ihan syystäkin miettii. Mutta hienointahan tietysti olisi, jos paketin eli ongelmien purkaminen saataisiin alulle, ja kirjoittajalla ainakin on ilmeisesti edes jonkinlaista halua katsoa mitä kaikkea tämä ongelmapallo on syönyt, koska tämän viestin on kirjoittanut. Työtähän se vaatii, mutta ei se mahdotonta ole, ellei avokki sitten vedä jarruja päälle.
Kuten sanottu, jo pelkästään tuo että nainen kiristää/hallitsee puolisoa seksillä, kertoo jo melko paljon persoonan ja todellisuudentajun vinoutumasta, sekä siitä että ongelman yksi iso juuri juontaa vallankäyttöön. Ja sen juuret todennäköisesti joissakin ikävissä lapsuuden kokemuksissa, ilman jäämisen kokemuksissa, mikä usein voi johtaa noin pitkälle kehittyneeseen tarpeeseen kontrolloida toisen olemista. Jos näin on, saattavat jarrut hyvinkin mennä päälle, koska kontrollin alta usein löytyy valtavat määrät epävarmuutta ja pelkoa, joita on hyvin kipeää käydä läpi. Mutta yhtä kipeää lienee elää parisuhteessa, jossa vinoumat elävät arjessa näin voimalla. Lapsillehan tuo on kaikkein pahinta, he imevät nämä mallit itseensä kuin sienet, ja sitten aikuisina toistavat niitä omissa parisuhteissaan. Sehän se varsinainen tragedia on.
Miehelle kovasti tsemppiä omien tunteiden ilmaisuun, ja oman voiman ilmaisuun: kun pari kertaa saa kunnon kilarit ja ilmaisee että minäkin olen olemassa, ja riitän tällaisena kuin olen, niin eiköhän avokkikin ala huomata että mies on hänestä erillinen olento, eikä hänen kauko-ohjailtavissaan oleva "toimija". Moni mieshän välttää kilareiden saamista perheväkivaltasyytteiden pelossa, mutta kyllä se niin on että kunnon tunteenpurkaus (kunhan sitä ei kohdista muihin, ja varsinkaan väkivaltaisesti) jossa tunnetta ilmaistaan sellaisena kuin se ulos tulee, on osa ihmisen elämää, ja tukoksia syntyy jos sisällä olevia patoumia ei saa säännöllisesti purkaa. Usein asiallinen keskustelukin alkaa vähitellen onnistua, kun kertyneet patoumat on räjäytetty auki, ja aletaan katsoa mitä kaikkea niiden alla on ehtinyt muhia.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
shiwan8
14.3.2015 09:25
Homma menee näin: Toteat, että alkaen ilmoituksen loppumisesta hän joko korjaa käytöstään ja sitä myöten lopettaa henkisen pahoinpitelemisen täysin tai nostat kytkintä. Ilmoitus loppuu siihen.
Sitten nostat kytkintä jos muutos ei tapahdu heti.
Ei se ole sen kummallisempaa. Eiköhän tähänkin tule joku meuhkaamaan, että kyllä miestä pitää saada hakata henkisesti ja fyysisesti, mutta oikeastihan ei saa, miestäkään. Se mitä mimmisi tuossa tekee on siis henkistä pahoinpitelyä vieläpä aika oppikirjaesimerkkimuodossa. Jos hän ei pahalle ololleen muuta purkutapaa keksi kuin perheensä huonosti kohtelemisen niin ei ole sinun tai lastesi risti jäädä siihen tilanteeseen. Kärsiköön keskenään asennevammastaan, se kun on hänen oma valintansa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Vähän vanhempi
14.3.2015 22:10
Toivottavasti vuodatus johtaa konkreettiseen avun hakemiseen. Turhia eroja tulee ja mitä aiemmin eroaa, sen pidempään eron jälkeen on yhteishuoltajana ex-kumppanin kanssa. Parisuhdekipuiluissa lapset tuntuvat jäävän taustalle ja kovin vähälle mielessä. Puolisot kisaavat omasta ajasta ja siitä, kuka pääsee urheilemaan... Olisi tärkeää, että koko perheenäkin olisi kivoja kokemuksia yhdessä. Mielestäni tilanne kuulostaa siltä, että avovaimo on saanut ensiavun masennukseen, mutta sitä ei ole vielä kunnolla selätetty. Työhön paluu on oma prosessi sinänsä ja samoin pienelle hoitoon meno. Siihen kannattaisi satsata rauhoittamalla useammaksi kuukaudeksi elämää. Millä tavalla voisit osoittaa rakkautta puolisolle, mikä menisi hänelle perille? Minua naisena on joskus pysäyttänyt se, kun mieheni yhtäkkiä alkoi käyttäytymään ystävällisesti ja lopetti vastaiskut piikittelyihini. Pikkulapsiarjessa on todella rajoitettua se aikuisten elämä, mutta kun nuorimmainen on 3-4 vuotias, alkaa ihan eri elämänvaihe.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Neljävitonen
18.3.2015 22:13
Laita muija vaihtoon. Olet vielä nuori mies. Itsekkyys ja itsekeskeisyys on luonteenpiirre, joka ei todennäköisesti enää tuossa iässä muutu. On ihmisiä, joilla on omasta mielestään vain oikeuksia. Miesten roolina on tuoda rahaa kotiin ja kuunnella valitusta ja loputtomia vaatimuksia siitä, mitä pitäisi hankkia ja tehdä. Isompi asunto pitäisi ostaa, huonekalut uusia, remotoida sitä ja tätä ja lisäksi kaikki muut kotityöt pitää jakaa tasapuolisesti.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin