KYSYMYS: Olemme olleet naimisissa 48 vuotta ja tiedän, että meidän olisi pitänyt erota noin 15 vuoden jälkeen. Olimme lapsia kun menimme yhteen, emmekä ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä. Liittoomme on mahtunut väkivaltaa, mustasukkaisuutta, vähättelyä, eristämistä.Mieheni on hyvin riippuvainen minusta ja henkisesti ja älyllisesti heikompi. Olen hakenut henkiset haasteeni ja keskusteluni muualta ja myöskin fyysistä läheisyyttä olen hakenut muualta. Huolehdin melkein kaikista ei fyysisistä asioista taloudessamme, miestäni ei edes kiinnosta tai hän ei oikein tunnu edes ymmärtävän, katselee vain tv ja lottoaa.

VASTAUS: Kirjeesi luettuani tunsin surua sinun ja miehesi puolesta. Miten vuodet ovat kuluneet ja te kaksi joutuneet yhä kauemmaksi toisistanne ja mahdollisesti myös kumpikin itsestänne. ”Emme ikävä kyllä pystyneet kasvamaan yhdessä”. Niin. Joskus yhdessä kasvaminen on vaikeaa ilman ulkopuolista apua. Joskus se ei onnistu avunkaan kanssa. Ja joskus tarvitaan apua myös irrottautumiseen.

Onko niin, että et ole kaikkien noiden vuosien aikana kertaakaan aiemmin ottanut puheeksi eroa? Mitä pelkäät, olet pelännyt? Mitkä ovat ne syyt, käytännön syiden lisäksi, jotka ovat pitäneet sinua tuossa suhteessa, jossa olet ollut onneton kymmeniä vuosia? Usein luulemme, että uhraudumme siksi koska ajattelemme toisia, vaikka pohjimmiltaan saatammekin ajatella itseämme. Me tarvitsemme itse uhrautumistamme. Mihin sinä olet mahdollisesti sitä tarvinnut? Miltä se on sinua suojannut?

Sanot, että haluat eron ja kysyt, miten voit sen kertoa. Onko niin, että nyt olisit valmis päästämään irti? Jos ymmärsin viestisi oikein, niin mietit erityisesti sitä, miten pystyt kertomaan miehellesi, että haluat eron. Mitä mahdollisesti tällä hetkellä pelkäät kertomisessa? Onko erityisesti kertominen vaikeaa vai liittyykö huolesi siihen, miten miehesi selviytyy eronne jälkeen? Onko vielä jotain, joka pitää sinua kiinni?

Ero, muutos, on aina hyppy tuntemattomaan. Kun päädymme eroamaan, emme koskaan voi varmasti tietää mitä se tuo tullessaan. Se on askel, jonka otamme itse. Monelle se on itsenäistymisen askel, iästämme riippumatta. Joskus ihmiset sanovat, että ”kuolen, jos jään tähän suhteeseen”. Tällä he mielestäni tarkoittavat sitä, että entiseen elämään jäämällä he joutuisivat luopumaan itsestään, identiteetistään. He haluavat eron, ottaakseen elämänsä itselleen. Koska eroon liittyy aina vaikeita sekä käytännön tason että moraalisia kysymyksiä ja ratkaisuja, on tärkeää, että ihminen tekee eropäätöksen viime kädessä itse. Hän myös kantaa vastuun ratkaisuistaan itse. Kun meillä on vahva tunne, että tämä ratkaisu minun on tehtävä, niin sen tunteen varassa me pystymme selviämään eroon liittyvistä monista asioista ja tunteista.

Sanot, että miehesi on hyvin riippuvainen sinusta ja henkisestä ja älyllisesti heikompi. Pitkän yhdessäolon jälkeen tuntee vastuuta toisesta ja hänen selviämisestään. Siksi osa vuosikymmeniä yhdessä olleista pareista päätyy eronkin jälkeen tavalla tai toisella pitämään huolta entisestä puolisostaan. Aikuisina ihmisenä me olemme kuitenkin vastuullisia ennen kaikkea itsestämme, omista ratkaisuistamme ja selviytymisestämme. Miehesikin on omilla ratkaisuillaan vastuussa siitä tilanteesta, johon olette yhdessä joutuneet. On kenties tullut aika, jolloin hänenkin on opeteltava uusia tapoja selviytyä ja mahdollisesti uusia ihmisiä joihin tukeutua.

Esim. Eläkeliitolla on Erosta eheäksi -kursseja myöhemmällä iällä eronneille. Sieltä joko sinä tai miehesi voitte saada tukea.

Toivotan sinulle voimia uuteen!
perheneuvoja Helena