Olen koko suhteen ajan ollut päihderiippuvainen muutamasta miedosta päihteestä, ja lähes koko ajan olen valehdellut hänelle että en esimerkiksi tupakoi. Vaikka salatupakoin silloin tällöin - välillä ihan vuosikaupalla joka päiväkin, mutta en koko yhdessäoloaikaamme. Aina kun päihteidenkäyttöni tuli tapetille, niin suutuin. Löin luureja korvaan ja niin edelleen, vaikka hän tarkoitti vain hyvää.

Viime vuosina olemme ajautuneet erillemme aika pahoin, ehkä n. 5 vuotta sitten rakoa alkoi syntyä kun sain ammattikorkeakoulupaikan toiselta paikkakunnalta. Juuri ennen tuota olin pettänyt naistani kerran, josta hän sai tietää. En ole sittemmin moista tehnyt, ja kadun kyllä tekoani äärimmäisen syvästi. Kuitenkin, riitoja on ollut paljon, ja monet niistä ovat johtuneet minun impulsiivisen käyttäytymisen aiheuttamista kitkatilanteista. Olen ollut hermostunut lähinnä päihteiden takia, enkä ole miettinyt asioita loppuun asti.

Pari vuotta sitten minun olisi pitänyt valmistua, mutta työharjoittelukokemukseni ulkomailla oli sen verran karmea, että se vei minulta täysin uskon työelämään ja yrittämisen järkevyyteen. Minulla oli jo pohjaa masennukselle, rankka koulukiusauslapsuus (tasoa "voisi tehdä leffan", aivan eeppistä settiä, olisin voinut olla varmasti suomen ensimmäinen koulusurmaaja jos en olisi viime hetkellä vetäytynyt suunnitelmastani oman äitini turvallisuuden pelossa), mutta tämä että monivuotinen koulutukseni ja yritykseni tuntui yhtäkkiä karmean työharjoittelukokemuksen myötä turhalta, vei jotenkin maton alta.

Samaan aikaan naisystäväni valmistui luontaishoitajaksi päivätyönsä ohella, ja mietti, että mitä hän haluaisi tutkinnolla tehdä. Näimme työkkärin sivuilla ilmoituksen että eräs espanjassa asuva suomalainen yrittäjä haki liikekumppania, ja vaikka naisystäväni epäröi, rohkaisin häntä seuraamaan unelmiansa. Hän päätyi saamaan paikan, ja on nyt jo pian kolme vuotta käynyt espanjassa talvet yrittämässä.

Siellä kaverinsa kyselleet koska minä tulen sinne, ja hän on aina vastaillut "No kyllä hän nyt tänä syksynä/keväänä tulee", mutta vieläkin täällä Suomessa, kun masennus esti opiskeluja aika kuolettavan tehokkaasti, putosin kuin syvään rotkoon. Juoksin kujalla hätääntyneenä, enkä osannut nähdä missään mitään hyvää.

Vihdoin kuitenkin olen päässyt irti kaikista päihteistä, enkä ole käyttänyt yhtään mitään, edes kahvia, kahteen kuukauteen. Eikä ole tehnyt mielikään, tuli vain niinsanotusti "mittari täyteen". Nyt näen, millaisessa sumussa elin, ja elämännälkäni on suurempi kuin muistan vuosikausiin, ellei vuosikymmeniin.

Naisystävä saapui taas suomeen muutama päivä sitten, ja eilen kävin hänen luonaan keskustelemassa. Hän sanoi, että hänen rakkautensa liekki on kuolemassa, eikä hän enää halua ottaa "Prosentin mahdollisuutta onneen, kun 99% mahdollisuus taas saada käsille" ja haluaisi "aloittaa puhtaalta pöydältä" olla yksin.

Minun suunnitelmani on valmistua nyt syksyllä (lopputyö + muutama valinnainen kurssi ja sitten homma paketissa) vihdoinkin, ja muuttaa espanjaan hänen luokseen.

En tiedä, mikä neuvoksi? Miten saada hänet näkemään muutokseni, uskomaan muuttuneeseen minuun? Tottakai, vuosien laiminlyöntejä ei voi vain pyyhkiä pois päivässä, tai kahdessa, tai kuukaudessa. Minun pitää pitkällä aikavälillä todistaa muutoksen olevan pysyvä, ettei hänen enää tarvitse pelätä - hänen vanhempiensa suhde on ollut hyvin myrskyinen kautta aikojen, enkä halua sellasta samanlaista hänelle.

Naisystäväni tuntuu ajattelevan, että taas lähdettäisiin "isolla vaihteella" liikkeelle, vaikka olisin valmis lähtemään ihan kävelyaskelin, hitaasti, koska onhan hän jo nyt useamman vuoden elänyt "sinkkutytön" arkea. Hän totesi minulle, että suhteemme aikana hän on tukahduttanut sosiaalisen elämänsä täysin ja tavallaan rivien välissä antoi ymmärtää että pitää sitä minun syynä, että minä olen syyllinen siihen koska olen enemmän käpertyvä romantikko. Vähemmän rivien välissä hän kommentoi sitä, kuinka hänen vanhempiensa suhteessa isänsä on n.s. "kotihiiri" ja äitinsä haluaisi mennä tanssipaikkoihin ja "ihmisten ilmoille" sosialisoimaan, eikä halua tälläistä erilaisuutta omaan suhteeseensa.

Itse taas koen, että tämä tuli puskista, että koin antavani hänelle vapautta tehdä omia asioitaan, mutta ilmeisesti en riittävästi. Sekä toki päihteidenkäyttöni rajoitti omaa sosiaalista elämääni, kun aina piti olla iltaisin sekaisin.

Optimistina silti toivon hänen suovan minulle vielä yhden, viimeisen mahdollisuuden näyttää, että minusta on häntä rakastamaan, ilman draamoja, kiukutteluja ja tiuskimista jotka johtuivat päihdekierteestäni, joka oli jatkunut liian pitkään, kun olin tunnelissa josta en nähnyt poispääsyä.