Vuosi avioliiton solmimisesta vaimoni petti. Siitä on nyt kaksi vuotta. Olemme viettäneet yhdessä siis yhteensä 13 vuotta. Suhde on ollut vakaa ja lämmin. Suuret kriisit ovat puuttuneet, läheisyyttä on piisannut, meillä on ollut myönteinen suhde toisiimme, seksi on ollut turvallista, tyydyttävää ja sitä on ollut paljon, käytännön elämän ongelmiin olemme löytäneet toimivia ja pysyviä ratkaisuja ja meillä on ollut yhteistä tekemistä. Tämä on ymmärtääkseni myös vaimoni käsitys suhteesta. Kyselemme harvakseltaan toisiltamme, mitäs meille kuuluu, ja hyvää kuulemma kuuluu tai ainakin kuului pettämiseen saakka.

Pettäminen oli yhden yön humalainen kohellus. Sen syyksi vaimoni kertoi voimakkaan humalan, turhautumisen ja yksinäisyyden. Hän on paljon matkustava yksityisyrittäjä. Hotelliöitä, välipäiviä, hyvin paljon ajamista ja hillittömiä vuosittaisia kilometrimääriä, muuttuvia aikatauluja ja ennustamattomuutta, yötöitä, sekava nukkumisrytmi ja paljon yksinäisyyttä. Vaimoni työhön kuuluu myös se, että hän saa huomattavan määrän huomiota. Täysin vieraatkin ihmiset saattavat tunnistaa hänet, joten satunnaisia kohtaamisia riittää.

Minulla ei ole perustetta epäillä vaimoni tarinaa. Mikään suhteessamme ei viitannut pitempiaikaiseen rinnakkaissuhteeseen ennen pettämistä, eikä mikään ole viitannut pettämisen jälkeen siihen, että vaimoni tahtoisi lähteä suhteestamme.

Ongelma on se, ettei vaimoni selviä pettämisestä henkisesti. Hän antaa sille aivan kohtuuttoman merkityksen. Hän yrittää kompensoida tekoaan mielistelyllä eikä pidä samalla tavalla kiinni oikeuksistaan kuin aikaisemmin. Ja yhä vieläkin hän sortuu käsittämättömiin lapsellisuuksiin, jotka kai kumpuavat itseinhosta. "Siksikö nollasit trippimittarin, että voit seurata pettäjävaimosi ajettuja pettämiskilometrejä?" "Miltä tuntuu tehdä ruokaa levyllä, jota pettäjävaimosi on käyttänyt? Tuleeko ruokaan pettämisen maku?" Vaimoni ei varsinaisesti pettämistä jankkaa. Aihe ei nouse esiin edes viikoittain, mutta se väijyy jatkuvasti taustalla. Olenkin huomannut, että minullakin alkaa pinna kiristyä.

Meillä on taustallamme kaunis tarina, ehjä ja jakava suhde ja kun kumpikin sekä sanojensa että käytöksensä perusteella tahtoo suhteessa jatkaa, niin en ymmärrä, mitä merkitystä on yhden yön sählingillä. Sattuihan se eivätkä haavat parannu hetkessä, mutta vaikka vaimoni teki virheen, niin silti hän on oma, tuttu vaimoni, jonka lähellä minun on turvallinen olla. Se on minulle valtavan tärkeää.

Oma lapsuuteni oli silmittömän turvaton ja kaaosmainen, kun taas vaimoni on saanut kasvaa perusonnellisen parisuhteen suojassa. Luulen että tällä on vaikutuksensa tulkintamalleihimme. Siinä missä vaimoni näkee pettämisessä häpeällisen poikkeaman, epäonnistumisen tai uhan, minä näen vain sellaista, joka edustaa minulle tavanomaista ihmisyyttä ja elämää. Minulle pettäminen parisuhteessa on odotuksenmukainen tapahtuma. Sellaisia ihmiset nyt vain ovat, he pettävät. Kaikki eivät petä, mutta kun pitkässä parisuhteessa elää, on hyvin mahdollista, että joko pettää itse tai joutuu petetyksi.

Ymmärtäisin tilanteen paremmin, jos vaimoni kriiseilisi elämästä yleisemmin, kaipaisi esimerkiksi takaisin pitkässä suhteessa menetettyjä nuoruuden menovuosiaan, mutta sellaisesta ei ole merkkejä, eikä hän kysyttäessäkään sellaisia haluja ilmaise.

Jos oletetaan, ettei vaimoni kriiseile elämästään yleisemmin vaan että hän oikeasti tahtoo jatkaa suhteessamme niin kuin hän sanoo ja niin kuin hänen käytöksensä perusteella vaikuttaa, niin mitä tässä pitäisi tehdä? Kuinka saisin hänet ymmärtämään, että vaikka hän teki virheen, niin minulle kännipano on niin merkityksetön haksahdus, ettei sen vuoksi kannata useita vuosia katumuselämää viettää. Puhua en enää jaksa yrittää, eikä läsnäoleva, kiireetön ja painostamaton kuunteleminenkaan auta. Parhaiten vaimoani näyttää rauhoittavan se, kun hänen typerehtiessään otan häntä kädestä kiinni enkä sano mitään. Kaikki puhe johtaa ainoastaan kiihtyviin reaktioihin.

Olen yrittänyt saada vaimoni puhumaan ammattiauttajan kanssa (ilman minua, ei siis pariterapiaa) tai vaikka kavereidensa kanssa, mutta ehdotukset ovat kaikuneet kuuroille korville.

Ihanainenhan tuo on ja minulle aivan hirveän rakas, mutta kieltämättä tekisi välillä mieli karjua, että kerää nyt j*******a itsesi ja lopeta tuo ongelmien rakentelu. Eipä tuollainen karjuminen vain taitaisi jumissa olevaa ihmistä auttaa. Ei olisi auttanut ainakaan minua vaikeina vuosinani.