KYSYMYS: Olemme yli 30-v pari (n 32/ m 36), seurustelleet noin viisi vuotta ja meillä on yhteinen asunto, auto jne. Elämme siis aikalailla "avioparin elämää". Suhteemme on kuin vuoristorataa, välillä rakkauden tunne on huumaava, välillä taas riidat saavat haluamaan eroa. Tasaista arkea emme elä kovin pitkiä aikoja putkeen, vaan jommalla kummalla heittää yleensä tunteet hetken päästä suuntaan tai toiseen ja sitten taas mennään... Ennen kuin ostimme asuntomme (keväällä) minä kosin miestä, mutta sain pakit. Ajatukseni tälle oli se, että halusin sitoutua ennen suuren taloudellisen askeleen ottamista. Ajattelin, että vaikka meillä on paljon ristiriitoja, rakastan miestä kuitenkin niin paljon, että haluan olla hänen kanssaan ja haluan tälle suhteelle sinetin. Mies ei halunnut sitoutua. Hänen mukaansa auto- ja asuntolainasta pääsee kyllä eroon jos erotaan, ettei tällaisista asioista saa stressata niin paljon. Asiasta riideltiin isosti, hän siis suuttui näistä ajatuksistani.

VASTAUS: Kiitos kirjeestäsi! Minulle tuli siitä surullinen olo. Vaikka parisuhteessanne on kuvauksesi mukaan paljon rakkautta, se kuulostaa kovin kuluttavalta. Kuten itse sanoit, elätte tunteiden vuoristoradalla. Tasaista arkea teillä ei juuri ole. Kaipaisitko sitä? Monien mielestä tasainen elämä on tavoittelemisen arvoista. Jotkut taas kaipaavat jatkuvaa vaihtelua ja pitävät tasaista elämää jotenkin tylsänä tai jopa ahdistavana. Jälkimmäisessä tapauksessa parisuhteen vuoristorata halutaan pitää käynnissä, muuten ei tuntuisi oikein miltään. Vaikka toinen puolisoista haluaisikin välillä hidastaa vauhtia, toinen saattaa puolestaan painaa lisää kaasua. Ja matka jatkuu... Mikä sen voisi teidän kohdallanne pysäyttää?

Kuvasit parisuhteenne noudattavan tiettyä kaavaa: mies suuttuu herkästi, huutaa ja raivoaa. Kirjoitit raivon olevan valtaa. Miltä se sinusta tuntuu? Aiheuttaako se sinussa pelkoa? Lamaannutko miehesi raivotessa? Kirjoitit provosoituneena lyöneesi miestä pari kertaa ja kadut tätä. Syyllisyytesi kertoo minulle siitä, että otat vastuuta tapahtuneesta. Asia ei ole kuitenkaan tullut käsitellyksi ja sovituksi kun miehesi muistuttelee siitä toistuvasti. Kuulostaakin siltä, että suhteessanne on paljon (henkistä) väkivaltaa. Tämä kierre pitäisi nyt saada katkaistua!

Kirjoitat, että sinun heikkoutesi ovat itkeminen ja loukkaantuminen. Minusta ne eivät kuulosta heikkouksilta vaan pikemminkin terveiltä reaktioilta tilanteissa, joissa kohtaat henkistä väkivaltaa (mm. haukkumista). Itkusi ei aiheuta miehessäsi myötätuntoa vaan pikemminkin ärsyyntymistä. Jäin miettimään, missä ovat suhteenne lämpö ja empatia?

Kirjeesi lopussa kirjoitat, että olet hyväksynyt suhteesi tällaisena ja haluaisit avioitua. Minä haastaisin sinut kuitenkin miettimään, miksi hyväksyisit itsesi huonon kohtelun?

Olen miehesi kanssa samoilla linjoilla siinä että auto- ja asuntolaina ovat järjestettävissä olevia asioita. Paljon isompi ja tärkeämpi kysymys on mielestäni molempien henkinen hyvinvointi, joko yhdessä tai erikseen. Mielestäni parisuhteenne ei voi enää jatkua samanlaisena vaan jotakin täytyy muuttua. Muutokseen tarvitaan kuitenkin molempien osapuolien tahtotila. Oletko sinä valmis muutokseen? Entä miehesi? Suosittelen teitä hakemaan ammattiapua tilanteen selvittämiseksi. Kirkon perheneuvonta tarjoaa maksutonta ja luottamuksellista keskusteluapua. Lähimmän keskuksen yhteystiedot löytyvät netistä.

Voimia ja rohkeutta muutoksen tielle!

Ystävällisin terveisin
perheneuvoja Kaisa