KYSYMYS: Tapasin ystäväni kun olin 56 vuotias ja hän 58. Olin juuri eronnut toisesta avioliitostani. Suhteemme alkoi silmänräpäyksessä ja se oli tosi menoa heti. Hän on taiteilija ja taideopettaja ja hän vei minut taiteen piiriin. Hän kannusti ja opetti minulle taidetta ja ylisti minua yhdeksi hänen lahjakkaimmista oppilaistaan. Hän jaksoi kuunnella elämäntarinaani ja jatkuvaa avautumistani, en ollut koskaan elämässäni kokenut tällaista kannustusta ja hyväksymistä.Rakastuin korviani myöten ja kaikki tuntui niin todelliselta ja ihanalta.
Hän ehdotti, että jonain päivänä ostamme talon yhdessä jne. Uskoin ,että näin tulee käymään pian, jonain päivänä. Hän tavallaan muutti asumaan luokseni, mutta ei siirtänyt osoitettaan samaan osoitteeseen, vaan piti oman asuntonsa työhuoneena. Näin jatkui viisi vuotta. Minä katselin lehdestä ja netistä asuntoja mihin meillä olisi varaa ja jatkoin näin ja odotin.
Vähitellen aloin epäröimään hänen aikeitaan. Otin asian puheeksi moneen otteeseen, mutta en koskaan saanut suoraa vastausta. Olihan hänen hyvä asua luonani kauniissa kodissa, ruoka valmiina ja lämmin syli päivän päätteeksi. Lopulta sanoin hänelle kahdeksan vuoden jälkeen että tästä ei tule mitään. Kerää tavarasi ja mieti asiaa. Haluan että et ota minuun yhteyttä ainakaan puoleen vuoteen ja katsotaan sitten tuleeko tästä mitään, sinä tiedät mitä minä haluan en voi jatkaa enää näin asua ja elää.
Noin puolen vuoden jälkeen hän soitti minulle ja pyysi pientä palvelusta. Suostuin auttamaan häntä, mutta mitään hän ei maininnut suhteestamme. Näin jatkui noin puolisen vuotta, silloin tällöin hän toi minulle jotain mitä oli tehnyt minulle. Olimme olleet erossa kaksi vuotta ja koko tuona aikana olin tehnyt surutyötä suhteen päättymisestä. Jouduin ottamaan häneen yhteyttä yhteisen projektin yhteydessä ja huomasin, että tunteeni eivät ole muuttuneet olin vieläkin hyvin rakastunut. Olin 65 vuotias ja ajattelin, että elämä on liian lyhyt ja nyt kerron mitkä ovat tunteeni häntä kohtaan. Hän sanoi, että täytyy nyt sitten alkaa järjestämään meidän yhteistä tulevaisuutta ja en voinut uskoa että hän oli tosissaan. Hän vain sanoi, että hän luuli, että halusin päästä hänestä eroon. Olemme nyt jatkaneet näin melkein vuoden. Emme asu yhdessä eikä meillä ole sukupuolista kanssakaymistä. Hän sanoo olevansa impotentti, johon olen vakuuttanut, että siihenkin on olemassa apua, jos haluaa apua.Olen myös kysynyt, miksi hän ei tee mitään yhteisen tulevaisuudemme eteen ja hän sanoo, että se olisi loppu hänen taiteilijan työlleen, jos hän muuttaa talostaan joka on hänen ateljee.
Käymme taidenäyttelyissä, harrastamme taidetta ja valokuvausta. Olemme ystäviä mitä olemme aina olleet. Emme tapaa kuin viikonloppuisin ja minä olen aina joka ehdottaa tapaamista. Alan tuntea, että olen taas samassa asemassa mistä sain tarpeekseni kaksi vuotta sitten. Tai pahemmassa, nyt minulla ei ole parisuhdetta vaan ystävä jota tapailen silloin tällöin ja johon olen rakastunut ja en saa vastarakkkautta, pikaisia halauksia ja suukkoja. En ole deittaillut ketään muita, enkä ole edes yrittänyt ystävien kannustuksesta huolimatta.
Odotanko liikaa tai jotain mitä ei enää ole tai oliko sitä ollenkaan?Olen vielä tunteiltani sitoutunut ja pelkään, että en koskaan löydä hänen kaltaistaan. Minusta on tullut riippuvainen ja tunnen itseni heikoksi ja haluaisin jonkilaista apua tai vihjettä miten voisin purkaa tämän vaikean vyyhteen!
Palmunlehti
VASTAUS: Kiitos pitkästä kirjeestäsi. Se sisältää paljon tietoa, tunteita ja itse asiassa vastauksiakin. Tuntuu siltä, että olet aika tietoinen siitä, mitä on meneillään. Ymmärrät, että tämänhetkinen tilanne tekee sinut onnettomaksi.
Joskus on hyvä pysähtyä hetkeksi ja tarkastella realistisesti, tosi asioiden valossa, ihmissuhteen tilaa. On hyvä tarkastella sitä, mitä todella on tapahtunut, mitkä taas ovat enemmän toiveita ja odotuksia. Teillä on ollut yhteinen suhde, mutta ovatko myös tarpeet ja odotukset sen suhteen olleet samansuuntaisia? Oletteko enemmän ystäviä vai rakastavaisia? On paljon haavoittavampaa elätellä toiveita ja elää ainaisessa tyytymättömyydessä ja odotuksessa, kuin tunnustaa tosiasiat.
Kirjoitat siitä, kuinka jo kerran suhteenne aikana, tulit siihen tulokseen, että toiveenne ja suhtautumisenne yhteiseen tulevaisuuteen ovat ristiriidassa. Silloin teit päätöksen, että jatkat elämääsi ilman tätä miestä. Kerrot tehneesi pitkään surutyötä , joka viittaa siihen, että "hautasit" suhteenne ja siihen liittyvät tunteesi. Nyt kuitenkin suhteenne on hiljalleen "lipunut" takaisin. Tuntuu sitä, että siinä on enemmän ystävyyssuhteen , kuin parisuhteen piirteitä. Voisiko näin ollakin? Kerrot pitkin kirjettä, kuinka nautitte yhdessä monenlaisista taiteeseen liittyvistä asioista. Se on minusta hyvin arvokasta jakamista.
Kirjoitat, että pelkäät, ettet koskaan löydä ketään hänen kaltaistaan. Ehkä et löydäkään, mutta ystävänä voit toki hänet säilyttää. Se edellyttää sitä, että vapautat itsesi niistä haaveista ja tarpeista, jota sinulla hänen suhteen on. Voisiko hän olla arvokas ystävä? Jos taas koet, että rakastat häntä nimenomaan seksuaalisesti ja kumppanina, voi olla , että ystävyys ei riitä, vaan pikemminkin satuttaa. Näitä asioita kannattaa miettiä. Voihan olla , että kun vapaudut ajattelemasta häntä parisuhde- mielessä, vapautuu paikka jollekin toiselle.
Kirjoitat, että tunnet itsesi heikoksi ja riippuvaiseksi. Sen täytyy olla raskasta sinulle. Ajattelen, että kannattaa varmaan puhua miehelle suoraan ja häpeilemättä. Kysyä hänen tunteistaan. Mitä hän tuntee ja tarvitsee? Mitä hän haluaa suhteeltanne?
Useimmat suhteet ovat täynnä kompromisseja. Laita "pöydälle" se, mitä häneltä saat ja katso riittääkö se sinulle. Voihan olla, että annatte toisillenne eri asioita ja tulette sillä tavalla tyytyväisiksi ja onnellisiksi. Tai sitten on niin, että tunteenne ja tarpeenne todellakaan kohtaa ja ainakin toinen teitä on tyytymätön ja onneton.
Toivottavasti vastaukseni auttaa sinua, mutta kuten kirjoitin, minulla on tunne, että tiedät jo vastaukset itsekin. Katso itseäsi ja elämääsi lempeästi. Mitä tarvitset?
Voimia sinulle toivoo
perheneuvoja Kati
