Muutamassa vuosikymmenessä EU:sta on kasvanut megalomaaninen hallintokolossi, joka on levittäytynyt kaikille elämänalueille mikromanageroimaan mustasukkaisesti EU-kansalaisten elämää. EU:sta ja sen massiivisesta hallintokoneistosta on julkisesta keskustelusta päätellen tullut itseisarvo, symbiootiksi naamioitu loisinstituutio, jonka tärkein tarkoitus on varjella omaa olemassaoloaan. Tämän osoitti esimerkiksi se, että EU:n päätöksentekokoneisto laittoi tunteita herättäviä aloitteita hyllylle, jottei Brexit-leiri saisi vahingossakaan lisää vettä myllyynsä ennen kansanäänestystä.

”Viime helmikuussa EU-maiden johtajat venyivät venymistään, jotta Cameron voisi viedä brittiäänestäjille suht kelvollisen sopimuspaperin uudesta ja uljaasta EU–Britannia-suhteesta. EU piti sovun saavuttamisen jälkeen lainsäädäntöään säästöliekillä ja lykkäsi jopa budjettineuvottelujaan, etteivät britit suuttuisi kansanäänestyksen alla. Brexit-sana oli pannassa. Vedenkeitinten energiatehokkuuden vaikutusarvion julkaisua lykättiin.” HS.fi

EU:ssa tahtipuikkoa ei heiluta EU-kansalainen eikä kansanvaalilla valittu EU-parlamentti, vaan vallankahvasta pitelee tiukimmin kiinni ilman kansanvaalia valittu EU-komissio. EU-valtioiden pääministereistä koostuva Eurooppa-neuvosto esittää parlamentille ehdokasta komission johtoon. Komission puheenjohtaja taas valitsee yksinvaltiaan elkein parlamentille esitettävän EU-komissaarien kokoonpanon. Esimerkiksi viime kerralla hyväksymisen ehdoksi parlamentin puolelta haluttiin nais- ja mieskomissaarien määrällisesti tasavertainen edustus, joten jokainen voi päätellä, onko parlamentti päättävä elin vai kumileimasin komissiota valittaessa.

Koska komissiolla kuitenkin on yksinoikeus EU-lakialoitteiden tekemiseen, on parlamentti komission erittäin vahvassa ohjauksessa. Komissiolla on myös oikeus asettaa sanktioita EU-alueella toimiville yrityksille ja jopa EU-jäsenmaille, joten ei liene epäselvää, kuka todellista valtaa EU:ssa käyttää. Liittovaltiokehityksen myötä EU-päätöksentekokoneisto etääntyy pikkuhiljaa demokratiasta ja on siirtymässä monarkioista tuttuun harvainvaltaan, jossa valtaa pitää pieni etuoikeutettujen sisäpiiri, jonka toimintaan varsinkin pienen, Suomen kaltaisen, jäsenvaltion on äärimmäisen vaikeaa vaikuttaa.

Muita EU:n uskottavuutta merkittävästi murentavia tekijöitä ovat näkymättömät ja vaikutusvallattomat MEPit, EU-instituutioiden etäisyys kansalaisiin sekä erityisesti EU-johtajien loputon ylimielisyys. TTIP-vapaakauppasopimuksesta vastuussa oleva komissaari esimerkiksi ilmoitti seuraavaa:

”I do not take my mandate from the European people.” – EU:n kauppakomissaari Cecilia Malmström, The Independent

Ikävä kyllä Malmström on oikeassa; hänellä ei ole mitään velvollisuutta kuunnella EU-kansalaisia eikä tarvitse meiltä mandaattia tehdäkseen kaikkia meitä koskevia sopimuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, minä kannatan vapaakauppaa koko sydämestäni, mutta salassa ilman äänestäjien mandaattia toimivia despootteja taas en kannata.

Alla myös pari tyylinäytettä Euroopan komission puheenjohtajalta Jean-Claude Junckerilta. Joku saattaisi jopa sanoa valta-asemansa suojasta väkivaltaa käyttävää sekä henkilöön käyvillä solvauksilla muita julkisesti nöyryttävää kännikalaa sosiopaatiksi, mutta luotettavaan diagnosointiin tarvitaan tietysti ammattilainen.

Angela Merkel on jo aikaisemmin julkistanut liittovaltiokehitystä tukevat suunnitelmat; lisää valtaa EU-instituutioille , tiukempia direktiivejä, vähemmän autonomiaa EU-maille, enemmän byrokratiaa, enemmän veroja ja vaikeammin hahmotettava poliittinen järjestelmä. Juuri näiden asioiden takia EU-kapina kytee monessa jäsenmaassa, populistisen politiikan siivittämänä tai ei.

Liittovaltiouskovaisista tarttunut Tukholma-syndrooma vaikuttaa myös suomalaisten poliitikkojen keskuudessa. Pääministeri Sipilä ehti heti päätöksen jälkeen kertomaan, että ”Suomi on sitoutunut EU-projektiin” ja niin moni muu poliitikko komppasi. Hieno juttu, niin pitääkin, mutta kuinka kauan ja millä ehdoilla? Sitä keskustelua Suomessa ei käydä ollenkaan.

Olemmeko mukana, jos uskonnolliseen diktatuuriin lipsuva Erdoganin Turkki hyväksytään EU-jäseneksi? Olemmeko mukana, jos sääntely edelleen kiristyy ja kansallisvaltioiden autonomia kuolee liittovaltiokehityksen alle? Entä, jos esimerkiksi Venäjä miehittää osan jostain itäisestä EU-maasta ja EU jatkaa liennytyksellä vesitettyä pakotepolitiikkaa, kuten nyt Ukrainan kohdalla? Kuinka kauan olemme mukana ja millä ehdoilla, kun suurten EU-maiden koalitiot pakottavat pienemmät EU-maat oman mielivaltansa alle? Jos suomalaiset poliittiset johtajat vain toteavat, ettei EU-jäsenyydestä voida missään tapauksessa neuvotella, niin olemmeko me tehneet muuta kuin myyneet sielumme EU-komissiolle ilman ehtoja?

Brexitin todellinen uhka, niin Iso-Britannialle kuin muillekin EU-maille, on EU-komission ja -parlamentin tahtotila. Jos brittien päät halutaan nostaa EU-linnoituksen muurille varoittavaksi esimerkiksi, voi Brexit-päätös todella haavoittaa brittien taloutta. Tosin siinä tapauksessa EU:sta on turha puhua minään vapaakaupan ja vapaan liikkuvuuden edistäjänä, vaan protektionistisena linnakkeena, jota se on itse asiassa ollut jo pitkään. EU on tullimuurien avulla sulkenut ovia EU:n ulkopuolisen alkutuotannon tuotteilta rampauttaen samalla kehitysmaiden mahdollisuudet kasvaa jälkiteollisiksi hyvinvointiyhteiskunniksi. Siihen nähden länkytys brittien nationalimista ja eristäytymisestä ovat lähinnä tragikoomista populismia, aivan kuten brexit-leirinkin mielikuvamarkkinointi.

Nationalismilta ei voi suojautua luopumalla suomalaisuudesta ja korostamalla eurooppalaista heimoidentiteettiä EU-linnakkeen muurien takana, vaan nimenomaan syleilemällä globalisaatiota, laajentamalla taloudellisia vapauksia ja luopumalla vapaakauppaa rampauttavasta protektionismista. Tämä tietysti tarkoittaa potkuja kymmenilletuhansille tarpeettomille EU-byrokraateille ja EU-instituutioiden tehtäväkentän merkittävää kaventumista. Pahoin pelkään, että EU-johtajat eivät tätä ymmärrä, vaan kiristävät nyöriä jäsenvaltioiden kaulojen ympärillä tukahduttaakseen kapinahengen ennen kuin eläkevirat menevät alta.

Minä en halua luopua vapaakaupasta tai poliittisesta stabiiliudesta, päin vastoin. Mutta tarpeettomasta EU-byrokratiasta, hallintokolosseista, tukihimmeleistä, eturyhmäpolitiikasta ja kaikesta muusta Euroopan Unioniin leimallisesti liittyvästä negatiivisesta haluan päästä eroon mahdollisimman äkkiä. En toivo Suomen eroavan EU:sta, mutta itselleni rehellisenä minun on pakko jäädä muutokselle avoimeksi siltä varalta, ettei EU kykene uudistumaan sisäisesti. EU:n pitäisi olla kansalaistensa vapauksia mahdollistava työkalu, ei tukahduttava uskonto, kultti ja itseisarvo samassa paketissa.