Vielä kymmenisen vuotta sitten poliittisen vasemmiston ydinteema oli vastustaa ajatusta loputtomasta talouskasvusta, joka kuulemma oli porvareiden punoma katala valhe ja silkka mahdottomuus, jota tavoitellessa tuhoaisimme koko planeetan. Tänä päivänä vasemmistopopulistiset puolueet, kuten Vasemmistoliitto, Vihreät ja SDP, kuitenkin nojaavat loputtoman velkaantumisen ajatukseen tavoitellessaan loputonta talouskasvua. Velkaelvytyksen kannattajilta ei ole kuitenkaan tullut konkreettista vastausta varsin olennaisiin kysymyksiin:

Millä on se velkarahan summa, joka julkisen sektorin kulutuksena nostaa talouskasvumme yleiseurooppalaiselle tasolle ja mikä on valtionvelan loppusumma? Niin kauan kuin ne vastaukset puuttuvat, en ainakaan minä tule velkaelvytystä kannattamaan.

Velkaelvytystä voi verrata laskuvarjohyppäämiseen silmät kiinni. Suurin osa meistä varmaankin vetäisi narusta heti lentokoneesta hypättyään minimoidakseen maahan syöksymisen riskin, mutta Suomen talouden hoitajat ovat kuitenkin valinneet antautua hallitsemattomaan vapaapudotukseen. Palkintona on nykyisten päättäjäsukupolvien itselleen ostama adrenaliiniryöppy, mutta hintana on nuoremman sukupolven tulevaisuuden maahansyöksy. Mitä tahansa me keksimmekin velaksi itsellemme ostaa, jää lasku jälkikasvun maksettavaksi. Suomalaisten sosialistien retoriikassa tätä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi.

Suomen talous on ollut kriisissä kohta kahdeksan vuotta, minkä ajan taloudenhoitomme on perustunut velkaelvytykselle talouden sitkeästi jatkaessa sakkaamista. Tästä faktasta huolimatta vasemmistopuolueet vastustavat leikkauksia ja talouden sopeutustoimia samalla vaatien lisää velkaelvytystä. Joidenkin mukaan velkaantumisesta kuulemma aiheudu kansantaloudelle mitään merkittävää haittaa, koska lainoja ei tarvitse maksaa takaisin, tai jos maksetaankin, niin se tehdään vasta talouden kasvaessa. Paavo Arhinmäki jopa esitteli hypoteesin, jonka mukaan lisää velkaa ottamalla voidaan vähentää velkaantumista.

Historia kuitenkin todistaa, että kasvukaudella velanmaksuhalukkuus ei ole alkuunkaan sellaista kuin velkarällästämisen houkutus taantumassa.

Kymmenen vuotta sitten talouden kasvaessa tasaisesti poliitikot keskittyivät kalastelemaan ääniä kertomalla visioitaan ”jakovarasta”. Termillä tarkoitettiin sitä muilta veronmaksajilta kerättyä rahasummaa, jonka eduskuntavaaleissa pärjänneet puolueet pääsevät jakamaan äänestäjilleen ja muille eturyhmilleen. Vuoden 2007 eduskuntavaalien alla mm. Keskustan Matti Vanhanen sanoi, että ”valtiontaloudessa on 5 miljardin jakovara”, siis lähes saman verran kuin budjettivaje tällä hetkellä on. Ja tietysti kansalaisjärjestöt, kuten eri eläkeläisjärjestöt, olivat vaatimassa jakovaran käyttämistä itseensä.

Vuonna 2008 talousromahduksen myötä puheet jakovarasta muuttuivat puheiksi siitä, kuinka paljon Suomella on vielä varaa velkaantua.

Nyt velkaantumisenkin raja on tullut nopeasti Euroopan heikoimmin kehittyvällä taloudella vastaan. Muut Euroopan maat toipuvat taantumasta kovaa tahtia samalla, kun Suomen velkaantumisaste kasvaa niin suhteellisesti kuin absoluuttisestikin huimaa vauhtia. Moni vasemmistopoliitikko väittää Suomen harjoittaneen leikkauspolitiikkaa, mutta Suomen ylittäessä tänään iltapäivällä maagisen 100 miljardin euron velkarajan nuo höpöpuheet toivottavasti jäävät vihdoin ja viimein unholaan. Lukujen valossa Suomi on elvyttänyt koko taantuman ajan lähes 10 miljardia vuodessa, mutta siitä huolimatta Suomen talous ja sen kehitys on tippunut monella mittarilla Euroopan huonoimmaksi.

Vaikka mantra ”yksityishenkilön taloutta ei voi verrata valtiontalouteen” pitääkin sinällään paikkan, pitää lainoja myös maksaa takaisin ja niillä on korkokulunsa. Kun Suomessakin talouskasvu joskus toivottavasti alkaa, nousevat myös valtionlainojen korot, jolloin korkojen ja velkojen takaisinmaksun yhteissummaa voi näillä velkamäärillä vain arvailla.

Velkaelvytys on moraalisesti väärin, koska sillä siirretään taloustaantuman vääjäämättömästi aiheuttama ostovoiman lasku tulevaisuuteen. Korkojen ja lainan takaisinmaksujen rahasumma on suoraan pois senhetkisestä ostovoimasta, talouskasvusta, palveluista, koulutuksesta ja hyvinvoinnista, siis juuri niistä asioista joista velkaelvyttäjät nyt ovat huolissaan. Vertaus housuun kusemisesta pakkasella tulee väkisinkin mieleen, tosin suomalaisessa talouspoliittisessa todellisuudessa lämpimistä housuista nauttii vain nykyinen päättäjien sukupolvi, joka lämmön kaikottua ostaa uudet housut lastensa piikkiin ja ojentaa kylmät housut lapsilleen.

Nykyinen päättäjäsukupolvi on jättämässä meille nuoremmille sukupolville, eritoten työelämään siirtymässä oleville nuorille, karmaisevan perinnön. Viimeisimpiä hallituksia ja niiden kannattajia tullaan vielä kiroamaan alimpaan helvettiin, kun rakenteellisten uudistusten vastustaminen ja velaksi elvyttämisen aiheuttama taloudellinen apatia, työttömyys ja sosiaaliset ongelmat räjähtävät viimeistään ensi vuosikymmenen alussa entistä pahemmin käsiin.

”Viimeinen maksaa laskun” ei voi enää olla suomalaisen talouspolitiikan motto.