Turhanpäiväiset blogit ja keskustelut verkossa

"Verkkokeskustelu oli median keino ohjata peli kulmiin, joista ei maaleja tehty. Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Onnellinen ihminen ei postannut."

Millä tavalla haluamme uskoa verkkokeskusteluiden ja blogien merkitykseen jonkin tehtävän täyttäjänä tai demokratian ja yhteiskunnallisen kehittymisen välikappaleena? Tai edes henkilökohtaisena terapiana tai “johonkin osallistumishalujen” täyttäjänä?

Toiset epäilemättä haluavat uskoa kaikkeen hyvään ja toiset eivät. Toisinaan verkosta ja sen dialogeista löytyy epäilemättä helmiä, mutta pyhittääkö se jäljelle jäävän 99%, joka on yhdentekevää mölinää tai jopa kielteisiä vaikutuksia aikaansaavaa aivopesua ja rääkymistä?

Monilla palstoilla, jotka on käytännössä tuhottu usein jopa muutamien aktiivisten kannanottajien toimesta, on esitetty että pitäisi perustaa “aito” ja “vakava” foormi, jonne valittaisiin ”parhaat keskustelijat” tai jopa tunnistautuminen nimellä. Mutta kuka nyt omalla nimellään haluaisi asioista keskustella? Eihän silloin kehtaisi edes pilkata toisia ja hyökätä estoitta, kun siihen pienikin mahdollisuus tulisi.

"Kirjoitukset olivat täynnä tyydyttämättömiä tarpeita, katkeruutta, inhimillistä puutetta; niiden kirjoittajat istuivat koneillaan silloin kun heidän olisi pitänyt tehdä muuta, sitä mihin elämä oli tarkoitettu. (…) Verkon piti saattaa ihmiset yhteyteen toistensa kanssa, mutta todellisuudessa se teki heistä yksinäisiä olentoja."

Eli onko niin että verkon yhteisöllisyys ei poista eikä edes lievitä esimerkiksi lisääntyvää yksinäisyyttä vaan lisää sitä? Ehkä onkin niin, että verkossa yksinäisyytemme ja elämän yksityistyminen nousee toiseen potenssiin. Ihmisen elämä on elämää toisen ihmisen kosketuksen kautta. Verkko tarjoaa onanointia, joka alkaa itkettää pidemmän päälle.

"Silloin tällöin verkossa piipahti joku robin hood kertomassa, että nyt tehdään kansalaisjournalismia kansalaisten ehdoin, mutta aika pian tämmöiset saivat tarpeekseen verkon todellisuudesta."

He saavat tarpeekseen siinä vaiheessa kun joutuvat myöntämään keskustelupalstojen sisältävän yhä enemmän saastaa, pilkkaa, “henkilökohtaisia” solvauksia ja usein myös rikolliseen toimintaan viittaavia kirjoituksia. Kaikkea sellaista joita omalla nimellä ja naamalla ei voisi kuvitella esittävänsä. Verkkokeskustelu murentaa yhteiskunnallista luottamusta, koska kukaan ei enää ole vastuussa mistään, lähinnä ensin omista kasvoistaan.

"Verkkoyhteisö varjeli hysteerisesti koskemattomuuttaan ja siksi se ei voinut myöskään kehittyä. Yhteisö vakuutteli keskinäistä yhteisöllisyyttään ja verkon siunauksellisuutta. Yksikin (itse)kriittinen äänenpaino ja kaikki lahkolaiset ryntäsivät rusikoimaan sellaiseen sortunutta. Kaatunutta olisi potkittu, jos se olisi maan alla ollut mahdollista. Yhtä vähän oli mahdollista viskoa nimettömiä."

Joskus näkee hauskoja kommentteja siitä, kun joku nimetön keskustelija kehottaa jotain toista mielipiteen esittäjää “häipymään” ja jättävän “meidät muut” rauhaan. Kuinka harhaisesti voidaan kuvitella että verkosta voisi häipyä kuten kyläpaikasta tai lähiökuppilasta, ja aivan kuin olisi joku joukko “me muut”, joka pitäisi jättää rauhaan? Harha se on verkonkin harha.

"Blogien kirjoittajat olivat ihmiset isoisän haudalla, paljon sukulaisia ja tuttavia, joista hän ei tuntenut puoliakaan. (…) Lisäksi hän oli jäänyt koukkuun: kun hän julkaisi oman päivityksensä, hän alkoi odottaa kommentteja. Hän saattoi välillä tehdä muita töitään, mutta vähän väliä hän klikkasi kommentteihin ja tunsi saavansa välittömästi yhteyden johonkin itsensä ulkopuoliseen aina kun laskuri näytti kommenttien yhdelläkin lisääntyneen. Kauniisti pyöristyvä siniset numerot kasvoivat tasaiseen tahtiin, ja kun ensimmäinen tuhat täyttyi, hänestä tuntui siltä että hän oli saavuttanut jotain tavoittelemisen arvoista."

Kuinka moni tämänkin alustan blogin pitäjistä myöntää tuon käyttäytymismallin? Minä ainakin, ainakin joskus.

Narsismi on verkkokeskustelun tärkein polttoaine.

* Lainaukset Juha Seppälä, Paholaisen haarukka WSOY 2008. 267 s.