No miltähän minusta nyt sitten oikeasti tuntuu. Eiliset likoamaan pantu herneet tuli jalostettua kuudellekymmenelle yksi viiva kuusivuotiaille tuleville Nikita Fouganthineille ja Susan Ruususille.
Asiakaskunnassa sinäänsä ei ollut mitään vikaa. Hyvin kohteliasta ja kuuliaista sakkia jotka kaiken lisäksi viettävät parin tunnin siestan keskellä päivää. On todella harmi että tämä keskipäivän Nirvana ei jatku kuin esikouluun asti.
Herneet, jotka luojan lykky olivat kotimaisia, olivat hymyilleet kattilassa Metoksen nelilevyisellä hellalla pakasteesta otettujen 6 x 6mm kokoisten Puolalaisten sipulikuutioiden seurassa osapuilleen tunnin.
Nyt oli luvassa tämän niin ihanan perinneruoan valmistuksen kohokohta.
Olin rutkasti ennen auringonnousua misannut sellerit ja porkkanat. Toisin sanoen pilkkonut ne Julienne-suikaleiksi. Lisäsin ne hymyilevään pataan tyylikkäällä, suorastaan seksikkäällä ranneliikkeellä.
Tyhjyys valtasi sisimpäni.
Lähdin röökille.
Siinä sitten samalla kuin olin reteessä asennossa sponsoroimassa keuhko-enfyseemaani kysyin itseltäni kysymyksen.
MIKSI ?
Miksi näin. Mitä on tapahtunut.
Missä on savupotka ? Missä ovat savuluut ? Missä on ylilihava possunlapa ?
Noh, vastaushan on ilmiselvä: Jossain muualla kuin minun keittiössäni.
En haluaisi olla rasisti, mutta tällaisia ylilyöntejä ei yksinkertaisesti VOI painaa villaisella. Tutkin viimeisen päälle hyvin varustellun keittön seinältä dietti-listaa. Sillä hetkellä sumuisiin, suuren surun aiheuttamien kyynelten täyttämiin silmiini osui kohta jossa joidenkin pienten ihmisnimien perään oli uhkaavalla punaisella värillä kirjoitettu: Ei sianlihaa. . . . . . .
Yritin peitellä pieniä itkunpurskahduksia ja nyyhkytyksiä joita jotenkin automaattisesti vain pääsi nenäni ja suuni kautta.
Ei sianlihaa. . . .Ei tänään. Pliis ei tänään. . . Laskiaistiistai . . .
Elämäni jokainen laskiaistiistai vilisi silmieni editse, ja jokaisessa oli pulkkamäkien ja uhkarohkeiden syöksylaskumuistojen mukana tuoksu.
Tuo palvatun porsaan tuoksu. . . .
Jokaisessa, paitsi viimeisessä kuvassa.
Viimeisessä kuvassa olen siirtynyt lapsuuden kesämökkimaisemiin. Olen itse viisivuotias, joten jo vanha tekijä mitä tulee palvatun porsaanlihan ja savuluiden nakertamiseen.
Utuisessa kuvassa tanssin ringissä käsikkäin monen lapsen kanssa. On mustia lapsia, on keltaisia lapsia. Toisilla on vinot silmät. On turbaanipäisiä lapsia. On kasakkahousuihin pukeutuneita lapsia. Toisilla on niin valtavan isot huulet, että ne olisivat oivalliset mussuttamaan grillattuja porsaan ribsejä.
Muodostamamme kehän keskellä tanssi takajaloillaan neljä vaaleanpunaista porsasta. En kestä enää. . .
Havahdun hiljaa unenomaisesta tilastani. . Tästä minulle maksetaan. . . Onko minun siis pakko toimia näin. . . Tällä kertaa toimin. . .
Teen kaikki normaalit duunit, mutta lähden kotiin puolitoista tuntia ennen kellokorttiaikaa. Olkoon se tällä kertaa kostoni.