Porvarisperheen poika ei usko, että elokuvan tekeminen vaatii rahaa. Hän saa kaverinsakin olemaan uskomatta. Vieraantuneiden nuorten miesten jengi tekee elokuvia vieraantuneista nuorista miehistä. Lopulta porvarisperheen poika köyhäilee itsensä Euroopan elokuvan toivoksi. Osa kavereista on katkeria.
Aki Kaurismäki on Euroopassa enemmän kuin kulttiohjaaja, hän on hip, puheenaihe niillekin jotka eivät ole nähneet yhtään hänen elokuvaansa.
Hänen leffojaan on myyty pariinkymmeneen maahan Yhdysvaltoja ja Japania myöten. Niillä alkaa olla Italiassa, Ranskassa ja etenkin Saksassa suurempi yleisö kuin Suomessa.
Tänä aikana, jolloin suuret Hollywood-tuotannot vievät joka puolella yhä useamman rahat ja sydämen; Aki Kaurismäki, tuo hullu suomalainen rumine ystävineen, alkaa olla eurooppalaisen elokuvan harvoja toivoja.
Kuokkavieras
Aki Kaurismäki tunki Suomen valjuihin elokuvabileisiin nälkäisenä kuokkavieraana kymmenkunta vuotta sitten.
Hänen isänsä oli johtajana tekstiilitehtaassa ja poika asunut kahdeksalla paikkakunnalla ennen tuloa Helsinkiin, jossa hän nyt parikymppisenä tarpoi sunnuntai-iltapäivää Mannerheimintiellä ystäviensä Pauli Pentin ja Veikko Aaltosen kanssa. Ei ollut rahaa, ei ruokaa.
Aki ahmi pelkkiä elokuvia, neljä päivässä. Myös Pentti ja Aaltonen olivat leffafriikkejä. Ei siis ihme, että he päättivät tuona sunnuntai-iltapäivänä muuttaa kurjuutensa nautinnoksi tekemällä siitä elokuvan.
Veikko Aaltosen piti alunperin ohjata filmi, mutta taideteollisen elokuvalinjalla hän oppi pian, ettei elokuvaa tehdä ilman rahaa.
Aki ja Pauli Pentti pyrkivät myös samaan kouluun. He eivät päässeet.
"Jäi sellainen kuva, että Akilla oli hyvä mielikuvitus, mutta että se oli sisäänpäinkääntynyt luonne. Se pärjäsi kirjoittamisessa, huonommin kuvallisessa puolessa ja näyttelijöiden kanssa", muistaa elokuvataiteen laitoksen apulaisprofessori Juha Rosma, joka pitää Akin elokuvista kuin taitavasti tehdyistä pienistä esineistä.
"Aki on luonut oman maailmansa ja liikkuu siellä melko vakuuttavasti. Oman maailman luominen ei ole niin helppo juttu kuin kuvitellaan. Hänen elokuvansa eivät silti aivan kosketa minua: ne eivät vie mukanaan."
Sillä aikaa Akin veli Mika oli jo ratkaissut molempien tulevaisuuden. Hän oli päässyt Saksaan (Mika oppi sujuvan saksan hiihdonopettajana Keski-Euroopassa), Münchenin elokuvakouluun. Näihin aikoihin hän viestitti, että lopputyön teko lähestyy. Kiinnostaisiko teitä vielä se elokuva? hän kyseli Akilta ja Pauli Pentiltä.
Bändi nimeltä Villealfa
Akin ja Pauli Pentin käsikirjoittama, Mikan ohjaama pitkä lyhytelokuva Valehtelija sai vain tuhat katsojaa kaupallisessa levityksessä ensi-iltavuonnaan 1981, mutta kaikki oikeat ihmiset pitivät siitä. Ovet aukesivat eivätkä veljekset arastelleet astua sisään. He perustivat tuotantoyhtiön seuraavia elokuvia varten.
Tuotantoyhtiö Villealfa keräsi nopeasti suojiinsa suuren siivun rockin ja reilun meiningin sukupolvesta. Siitä tuli elokuvan Ryhmis, joka teki itsensä näköistä filmiä. Villealfa ei ollut ensimmäinen eikä ainoa halpisten tekijä Suomessa, mutta siinä oli jatkuvuutta ja uhrimieltä eniten.
Alkuaikojen Villealfa oli bändi, joka söi kimpassa, joi kimpassa, nukkui kimpassa ja tiesi, että tärkein keikkapalkkio oli keikka itse.
Kun bändin jäsen katselee vanhoja Villealfan leffoja, hän ei näe elokuvaa, vaan kotivideon, jonka kuvakulma on 360 astetta: "Tossa vieressä oli sillon vielä se baari, jossa mä sain turpiini", "Tätä kuvatessa kului ammeellinen kossua. Sellanen iso Högforsin ammeellinen, 200 litraa. Viiniä tietysti enemmän, kun se on laimeampaa."
Jim Jarmusch on sanonut, että leffa on enemmän musiikkia kuin kirjallisuutta.
Villealfan perustamisen aikaan suomalainen rock hallitsi täysin kotikenttäänsä; uusi aalto ja mansesterihuumori tulivat isolla rekalla ohituskaistaa.
Aki lähti samaan suuntaan. Jo alusta asti Villealfalla oli kuuma linja suomirockin Tampereen haaraosastolle. Tampereella Aki oli opiskellut pari vuotta tiedotusoppia ja ennen kaikkea juopunut Tillikassa oikeassa seurassa.
Valehtelija sai vielä samana vuonna seuraajaksi Villealfan ensimmäisen pitkän elokuvan. Akin ja Mikan yhdessä ohjaaman Saimaa-ilmiön: Juicen, Eppu Normaalin ja Hassisen koneen Saimaa-kiertueen dokumentti spitaalisvitsein.
Tämä elokuva nosti Kaurismäet laakista suomalaisten leffantekijöiden keskikastiin yleisömäärällä mitattuna: 52 000 katsojaa. Heidän katsojansa eivät kuitenkaan olleet mitkä tahansa viisikymmentätuhatta. Se oli sukupolvi, enimmäkseen kaupunkilaisia opiskelijoita, joka huomasi, että viimeinkin joku teki kotimaisia elokuvia heille. Heidän suhteensa tähän elokuvaan ja elokuvan ohjaajiin oli intohimoisempi kuin niillä satunnaisilla 50 000 suomalaisella jotka samoihin aikoihin katsoivat esimerkiksi Yö meren rannalla –nimisen keski-ikäiskuvauksen.
Seuraavaan leffaan, vuonna 1982, esiteltyyn Arvottomiin, sukupolven ensivartio toi kaverinsakin: 70 000 katsojaa.
Mafia
Intohimossa on riskinsä.
Aki Kaurismäkeä on verrattu Rainer Werner Fassbinderiin. Myös siinä suhteessa, että Akilla on väitetty olevan samanlainen tiivis hovi kuin Fassbinderillä aikoinaan. Kilteimmillään jupistaan Kaurismäki-klaanista, ilkeimmillään melskataan Kaurismäki-mafiasta (ja lyödään viinikarahvilla kuten Ilkka Kylävaara muutama vuosi sitten).
Sen verran hoviajatuksessa ainakin on perää, että Akin voimakas kontrolli on syönyt muutamien Villealfan työntekijöiden kykyä itsenäisiin ratkaisuihin. Akin haamu seuraa heidän tekemisiään kirjoituspöydän laatikostosta, jääkaapin pakastelokerosta, telefaxin mikropiiristä tai muusta sivulliselle käsittämättömästä paikasta silloinkin kun Aki ottaa aurinkoa patiollaan Portugalissa. He perustelevat asioita: "Aki ei pitäisi siitä." Kuin Kekkosen kauden virkamies: "En minä, mutta Isäntä."
Yksi todellinen syy murinaan Kaurismäki-mafiasta on tietysti Suomen pienuus. Kun joku toinen saa odottaa pelivuoroaan vaihtopenkissä viisi vuotta, Aki ja Mika ovat tyhjentäneet rahoituspajatsoja leffa vuodessa, kaksi parhaassa –vauhtia.
Toinen selitys on juuri intohimo. Emme paljon keskustele tai väittele. Suurin osa keskusteluista ja väittelystä on siirtynyt symbolien ja makuvalintojen tasolle. Kaikille tuttuja symboleitakaan ei ole liikaa. Aki Kaurismäestä on massiivisen julkisuuden kautta tullut ainakin kulttuuripiirien symboli johon samastutaan tai jota haukkumalla itse asiassa haukutaan naapuria joka samastuu Kaurismäkeen. Kuten aina viholliskuvissa, haukkujalle samastujat ovat yhtenäisempi joukko kuin se todellisuudessa on ja toisinpäin.
Ehdottomat elämäntavat ovat usein myös Akin elokuvien teemana. Esimerkiksi Calamari Union vuodelta 1985 esittelee 17 Frank-nimistä miestä pyrkimässä Kalliosta luvattuun maahan, Eiraan. Tämän miehisen yhteyden (latentin homoseksuaalisuuden, sanoisi analyytikko) kuvaus nyrjäytti muutaman kriitikon pään, mutta Helsingin Sanomien Helena Ylänen rakensi mikrostaan raketin, lastasi Calamarin siihen ja lensi kuuhun: M-A-H-T-A-V-A F-I-L-M-I!
"Se on Kaurismäki-mafian jäsen", supistiin, "Villealfa-orkesterin apumuusikko."
Kapakkakeskusteluissa pohdittiin, olisiko Akilla niin paljon yleisöä ilman Helenaa, joka ei koskaan hauku.
Ylänen saattaa samastua Kaurismäkiin osittain sen takia, että hän aloitti uransa Hesarissa suunnilleen samana päivänä kuin Valehtelijalla oli ensi-ilta, ja hänelle Kaurismäen veljeksistä tuli silloin Ne Elokuvantekijät. Saimaa-ilmiön jälkeen Yläselle tuli Epuista Se Bändi.
Hänellä on myös paljon yhteisiä tuttavia Akin kanssa jo Akin tiedotusopin opintojen vuoksi. Akia hän ei kuitenkaan tapaa juuri useammin kuin muutkaan kriitikot.
Mafian sijasta Yläsen sitoutumisen syy löytynee enempi fiilisosastolta, aivan kuten sekin, miksi Jukka Kajava tukee Jouko Turkkaa vaikeissakin paikoissa. Rockpiireissä on tavallista, että musiikkiarvostelija sitoutuu johonkin bändiin täysin. Usein ainoa syy rockkriitikoksi ryhtymiseen on tosin se, että pääsee lainaamaan tähden loistoa ja saa ehkä vielä plektran muistoksi.
Eri asia on, hyötyykö lahjakkuus itse todella kriitikon suosiosta vai karkottaako liian ilmeinen kannatusjäsenyys yleisöä.
Ylänen mm. kirjoitti uuden arvostelun Pauli Pentin esikoisohjauksesta Pimeys odottaa (1985) kiusaannuttuaan ensimmäisen arvostelunsa huonosta tasosta.
Tapaus on Yläsen uralla ainutlaatuinen: sitä ennen tai sen jälkeen hän ei ole julkisesti arvioinut uusiksi. Ehkä osittain siksi, että Pentille vinoiltiin armottomasti Yläsen tempauksen vuoksi. Uudesta arvostelusta huolimatta Pentin esikoinen kokosi vain 2 190 katsojaa.
Villealfa tarvitsi silloin todella kipeästi pääsylipputuloja, sillä Pentin lisäksi myös akilta ja Mikalta tuli elokuvat ilman Elokuvasäätiön tukea.
Viime vuonna Ylänen ensimmäisen kerran melkein haukkui Akin elokuvan, Leningrad Cowboysin ("Hyvin omalaatuinen elokuva... se ei ole ratkihauska, mutta lystikäs ja hyvä tunnelmaltaan"). Leningrad Cowboys sai tähänastisista Akin töistä toiseksi vähiten katsojia: 24 000. Vuonna 1987 valmistuneesta Hamletista kiinnostui parisataa ihmistä vähemmän, vaikka sitä Ylänen kehui enemmän.
Luvut osoittavat, ettei Hesarinkaan kritiikki vaikuta ainakaan suorasti katsojien määrään. Vielä vaikeampaa on sanoa, minkä verran se vaikuttaa elokuvien rahoitukseen.
Suurmiehen kainalossa
Miten niin miten me mentiin ulkomaille? ihmettelevät villealfalaiset kysymystä. Oliko aikaa ennen ulkomaita?
Jos Aki toi bändiin muutaman säkillisen kotimaisia tekijöitä ja apureita, Mikan Saksan tuliainen oli hyvät suhteet Keski-Eurooppan. Mikan tuttaviin kuului esimerkiksi Wim Wenders, joka kävi saman koulun kuin Mika.
Moni suomalainen elokuvantekijä suhtautuu markkinointiin euroviisukaavalla: nasta biisi, hyvät esittäjät, kivat kuviot. Milli mainontaan, kundit, niin ja lippikset ja tarrat mukaan festareille. Nyt on pakko saada palkinto.
Aki ja Mika ovat eläneet Eurooppaa ja ulkomaita alusta asti. Se on ollut heidän elokuviensa inspiraation lähde melkein yhtä paljon kuin Suomi. He tapaavat kaltaisiaan filmihulluja muissa maissa, ja filmihulluillahan on oma esperantonsa.
"Yleensäkin riippumattomat ohjaajat hakevat toisistaan suojaa suurtuotantojan vastaan", arvioi Pauli pentti, "eikä sen yhteistyön aloittaminen ole juhlallisempaa kuin kävellä lähimpään oikean näköisiä filmejä esittävään teatteriin. Sen taustalta löytyy tavallisesti myös oikeannäköisiä tyyppejä."
Kaurismäkien leffateatterin nimi on Andorra. Mika tilasi kolme vuotta sitten sinne Jarmuschin elokuvaa Down by Law.
"Hetken kuluttua Mika kertoi, että oikeastaan meitä on täällä kaksi, ja oikeastaan me molemmat teemme itsekin elokuvia", muistelee sveitsiläinen Christa Saredi, Jim Jarmuschin ystävä ja agentti Euroopassa.
Saredi näki Akin äskettäin ohjaaman Varjoja paratiisissa, ihastui ja myy nyt Akin elokuvia kaikkialle maailmaan Pohjoismaita lukuunottamatta.
Saredi tutustutti Akin ja Mikan Jim Jarmuschiin, amerikkalaisen riippumattoman elokuvan suurmieheen. Ja viime syksynä New Yorkin modernin taiteen museo järjesti Akin ja Mikan töiden esittelyn: Aki on nuorin ohjaaja, jonka MoMa on koskaan esitellyt.
Sodankylän filmifestivaaleilleen veljekset ovat kutsuneet ujostelematta elokuvan isoja poikia: Samuel Fuller, Jonathan Demme, Michael Powell. Isot pojat ovat tulleet yllättävän helposti ja yllättävän tavallisina.
Tietysti Aki käyttää näitä suhteita, kuka ei käyttäisi? Paljon tapahtuu kuitenkin aitojen tunteiden vuoksi. Aki esimerkiksi sai Contract Killerin pääosaan Jean-Pierre Léaud’n, miehen jota Aki kymmenen vuotta aikaisemmin itse imitoi Valehtelijassa.
Aki on myös säilyttänyt tyylitajun. Hän ehdotti Jarmuschille, ettei Jarmuschin nimeä käytetä Leningrad Cowboysin mainonnassa.
Euroopan pisaratartunta
Korjaus äskeisiin uutisiin: Aki Kaurismäki ei ole valloittanut Eurooppaa. Vielä.
Väkilukuun suhteutettuna parhaatkin katsojamäärät ovat suunnilleen samanlaiset kuin mitä Ilkka Järvi-Laturin Kotia päin on saanut Suomessa. Vertailu toimii myös sikäli, että suomalainen kritiikki heitti Järvi-Laturia ilmaan kolminkertaisilla eläköönhuudoilla, vähän niin kuin keskieurooppalainen Akia.
Mutta kysy kansalta, kuka Järvi-Laturi on, niin kansa vastaa: HÄ?! Aki tunnettaneen paremmin: intohimon laki toimii taas. Kun Saksassa leffateattereihin tunkee samalla tavalla pukeutuneita hörhöjä kuin Leningrad Cowboys on, myös ne, jotka eivät ole nähneet itse elokuvaa, puhuvat siitä Akin yleisön nähtyään.
Eurooppa on saanut pisaratartunnan, joka tuo elokuva elokuvalta suurempia yleisöjä Akille. Uusimmasta, I Hired a Contract Killer –filmistä odotetaan varsinaista menestystä.
Kaupallinen menestys on parempi kuin pelkkien katsojamäärien perusteella näyttää, sillä Akin elokuvista levitetään vain muutamia kopioita kerrallaan. Yleisöä ei yritetäkään kalastaa kerralla rysään, vaan sitä ongitaan vähän silloin ja vähän tällöin. Näin kate on hyvä kopiota kohti.
Todennäköisesti Aki tuottaa Saredille tällä hetkellä paremmin kuin Jim Jarmusch, jo siksi, että Akilla on useita leffoja levityksessä. Jarmuschilla vain kolme.
Pohjoismaissa Akin elokuvat eivät ole kiinnostaneet kaupallisesti. Ruotsin filmi-instituutti on tehnyt sopimuksen yhteensä viiden Akin ja Mikan elokuvan tuottamisesta ja levittämisestä Pohjoismaissa. Viimeinen niistä on Contract Killer. Filmi-instituutti on maksanut noin viidenneksen tuotantokustannuksista.
Sukupolven karkurit
Minne katosit, Akin yleisö?
Suomessa Aki Kaurismäki –ilmiö pullistui palstamillejä (kuten taas tässä), vaikka katsojamäärät saavuttivat huippunsa jo vuonna 1983 esikoiselokuvalla Rikos ja rangaistus: 68 439 maksanutta. Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö liikuttivat molemmat puolta vähemmän suomalaisia teatteriin asti.
Ehkä näin käy kaikelle, mikä leimautuu sukupolvijutuksi. Sukupolvella ei lopultakaan ole yhtä paljon sanottavaa kuin yksilöllä. Sukupolvi hieroo ikoneitaan puhki, kunnes yleisö väsyy, ja yksi jos toinen lipeää sukupolvesta epämääräiseen, mutta tilavampaan, mukavaksi vanuneeseen keski-ikään.
(Hei missä te ootte? Hei Aki on nyt tarkempi, herkempi ja yksilöllisempi kuin koskaan. Hei kannattais katsoo hei.)
Jotain muutakin on kulunut puhki. Spede joutuu nykyään tyytymään neljännesmiljoonaan uunofaniin. Kuusi vuotta sitten niitä oli kolme neljännestä.
Finnkinon markkinointipäällikön Jussi Mäkelän mukaan menossa on kansainvälinen kotimaisen elokuvan lama. Ei ainoastaan Suomessa, vaan lähes joka maassa kelpaa vain yksi tuote: Hollywoodin suurtuotanto.
Mammutinkesyttäjä
Hollywoodin mammuttien paluuseen on yritetty vastata kansallisilla mammuteilla, jotka lopulta ovat talloneet tekijänsä jalkoihinsa. Konkurssi on edessä, koska onnistunutkaan elokuva ei tuo rahoja takaisin, sillä oman maan yleisö ei riitä eikä kansallinen mammutti myy ulkomailla.
Jos Aki Kaurismäestä tulee Suuri Eurooppalainen Ohjaaja, hän on vastannut mammuttien paluuseen tavalla, joka ei teoreetikkojen mielestä ole mahdollinen: halpiksien ei pitänyt kiinnostaa ketään, ei ainakaan pitkään.
Aki on ruokkinut filmejään niin monilla lainauksilla muista leffoista, että vähemmän harjaantuneimmankin katsojan mielestä ne nyt täysikasvuisina kulkevat jotenkin tutunnäköisesti. Kulttuurien rajat ylittää helpommin, kun on passina vanhat elokuvat, yhteiset muistot.
Silti Akin leffoissa on tarpeeksi omaa lihasta.
Näyttelijät ovat enemmän kiinnostavan näköisiä kuin kauniita, miljööt huolellisesti valittuja, vlaistuja ja komeasti kuvattuja.
Maisema ja ympäristö ratkaisevat paljon, ja siinä Akin silmä on harjaantunut.
"Välillä alkoi tuntua, että onks tää jotain taikaa, että heti, kun me poistutaan, tulee puskutraktorit ja hävittää kaiken", kertoo kuvausryhmän jäsen kokemuksia Suomesta.
Time Outin elokuvakriitikko Nigel Floyd oli paikalla, kun Contract Killeriin kuvattiin pubikohtausta Lontoossa.
"Sinne tuli kohta AD kädet täynnä polaroideja illan kuvauskohteista. Aki otti kuvat, selasi niitä nopeasti kuin korttipakkaa, selasi uudestaan, valitsi pari-kolme ja sanoi: ’Nämä. Täällä kuvataan.’ Hän näytti tietävän täsmälleen mitä halusi."
Floydin mielestä Akilla on samanlainen korttipakka ihmiskasvoista muistissaan: Aki kiinnitti Killeriin hahmoja, jotka kaikki muut olivat jo unohtaneet. Myös musiikki ylittää kulttuurien rajat.
Kun kasettisoitin, kotoa lähtevän paras kaveri, pannaan autoon, auto tielle ja rattiin henkisesti nuori ja yksinäinen mies, läikähtää joka pojan rinnassa, vaikka biisi soisi suomeksi.
Huumori yhdistettynä puolirealistisella otteella kerrottuun melodraamaan, siinä Akin leffapaketin tavaraseloste. Selostetta täydentää mies itse; renttu olemus ja haastatteluissa tukan alta nopeasti mutistut onelinerit.
Aki tekee halvalla
Leffat ovat olleet halpoja, mutta ilmaiseksi tehtiin ainoastaan kaksi: Calamari Union ja Leningrad Cowboys.
Nicky Tesco tahtoi Leningrad Cowboysista palkkioksi vain sen matkan, jonka hän lensi kuvauksiin Briteistä Jenkkeihin. Jim Jarmusch halusi toisen filmissä käytetyistä Cadillaceista, mutta ei lopulta huolinut sitä.
Suurin säästö on saatu nopeilla kuvausaikatauluilla. Kohtauksia harjoitutetaan normaalia vähemmän, ja filmiä riittää yleensä vain yhteen ottoon. Myös kuvausryhmät ovat tavallista pienemmät.
Tämä kaikki tapahtuu useimmiten ilman käsikirjoitusta ja ilman kuvauksen ennakkosuunnittelua paperille.
Uusimpaan Contract Killeriin piti tehdä selvä käsikirjoitus, sillä Killeriä myytiin ennakkoon Ranskaan ja Saksaan. Toinen syy oli pääosan esittäjä Jean-Pierre Léaud, joka vahvisti osallistumisensa vasta nähtyään käsikirjoituksen.
Rahaa Akilla paloi kansainvälisessä tuotannossa, Contract Killerissä, noin 7 miljoonaa markkaa, tavallisen kotimaisen leffan verran. Hänen aikaisempansa veivät vain 2-4 miljoonaa.
Niitä rahoittivat mm. Jörn Donner ja Paavo Haavikko.
Jo ennen paluutaan Suomeen Mika kirjoitti Donnerille, että aikoo ryhtyä veljensä kanssa tekemään suurenmoisia elokuvia.
"Minä lupauduin Ruotsin filmi-instituutin johtajan ominaisuudessa panemaan omia rahojani likoon, jos veljekset tekevät kuvansa Suomessa", Donner naurahtaa.
Hän rahoitti neljää, viittä Villealfan tuotantoa ja auttoi Arvottomien leikkaamisessa ja markkinoinnissa. Donnerin kautta löytyi Villealfan tuotantopäälliköksi konkari Jaakko Talaskivi ja toinen rahoittaja Paavo Haavikon Art House.
"Kun kuulin Calamarin Unionin juonen, sanoin heti, että olen mukana", Haavikko selittää.
Kumpikaan herroista ei puuttunut elokuvien tekoon. He antoivat rahat käsikirjoitusta näkemättä, ja usein myös menettivät ne, mutta lähtivät silti mukaan seuraavaan projektiin. Heidän osuutensa ei ollut suuri, mutta Donnerin ja Haavikon tuella lopun rahoituksen järjestäminen oli suunnilleen yhtä vaikeaa kuin autolainan pyytäminen pankista Ahti Hirvosen nimi vekselissä.
Donner siirrettiin sivuun, kun Christa Saredi otti markkinoinnin hoitaakseen. Donnerin piti kaiken muun ohessa myydä Kaurismäkien elokuvia.
"Niinhän se aina on, ensin otetaan raha sieltä mistä saadaan, ja sitten kun alkaa mennä paremmin, ei halutakaan enää, että rahoittaja roikkuu mukana", Donner kommentoi sivuraidettaan. Vuosi sitten hänet maksettiin ulos vanhoista sopimuksista.
Kiukkupussi
Hollywoodissa menestyneestä suomalaisohjaajasta Renny Harlinista on sanottu pahanilkisesti, että hän on vain teknikko vailla omaa näkemystä, koneiston osa.
Aki Kaurismäki yrittää itse olla melkein koko koneisto.
Hän on pitänyt tuotannon lähes fanaattisessa kontrollissa. Ohjaamisen ja käsikirjoittamisen lisäksi hän on käytännössä leikannut ja tuottanut viimeiset filminsä. Näin jäljestä tulee taatusti oman näköistä.
Myös markkinoinnissa Villealfa säilyttää valvonnan, ettei tuote karkaa tuottajaltaan ja ala luoda erilaista mielikuvaa kuin oli tarkoitus. Firmassa muistellaan vieläkin katkerana niitä eurooppalaisia mainoksia, joissa Mikan ohjaaman Helsinki-Napolin pääosan esittäjän Kari Väänäsen nimi oli pienemmällä kuin sivurooleissa pistäytyneiden Samuel Fullerin ja Jum Jarmuschin.
Aki muistaa melko hyvin kuka mitenkin on mistäkin hänen elokuvastaan kirjoittanut. Hän saattaa kostaa vastenmielisen kirjoituksen.
Muutama vuosi sitten hän kielsi antamasta Jim Jarmuschin Down by Law’ta Tampereelle elokuvateatteri Pirkkaan esitettäväksi, vaikka asiasta oli jo sovittu. Syyksi hän sanoi, ettei tamperelaisessa elokuvalehdessä La Stradassa ollut kirjoitettu Jarmuschin elokuvasta ’asiallisesti’. Kaurismäki kielsi myös ottamasta La Stradaa myyntiin Andorraan helsinkiin, vaikka siitäkin oli sovittu.
La Stradan päätoimittaja ei ymmärtänyt. Omasta mielestään hän ei sanonut pahaa sanaa Jarmuschin filmistä. Sen sijaan samassa numerossa hän kyllä oli haukkunut Aki Kaurismäen leffan Hamlet liikemaailmassa.
Tässä oman autenttisuutensa suojelemisessa, tässä halussa torjua väärät tulkinnat työstään (joka on tietysti persoonallisuuden osa) Aki Kaurismäki muistuttaa toista suomalaista kiukkupussia, Jouko Turkkaa. Molemmat käyttäytyvät aivan kuin pienikin ’väärä’ tulkinta olisi todellinen kirveenisku keskelle filmikelaa, aivan kuin tulkinta voisi tuhota työn koko olemuksen ennen kuin se puhtaana saavuttaa katsojan tajunnan.
Ehkä ’väärien’ tulkintojen torjunta on kansallislaji. Miksi muuten iltalehti repi äskettäin lööppinsä siitä, että Aki kaurismäki parjasi Suomea italialaiselle lehdelle (niin kuin Suomen mollaaminen ei olisi vuosikausia kuulunut Kaurismäki-huumoriin. Mille muulle festivaaliyleisö on kaikki kerrat nauranut? Paitsi Akin itseivalle.) Ja kaikki suomalaiset, jotka joka päivä kiroavat tämän maan, ihmettelivät: kuinka se Aki nyt noin?
Valta on aina muilla
Sillä suomalainen Aki on. Tekee työtä kuin suomalainen, saunoo kuin suomalainen, pitää kaljasta kuin suomalainen ja panettelee poliitikkoja kuin suomalainen.
- Aki pitää huolen omistaan ja vihaa valtaapitäviä. Valta on aina muilla.
Vallan kanssa liittoutuneet, ne muut, ovat nuijia eikä niiden kanssa keskustella. Siksi Suomen suurlähetystön kokkareilla voi solvata ihmisiä: "Onks toi teidän talonmies? Se on ihan talonmiehen näköinen."
Mutta ehkä suurin ero on vain siinä, minkäkokoisilla saappailla lätäkössä pomppii, kuinka monen päälle voi roiskia. Kalevi Sorsakin on herkkä mies, runoilija. Puhumattakaan Holkerista, joka on herkkä ottamaan itseensä. Eikä mielellään keskustele ’väärässä’ olevien kanssa, vaan torjuu vihaisesti väärät tulkinnat.
Aki sanoi äskettäin Helsingin Sanomissa, että "valtaeliitin ja minun kannaltani on parempi, ettemme kohtaa." Kohtaamisesta en tiedä, mutta kätellyt Aki on muutaman kerran kulttuuriministeriä saadessaan taiteilija-apurahoja, valtionpalkintoja ja laatutukea. Viimeksi kesäkuussa hän kuittasi yhteensä 400 000 markkaa opetusministeriön myöntämää laatutukea Leningrad Cowboysille ja Tulitikkutehtaan tytölle. Aki on itsekin parjaamansa valtion palkkalistoilla: hänellä on kolmevuotine taiteilija-apuraha 1988-90, palkkaluokka A 9 (5800-7400 mk kuukaudessa).
Aki on yhä sama nokkela Ville Alfa, joka Valehtelijassa vaihtoi lauseita tilanteen ja rahantarpeen mukaan. Ja miksi ei vaihtaisi. Niin tekee tämä jupiseva kansakin. Aki on suomalainen, ja suomalainen pohjimmiltaan vihaa muita suomalaisia, koska ne vihallaan pilaavat häneltä hyvän maan.
Pieniä ihmisiä Aki ei vihaa. Niitä hän rakastaa.
Myrsky
Akin bändi särkyi Leningrad Cowboysin kuvauskeikkaan vuonna 1988. Syynä oli ohiajo.
Muun muassa valomiehet Heikki Ortamo ja Mikko Mattila ja leikkaaja Raija Talvio lähtivät Villealfasta riidan vuoksi, joka syntyi, kun kuvausryhmä ajoi erehdyksessä johtoauton ohitse.
Leningrad Cowboysin käsikirjoitus syntyi Yhdysvalloissa, kun Aki hotellissa piirsi autokaravaanin, antoi piiroksensa kopion Pauli Pentille ja sanoi: "Hanki tällaiset autot."
Noin kolme viikkoa tiivistä työtä alkoi olla purkissa. Aki, pääkuvaaja Timo Salminen, pullakuskit Sakke Järvenpää ja Mato Valtonen päästelivät johtoryhmän Cadillacilla, muut seurasivat kuumissaan bussilla perässä. Etsittiin kuvaukseen sopivaa huoltoasemaa.
Jossain vaiheessa bussissa tajuttiin, ettei johtoauto johtanutkaan letkaa. Ruvettiin soittelemaan. Johtoryhmä löytyi huoltoasemalta muutaman sadan kilometrin päästä taaksepäin. Aki vaati kuvausryhmää palaamaan, Pauli Pentin mielestä oli järkevämpää olisi ollut, että kuvausryhmä olisi laittanut jonkun toisen paikan kuvauskuntoon ja johtoryhmä olisi sillä aikaa ajanut sinne.
Kohta oltiin keskellä kapinaa, myrskyä, joka sai käyttövoimansa paitsi matkan rasituksista, myös orastavasta kateudesta (helvettiäkö me tässä Akille kotia rakennetaan Karkkilaan ja toista Portugaliin!) ja toteutumattomasta kunnianhimosta (jotkut olisivat tahtoneet edetä urallaan eivätkä vain toimia uhrivalmiina statisteina).
Elokuvassakin tapahtuu kapina, mutta se kuvattiin muutama sata kilometriä ja pari päivää aikaisemmin Houstonissa. Tosielämässä rytinä alkoi vasta San Antoniossa. Akin elokuvat ovat vain parantuneet Villealfa-orkesterin pienentymisestä huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Tunnelma on enemmän ammattimainen, vähemmän kaveriremmipohjalla, aivan poislähteneiden ammattitaidosta riippumatta.
Akin tärkeimmät työtoverit, näyttelijä Matti Pellonpää, kuvaaja Timo Salminen ja apulaisohjaaja Pauli Pentti jäivät jäljelle. Tämä ryhmä on hioutunut niin hyvin, että ymmärtää toisiaan katseesta.