Anja Snellman

Yhden naisen kirjasota

Anja Snellman
Anja Snellman
Anja Snellman käy uudella romaanillaan, Aura, sotaansa vakavamman kirjallisuuden puolesta viihteellisyyttä vastaan. Duuninsa vastapainoksi hän biccaa niin, että lapsikin oli syntyä salin lattialle. Mutta ihan vakavasti: mikä on Anja Snellmanin mielestä vakavaa kirjallisuutta?

Puoleltapäivin perjantaina Käpylän raitti on autio. Vanha työläiskaupunginosa nukkuu ruususenuntaan, kadut lainehtivat keltaisia lehtiä. En ole koskaan käynyt Teatteriravintola Nyyrikissä, joten astun sisään väärästä päästä, Päättömän Kanan pubin sisäänkäynnistä. Snellman on vastassa.

"Mennäänkö pukumiesten puolelle vai jäädäänkö tähän?"

Tsekataan tilanne.

Hei oletsä se mimmi joka kirjoittaa niitä kirjoja, puliveijarit örisevät mustaan nahkatakkiin ja punaiseen huppariin pukeutuneelle kirjailijalle.

"Joo joo."

Lukekaa joskus kotikylän kirjailijaa! Tämähän on kodikas, menneen maailman mesta.

"Joo, toinen Käpylän safkakapakoista."

Joo, siellä toisessa mä haastattelin viime syksynä Hectoria.

"Se on hotellin yhteydessä oleva, Hyvistä herroista tuttu Park Hotel. Lapset kehuvat tän mestan kanapizzaa. Mähän en nykyisin paljon Käpylästä liiku."

Täällähän on hyvät kuntosysteemit, Käpylän Motivus?

"Jep. Joka päivä pitää päästä nykimään. Mä käyn Vepsin tunneilla tiistaisin ja torstaisin."

Onks Eija Haapasaarella täällä tunteja?

"Ei ole nimi heti tuttu. Onks sustakin tullut addikti?"

Joo, mä olen skarpannut.

"Mieletöntä. Ei olis sustakaan takavuonna uskonut."

Pakko tehdä jotain. Ja saada hyvä fiilis jostain muualta kuin viinibaareista.

"Sehän se on se endorfiini, miten se ylläpitää kondista ja työvirettä. Ihmiset aina ihmettelevät miten mä kirjoitan niin paljon. Jos mä en menis salille ja joka päivä treenais, en mä kirjoittaiskaan. Niin yksinkertaista. Kesäisin mä teen muita asioita, enkä mä kyllä kirjoitakaan silloin mitään. Liikunta on mennyt mulla tosiaan veriin. Välillä mä mietin, mitä mä tekisin jos mä katkaisisin jalkani tai tulis joku muu vakavampi juttu etten mä pääsis treenaamaan."

Flunssa-ajan kolme päivääkin on vähän liian pitkä breikki.

"Ei mulla ole ihan Hedmanmaisia pakkomielteitä punnertaa junan keskikäytävällä, mutta jos mä olen viikon reissussa, mun on pakko miettiä etukäteen mitä treeniohjelmistoa mä voin tehdä. Ja sit ku mä tuun takaisin, mä käyn usein kaks kertaa päivässä biccaamassa. Aamulla bodya, illalla salsaa. Silloin saatan ajatella, että oonkohan vähän dille. Mutta kyllä sen itse tuntee jos menee överiks. Täytyy vaan kuunnella mitä keho sanoo. Monilla niistä, jotka aloittivat Käpylässäkin rankemman biccailun kymmenen vuotta sitten, on nyt jo polvet klesana. Mulla ei ole onneks ollu mitään vammoja."

"Kun mulla ei ole varsinaisia duunikavereita, salin jengi on perheen ohella mun viiteryhmäni. Salilla käynti on mun sosiaalisuuttani. Se on se porukka. Naisia ja miehiä. Niiden elämäntarinat ja kohtalot on tulleet tutuiksi. Meillä monilla on lapsetkin syntyneet samaan aikaan. Mulle meinas Elsa syntyä muuten salin lattialle. Bikkasin ihan viime tippaan asti. Perjantaiaamupäivällä kävin vetämässä neljä ja puolikiloinen vauva vatsassa soft aerobikkia. Elsa syntyi samana iltana. Viikon välin pidin silloin, oli pakko päästä pian takaisin."

Sulta ilmestyi vähän vaivihkaa romaani, Aura. Mistä se juttu tästä suuresta mutta tuntemattomasta runoilijasta oikein lähti?

"Viime keväänä, Kirjan ja Ruusun päivänä, multa tuli Akateemisessa kirjakaupassa nainen kysymään muistinko mä yhtä tiettyä ihmistä. Tämä yksi ihminen oli mun entinen oppilas – parikymmentä vuotta sitten mä ohjasin harrastajakirjoittajia – ja nyt se oli kuollut ja testamentannut mulle kaikki elämänsä aikana kirjoittamansa tekstit. Se oli aika mieletön juttu. Suojatti vuosikymmenten takaa, rintasyöpään kuollut nainen, jonka tarina alkoi sitten monella tavalla vaivata. Mä olin viime keväänä kirjoittamassa ihan muuta, mutta jotenkin tää juttu tempaisi mut mukaansa ja mun oli pakko kirjoittaa toi tarina ulos itsestäni. Siihen tuli mukaan Sylvia Plathia ja mun omaa isää, ja kirjoittamisen unelmaa oikein sankemman kautta, ja niin mä vaan istuin ja kirjoitin koko kesän elokuuhun saakka."

Mulle tossa romaanissa kolahti nimenomaan se näkökulma että kenestä tulee "oikea" kirjailija.

"Kustantajathan sanovat yleenä ihan viileesti ettei yksikään todella lahjakas kirjoittaja voi jäädä huomiotta. En usko. Yli-ihmismäinen asenne."

Yli-ihmisiä. Niinpä.

"Mä roudasin niitä Aura Aulan runoja kustantajalta toiselle, eikä kukaan missään tarttunut niihin. Mä en tajunnut, kuinka kukaan ei kiinnostunut niistä. Mutta nyt kun mä luin niitä uudestaan, tajusin, kuinka kaukana ne olivat ajan silloisesta hengestä. Ne olivat aikaansa edellä. Nythän niitä ei kannata julkaista, kun kirjailija on kuollut eikä ole enää niitä puffaamassa."

Mä annoin Juha Turkalle kerran listan kenelle sen kannattaisi tarjota runojaan. Ei oota sillekin tuli paluupostissa.

"Kustantajien työn pitäisi olla löytämistä. Niiden pitäisi olla vainukkaita headhuntereita, jotka ottaisivat nuoria kirjailijoita hellään huomaansa. Tietty tekstejä tulee taloon mielettömästi eikä kustantamoissa ole aikaa muuhun kuin selaamiseen. On kiirettä ja liian vähän ihmisiä lukemassa. Onhan tietysti Oriveden opistoja ja muita kirjoittajakursseja, mutta aina tulee olemaan niitä, jotka syystä tai toisesta viihtyy marginaalissa eikä pysty tekemään itsestään pr:ää jo planttuina."

Kuinka tärkeätä pr oli silloin kun sä aloitit, Sonja O:n aikaan.

"Kyllä mä luulen, että se on nykyään vielä vaikeampaa kuin kaksikymmentävuotta sitten. Nyt etsitään valmiita esikoiskirjailijoita, jotka olisivat mediareippaita, joilta tulisi suusta kohua ja jotka tietäisivät itse sen paremman kamerakuvakulman. Kirjalliset arvotkin saavat jäädä vähän vähemmälle jos tarjolla on näpsäkkä tyttö tai retee poika."

Mun ongelma on estetiikka. Kun risaisessa elämässä joulun jälkeen koittaa antiikkikirjahyllyn mentävä rako, mulla on ongelma. Näitä nykyään julkaistavia todella pahannäköisiä kirjoja ei voi laittaa sinne. En mä voi tuupata sinne Lenitan Jatkoaikaa jonka kannessa hopeinen tie kolmiulotteisena johtaa senioriteettiin. älkää julkaisko kaikkea!

"Jo 80-luvulta kirja-ala on muuttunut kovemmaksi."

Että pakko saada siltä isotukkaiselta tennissukalta jotain joulumarkkinoille.

"Kaiken tämän hälyn ja hohotuksen ja huutelun keskellä Aura on yritys hiljaiseksi provokaatioksi, kuiskaus vakavan kirjallisuuden puolesta."

Tarkenna tota vakavaa. Se on vähän ankea sana.

"Totta, mutta mikä on kertakäyttöhauskan vastakohta? Mikä on täsmäkirjoitetun vastakohta? Mä meinaan sitä, että kirjailija on todella sanojensa takana. Että kirjoittaminen on riski. Että se on totta, Lars Von Trierilla on dogmansa. Mä ymmärrän mitä se ajaa takaa. Mä voisin perustaa stigma-kustantamon ja se julkaisisi vain tosia kirjoja."

Oletsä lukenut Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa? Se on tämän syksyn kirjallinen vallankumous. Huh-huh, mikä kirja. Että se on kolmekymmentä vuotta pidätellyt tota juttua, ja nyt se on tossa. Suuruus on siinä, että se joutuu kumoamaan kaikki feministiset teoriat, jotka se on suojakseen kehittänyt.

"Mä uskon sellaisiin klassisiin arvoihin joiden mukaan kirjallisuus voi täysin muuttaa elämän. Niin kirjailijan kuin lukijan."

Se sotii vähän jokasyksyisen julkaisupolitiikan kanssa. Ei sitä joka syksy muuttaa voi.

"Jokainen kirja voi olla potku, isku, ainakin askel johonkin uuteen suuntaan. Mutta suomalainen kirjallisuus on ylipäätään viihteellistynyt, muuttunut harmittomaksi. Jos vertaa kolmekymmentävuotta vanhaa Mitä Suomi lukee -listaa tämän päivän listaan, huomaa eron. Silloin listalla oli kärjessä niin sanottua hyvää kirjallisuutta, nyt se on täynnä dekkaria ja sarjakirjoittamista. Kertaluettavia, yhden syksyn jippoja."

Kata Kärkkäinen oli hyvin omaksunut kirjailijamyytin. Playboy-malli kärsi julkisesti yli vuoden ennen esikoisensa julkaisua luomisentuskasta, ahdistuksesta ja alkoholismista!

"Julkkikset ovat ihanteellisia markkinoitavia. Jos sä olet joku nobody Kitulasta ja jos sä vielä änkytät ja et ole oikein minkään näköinen, se on hankalaa. Mutta ei tämä kaikkialla ole niin ankeata. Ruotsissa ja Keski-Euroopassa markkinointi osataan tehdä ehkä vähän tyylikkäämmin. Ei synny niin pahoja ylilyöntejä. Siellä kirjoista puhutaan eri tavalla. Ehkä puhutaan vähän enemmän sisällöistä kuin kirjojen tekijöistä. Tästä mä kehitin 80-luvulla ensimmäisen kirjoittamisen krapulani. Pari kirjaa kirjoittettuani pohdin, etten halua ryhtyä ammattikirjailijaksi, jolla on seuraavasta kirjasta konsepti valmiina jo kun edellinen julkaistaan. Kirjoittamisen pitää olla pohjalta tuhoudu tai säily. Nykyään kirjasta pitäisi kertoa kustantamolle jo helmikuussa, että kirjakauppiaat osaavat odottaa ja tilata ennakkoon. Oli tosi raikasta viedä käsikirjoitus vasta elokuussa ja kysyä olisiko tälle tilaa jossain? Ei mitään ennakkomarkkinointia, ei myyntiä kilon säkeissä kerhoille."

Tänä syksynä mediat ovat luukuttaneet Kjell Westötä. Onko hän hyvä tuote?

"Näyttää toimivan. Ja mun mielestä myös kelpo kirjailija."

Toimittajalle joka paikassa hengaileva tuote on boring. Iskelmälaulajat ovat toistaiseksi parempia laskelmoijia kuin kirjailijat. Kun haastattelee iskelmälaulajia, järkyttyy siitä miten he tarjoilevat uusinta yksityiselämänsä katastrofia "tämän minä kerron vain sinulle "-tyyliin. Eilenkin Kurre tunnusti kuinka Kirsi juuri ja juuri selvisi toisesta synnytyksestä. Ja kansa säälii. Ja ostaa uusimman levyn.

"Kirjallisuuteen ja kirjailijoihin pitää ehdottomasti liittyä mysteerio."

Mä en usko, että mitään syntyy jos kaiken tuo julkisuuteen. Siitä syntyy just se väljähtänyt mollibiisi, joka soutaa itsemurhaan. Eihän sellaisesta julkikärsimisestä tule kuin hyvin terapoitu olo. Tuska ja ahdistus on syytä pitää itsellä. Tässä on tilkka taikauskoa. Mä uskon, että Jumalakin lukee lehtiä.

"Kyllä moni kirjailija tänäkin syksynä menee varmaan haastattelun jälkeen kotiin ja vetää vessanpöntön päähänsä. Kaikki eivät osaa samalla lailla kontrolloida tekemisiä eikä sanomisia. Mokattuaan alkaa helposti halveksia itseään. Ja sen jälkeen myydä itseään yhä halvemmalla."

Yhtä suuria mokabroideja ovat toimittajat. Ollaan laiskoja, ei olla kiinnostuneita muusta kuin järkytyksistä. Ei ole munaa saati palleja.

"Jokainen kirjailija haluaa, että sen kirjoja luetaan. On kerrottava, että kirja on tullut ulos. Mutta kyllä se välillä on aika tiukkaa. Mä olin just kahdella kirjakauppiaiden ja kirjastoväen rundilla ja siellä mä Alivaltiosihteerin ja Kalle Isokankaan – HOH-HOH-HEH-HEH – välissä yritin kertoa tätä surullista pientä tarinaani. Siinä oli väärää dramatiikkaa."

Sehän on sama kuin Kultajukan keskellä alettaisiin esittää melodraamaa. Oletsä pohtinut uusia markkinointitapoja?Se nolous on just siinä, että toimittajat tulevat sun kotiin ja pyytävät sua kertomaan vaikka Kreetan auringosta.

"Ihannehan olisi, että toimittajat lukisivat kirjan ja puhuttais sen herättämistä ajatuksista. Kriittinenkin saa olla. Kunhan kelaa. Siinä onkin sitten sketsinsä: kaksi ihmistä vastakkain, jotka lopulta molemmat jotenkin luimuilevat omaa duuniaan, kirjailija ja toimittaja. Kumpaakin pelottaa ja vituttaa."

Mä diggaan siitä ranskalaisesta kirjailijakuvasta, jonka mukaan kirjailija on yhteiskunnan filosofi, jolla on mielipiteitä. Sä olet aina kirjoittanut kolumneja. Niissä on se hyvä puoli, että saat oman äänesi kuuluville.

"Joo, kukaan ei sensuroi eikä vääristele. Mulla nyt vaan on mielipiteitä. Mä luen paljon, seuraan yhteiskuntaa. Mä haluan olla joidenkin asioiden puolella ihan julkisesti. Kolumni on siihen oiva mahdollisuus."

Sä et halua olla komerossa.

"Joo, en mä ole mikään entisajan homo tossa mielessä!"

Jos Sonja O:n tyyppinen sukupolviromaani pamahtaisi nyt markkinoille, mistä se kertoisi?

"Ainakin Prahasta. Sonja olisi varmasti ollut päivisin marssimassa ylikansallista markkinataloutta ja globalisaatiota vastaan ja öisin bailannut Prahan kuppiloissa hyvännäköisten vaihtoehtojätkien kanssa."

Voisiko se kertoa mimmistä, joka sekoaisi somalijäbään? Tai koko jengiin?

"Joo, sekin toimisi ihan hyvin!"

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
9 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi