Anu Silfverberg

Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg on kalliolainen, menestyvä freelancer ja punavihreä ihanneyksilö. ♥

Feministi, ateisti, vegaani, kirjailija, menestyvä vapaa toimittaja. Matkustaa keväällä Berliiniin kirjoittamaan. Työskentelee mieluiten kotikulmillaan kalliolaisessa kuppilassa, jossa pitävät majaansa myös nuoret helsinkiläiset punavihreät. Rakastaa kaupunkikulttuuria, kylpee Arlan saunassa. Naimisissa We Love Helsinki -kaupunkitansseissakin loistaneen tähden, Vallilan Tangon solistin Hans Wesselsin kanssa. Ostaa luomua ja reilua kauppaa. Kierrättää.

Anu Silfverberg on 2010-luvun ihanneyksilö. Menestyvä akateeminen freelancer. Luovan luokan pyhimys. Lihaksi tullut ajan henki. Melkein liian hyvä ihmiseksi.

Itse hän ilmaisee asian näin:

"Vitsi mä olen kävelevä klisee."

Ja niin vaatimatonkin! Kun Silfverbergin puhelin soi – ja se soi jatkuvasti – hän vähän häkeltyy. Jos soitto tulee oudosta numerosta, hän vastaa "Anu puhelimessa" ja ajattelee tehneensä jotain väärää. Se ei tietenkään ole totta, sillä Silfverberg on tehnyt kaiken oikein.

Soittaja on joko kustantaja, joka pyytää kirjoittamaan esseekokoelman.

Tai tuottaja, joka pyytää esiintymään televisioon.

Tai toimittaja, joka tarvitsee "jonkun feministin kommentoimaan Madonnaa".

Tai kolumnipyyntö, mutta niistä Silfverberg joutuu useimmiten kieltäytymään, koska kalenteri on täysi. Kaikki haluavat Silfverbergin.

 

Pyhimystarinat alkavat usein kärsimysjaksosta. Niin tämäkin. Siirrytään hetkeksi Kruununhaan yläasteelle. Täällä opiskelevat Helsingin hyväosaisten perheiden lapset. On välitunti, ja finninaamaiset esiteinit ovat jakautuneet porukoihin. 13-vuotias Anu seisoo kentän laidalla hievahtamatta. Hän tuntee olevansa shakkilaudalla, jossa jokaisella liikkeellä on seurauksensa. Suulas tyttö on koulukiusaajille otollinen kohde. Jokainen sana ja ele on syy kiusaamiselle. Aivan kuin seisoisi kirkkaassa spottivalossa joka hetki, vessassakin. Tyttö rekisteröi jokaisen asentonsa, jokaisen ruumiinliikkeen. Vääriä liikkeitä ei saa tehdä, koska kiusaajat rankaisevat armotta.

Sitten Silfverberg pääsee lukioon, "johon kaikki koulukiusatut menevät". Se on, tietenkin, Kallion ilmaisutaidon lukio. Sieltä alkaa menestystarina Silfverberg.

"Kalliossa oli tärkeää näyttää ulkoisesti, että ollaan kalliolaisia. Tukka piti värjätä punaiseksi vain koska niin sai tehdä."

Hän ei mennyt Kallioon kirjoittamisen vuoksi. Silloin pinnalla oli näytteleminen.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen haku Teatterikorkeakouluun tyssäsi toiselle kierrokselle. Ilmaisun muodoksi vaihtui kirjoittaminen.

"Olin todella huono näyttelijä."

Kun Silfverberg tekee henkilöjuttua, hän pyytää haastateltavaa kuvailemaan työtään ulkoavaruuden asukkaalle. Nyt hän on ensi kertaa tilanteessa, jossa joutuu vastaamaan omaan kysymykseensä.

"Voi vittu", pääsee.

(Mutta ei sillä tavalla rivosti, vaan nauravaisesti.)

"Onko sillä planeetalla kirjallista kulttuuria ollenkaan? Saanko mä miettiä tätä hetken?"

Kolme päivää myöhemmin hän lähettää tekstiviestin.

Olen miettinyt pääni puhki ja tullut siihen tulokseen, ettei tämä ole ammatti ollenkaan.

Ammatti tai ei, Anu Silfverberg menestyy siinä häkellyttävästi. Hän on perustamassa vuonna 2002 feminististä aikakauslehteä Tulvaa. Työskennellessään Helsingin Sanomissa hän julkaisee vuonna 2008 esikoisromaaninsa Kung po. Sitä juhlitaan kalliolaisen kantakuppilan boheemissa tunnelmassa.

Aurinkoisena syyspäivänä Silfverbergin puhelin soi.

"Nyt näitä sais", kuuluu puhelimesta.

"Lähetän taksilla. Mihin sä meet?"

Silfverberg vetää takin päälle ja kipittää Porthaninmäen alas. Rytmin edessä hän jää odottamaan. Taksi saapuu. Sisältä sujahtaa kymmenen kappaletta painolämmintä esikoisromaania. Hän kantaa kirjapinon sisälle baariin.

"Se oli tosi epätodellinen tunne", Silfverberg muistelee.

"Siinä se oli konkreettisena mun edessä. Kirja. Muutaman tunnin kuluttua oli sellainen olo, että pitääkö nämä nyt palauttaa johonkin."

Pöydässä palaa kynttilä, siinä he istuvat koko illan. Juomaa riittää. Ulkona hämärtyy. Tunnelma on kuin elokuvasta. Kansikin oli täydellinen.

 

Muutama viikko Kung Pon julkaisemisen jälkeen Silfverberg etsii esimiestään Laura Saarikoskea Sanomatalon kahdeksannessa kerroksessa. Olo on rauhallinen. Aurinko paistaa. Silfverberg aikoo tehdä sen, mistä vähäisemmät ihmiset vain haaveilevat: irtisanoa itsensä vakituisesta päivätyöstä. Jatkossa hän voi keskittyä vain mielenkiintoisiin asioihin ja saada rahaa tehdyn työn mukaan, ei läsnäolon pohjalta. Silfverbergin tapauksessa se tarkoittaa kivasti rahaa, usein paljon enemmän kuin kuukausipalkkaisen toimittajan tili. Lisäksi on aikaa kirjoittaa kirjoja.

Viime vuonna Silfverberg julkaisi kaksi: keväällä esseekokoelman Luonto pakastimessa ja syksyllä novellikokoelman He eivät olleet eläimiä. Ne eivät ole vain hienoja, hiottuja kirjoja. Ne ovat myös yhteiskunnallisesti vaikuttavia tekstejä, jotka käännyttävät lukijoita ja jopa kirjallisuuskriitikkoja kasvissyöjiksi. Silfverberg kirjoittaa niin kauniisti ja vastaansanomattoman viisaasti, että hänen kanssaan on vaikea olla eri mieltä. Kolumnit ovat kuin lämmin taputus olalle: katsohan, näin maailma toimii. Erityisellä hartaudella häntä lukevat nuoret kaupunkilaiset naiset.

"Kerran yksi tyttö tuli baarissa tyrkkäämään mulle lapun, johon oli kirjoitettu Kiitos kirjasta. Se ei sanonut sanaakaan, antoi vain lapun ja lähti pois."

Oh mighty Anu.

 

Lukija on varmasti jo päätellyt, millaisia Silfverbergin ystävät ovat. Hekin ovat täydellisiä. Eivät niitä, jotka tavataan kerran vuodessa pariskuntaillallisilla, joilla miehet ja naiset vetäytyvät mauttomasti omiin porukoihinsa. Silfverberg käyttää ystävistään epämääräistä suuretta "joukko". Mahtavia ihmisiä tietenkin. Sellaisia, jotka maksavat pienen lapsen äidille yön viiden tähden boutique-hotellissa, jotta tämä voisi rentoutua.

Joulukuu 2011, Helsinki. Hotellin ikkunasta avautuu Eteläsatama. Anu Silfverberg laskee vettä paineella ammeeseen.

"Ensin mä olin naistenlehtikliseessä, eli luin vaahtokylvyssä Katsuo Ishiguron kokoelmaa Nocturne."

Kun hän poistuu huoneesta vastaanottoaulaan, iskee paniikki.

"Sellaisissa paikoissa tuntuu, että mun vaatteet olisi täynnä reikiä ja että mä näytän jotenkin kerjäläiseltä. Kuin olisin viisi ja mutsin korkokengissä."

Olisihan ökyhotellista nauttiminen porvarillista. Seuraavana päivänä Silfverberg pakeneekin kalliolaisbaariin Rytmiin päivittelemään, kuinka ihmiset vauhkoavat joulusta. (Ja jos sinä, hyvä lukija, otat joulun vakavasti ja tunnet siksi piston porvarillisessa sydämessäsi, ole huoleti. Silfverberg ei tuomitse sinua. Hän on uskonnoton eikä hänestä joulua tarvitse ottaa turhan vakavasti, mutta sallii sen toki muille. Hän on suvaitsevainen.)

Ei varmaan ole vaikea arvata, ketkä eivät suvaitse Silfverbergiä.

"On yksi puolue, josta kirjoittamalla alkaa sataa nimetöntä paskaa."

Paino sanalla nimetön.

"Se on siitä jännä, että olen kirjoittanut kaikista muistakin isoista puolueista kärkkäästi. Vihreiltä satoi sähköposteja ja kerran Ben Zyskowicz soitti mulle, kun olin kirjoittanut kokoomuksesta. Kun kirjoitin kolumnin vapaa-ajattelijoiden nolosta kampanjasta, jossa vaihdettiin Raamattuja pornolehtiin, sain palautetta sekä uskiksilta että ateisteilta. Mutta nimettömiä solvauksia ja törkeyksiä – niitä satelee vain perussuomalaisten kannattajilta."

Mutta eipä Silfverbergin maailmankuva heille ehkä aukeakaan. Kirjoituksissa haisevat Kallio ja ihana punavihreä kupla, josta poistuminen on tuskallista. Silfverbergin nimen tuntevat yliopistolla kaikki, ammattikouluissa tuskin kukaan.

Ellei naama sitten ole tv:stä tuttu. Se aiheuttaa joskus huvittaviakin ryöpsäytyksiä. Kuten tämä:

Silfverberg astuu Urheilutalon pysäkiltä kolmosen ratikkaan (hän kulkee tietenkin ratikalla, jollei sitten pyöräile). Lastenvaunuissa hengailee pieni vauva. On ahdasta. Matkustajat joutuvat tekemään tilaa rattaille. Vanhempi nainen suutahtaa.

"Luullaan, että kaikkialle voi tunkea vain sen takia, että on suomenruotsalainen ja julkkis!"

Korjataan mamman arvio. Nimestään huolimatta (Ja mikä ihana nimi se onkaan! Omaperäinen. Runollinen. Hopeavuori. Sadunomainen.) Silfverberg ei ole suomenruotsalainen.

 

Nyt on paljastettava, että joskus Silfverbergkin stressaa. Harmia aiheuttaa seuraava romaani, josta valmiina on noin 150 liuskaa, hajanaista, irrallista tekstiä. Siitä puhuminen ahdistaa.

"Kun kirjoittaminen ei suju, teen itseni kanssa sopimuksen. Joko kirjoitan kaksi tuntia tai kaksi sivua. Jos kaksi sivua tulee nopeasti, olen vapaa, tai sitten istun tuijottamassa näyttöä kaksi tuntia."

Kun paljastelun tielle on lähdetty, kerrottakoon loputkin säröt täydellisyydessä.

Silloin kun Silfverberg ei kirjoita, hän käy kaljalla. Rehellisellä kolmostuopilla.

Lisäksi hän laulaa elektroa, punkia ja rockia yhdistelevässä Animals of the Forest -bändissä. Mutta Silfverbergin omat, isoimmat suosikit, ovat kaikki mieslaulajia, kuten Morrissey ja Pet Shop Boys. Indie-naislaulajien äänenkäyttö usein sapettaa häntä.

"Mua ärsyttää tapa laulaa falsetissa kuin leikkisi pikkutyttöä. Pahin on Björk, josta koko tapa tuntuu lähteneen."

Naisista Silfverberg kelpuuttaa Nicole Atkinsin, Nina Simonen ja Dusty Springfieldin. Juuri musiikkimausta löytyy hollantilaisen aviomiehen mielestä vaimon heikko kohta. Tämä kuvailee makua "törkeäksi". Syynä rakkaus Dire Straitsiin.

"Kannan kaiken ylpeydellä", hän puolustautuu.

Myöhemmin feministi myöntää perversiokseen vielä Britney Spearsin kappaleen Hit Me Baby One More Time.

Hän myös katsoo muutakin kuin yhteiskunnallisia dokumentteja ja eurooppalaisia klassikkoelokuvia. Nimittäin Kauniita ja rohkeita.

"Stressaantuneena ja penkkiurheiluhengessä", Silfverberg lisää.

Stop. Jotta emme liikaa rikkoisi mielikuvaa täydellisestä Anusta, liikutaan ajassa noin kuukausi eteenpäin, maaliskuuhun.

Silloin Silfverberg ottaa hetken etäisyyttä Suomesta ja karkaa Berliiniin tekemään töitä. Kevään kolumnien kirjoitusmaisemat vaihtuvat koti-Kallion Brahenkentästä Friedrichshainiin, paikalliseen Punavuoreen.

"Nyt kun sanot sen noin, siihen pitäisi lisätä jotain tyyliin että Anu Silfverberg ajaa rekkaa", hän haluaa sanoa, aivan lopuksi.