Itsensäpaljastajat

“Mut sit se äidin kolmas itsariyritys melkeen onnistu.”

Olin juuri aikeissa kysyä ystävättäreltäni, mitäs pidit Ars 02:sta, kun se alkoi taas. Strindbergin pöytä tulvi hetkessä psyko-oksennusta.

Enää en naura Woody Allenin leffoille, sillä analyysiaan analysoivien newyorkilaispariskuntien tilitys muistuttaa liikaa ystävieni psykoekshibitionismia.

Älyllisyyden ja henkisen viuhahtelun välille on vedetty yhtäläisyysmerkit. Sitä syvempi ihminen, mitä valmiimpi hän on tulpattomaan avoimuuteen – vaikka ventovieraiden seurassa jos niikseen tulee.

Arkisista kahvilakäynneistä kehkeytyy nykyään uuvuttavia terapiasessioita. Kun kuuntelee korvat kuumottaen tunnustusryöppyä croissantin varistessa lautaselle, on samalla hätäisesti diagnosoitava itselleen vähintään mielikuvitusbulimia, ellei halua vaikuttaa tylsimykseltä.

Hyväksyn sen, että illanistujaiset ovat sosiaalisia nyyttikestejä, joihin jokainen tuo tarinansa. Yksi on käynyt viidakossa, toinen Tiibetissä ja kolmas Rööperissä.

Mutta se ei enää riitä. Nykyään paikkansa on lunastettava paljastuksilla. Ja jos omasta menneisyydestä ei löydy traagisia käänteitä, pelastus löytyy perheenjäsenistä.

“Oisitte nähny, missä kondiksessa faija oli jouluna kasikaks.”

Näissä pöydissä faijan alkoholismi nokitetaan broidin rikosrekisterillä, eivätkä tavalliset koulukiusatut pääse edes puolivälieriin.

Kaiken takana on draama-addiktio. Kun elämä on muuten tasaista jolkottelua, psyykkisellä roskisdyykkauksella siitä tehdään jänskää kuin Salkkareissa konsanaan.

Pseudodepressiolla tulee samalla kuitatuksi suuri osa ongelmista, jotka johtuvat vain omasta saamattomuudesta.

Tommy Hellsten ja muut puolivillaiset empaattorit nauravat partaansa myytyään taas läjän virtahepokirjoja, joissa “etsitään välineitä sisäiseen kasvuun”.

Pahinta on, että mittakaavan hävitessä todelliset ongelmat hukkuvat psykomössön sekaan. Enää ei tiedä, milloin on oikeasti hätä, kun tikusta on tullut draamaa.

liisaleena@yahoo.com