Kuka on Rosa Liksom?

Rosa Liksom -myytin lopullinen lanseeraaminen suomalaiseen kulttuuriin tapahtui yhdessä päivässä, 23. lokakuuta 1986.

Helsingin Sanomat julkaisi kulttuurisivuillaan melkein koko sivun kattavan Liksom-paketin, jossa Pekka Tarkka arvioi "Unohdetun vartin" ja Markku Valkonen kirjoitti Liksomin ensimmäisestä yksityisnäyttelystä. Suuret sedät olivat vihdoin päättäneet, kenestä tehdään suomalaisen kulttuurin tiennäyttäjä.

"Rosa meni tuntemattomana Rovaniemellä järjestettyyn kirjailijaseminaariin, missä oli Lapin kirjailijoita paikalla. Siellä puhuttiin siitä, että Pekka Tarkka on kehunut Rosa Liksomia. Kukaan ei tiennyt Rosan olevan paikalla. Siellä tietysti haukuttiin Rosa Liksomia, että mitä helvettiä se on maksanut Hesarille, että se on saanut Hesarin kehumaan omia kirjojaan. Rosa totesi mulle, että teki mieli sanoa että hän on maksanut sekä rahalla että huoraamalla Pekka Tarkalle, että on päässyt näin korkealle, mutta sanoi, että viisaampi ratkaisu siinä vaiheessa oli poistua", Harri Haanpää kertoo.

Kirja, jonka Pekka Tarkka "löysi", oli Rosa Liksomin toinen kirja "Unohdettu Vartti". Se julkaistiin Galerie Pelinissä Rosan ensimmäisen yksityisnäyttelyn yhteydessä. Pelinissä järjestettyä tilaisuutta Uusi Suomi kutsui "syksyn tyhjänpäiväisimmäksi tiedotusfarssiksi". Näyttelyyn tulijoille tehtiin ovella ruumiintarkastus, jos henkilöpapereita ei ollut mukana. Paikalla oli kahdeksasta kahteentoista (tiedot vaihtelevat) sotilaaksi pukeutunutta naista, Rosan ystäviä, joiden aseet laukesivat väliin ja kuului terävä huuto: tiet vapaaksi! Tehtiin vahdinvaihtoa, rummutettiin metallia, iskettiin sähkökitaraa, paukuteltiin pommeja ja laulettiin isänmaallisia lauluja. Sotilaiden joukosta toimittajat yrittivät löytää sitä oikeaa Rosaa, joka hämäykseksi vaihtoi välillä mustat aurinkolasinsa valkoisiin.

"Niin, kysy minulta, minä olen Rosa Liksom", sanoo sotilasasuinen tyttö Me Naiset -lehden toimittajalle.

"Tai minulta, minä olen Rosa Liksom", jatkaa toinen.

Näyttely sai valtavasti julkisuutta, vaikka puhuttiin, että toimittajat olivat loukkaantuneet ruumiintarkastuksista ja Rosa-klooneista. Todellisuudessa vain yksi toimittaja suuttui. Kari A. Nurmela kirjoitti Uuden Suomen sunnuntainumeroon: "Tiedotusvälineillä ei ole oikeastaan minkäänlaista mekanismia puolustautua tällaista menoa vastaan". Ja lisää: "Tarpeessa tulla parrasvaloihin ei ole mitään pahaa, eikä vetäytymisessä tuntemattomuuteen, molempia ei voi kuitenkaan tehdä, valittava on". Lisäksi jutussa käytettiin Rosan oikeaa nimeä, Annia.

Onko kaikki peliä

Oliko Rosa Liksom kupla? Oliko kyseessä tyhjänpäiväinen tiedotusfarssi? Kuka on Rosa Liksom? Kun poistumme Helsingin yliopiston filosofian laitokselta keskusteltuamme tunnin verran Rosasta, Esa Saarinen kertoo, että hänen piti kirjoittaa Rosasta City-lehteen artikkeli, mutta hän ei oikein pystynyt määrittelemään tyyppiä. Rosa Liksom ei anna haastatteluita. City-lehdelle hän totesi, että on antanut ainoan haastattelunsa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle ja se saa riittää. Se ei pidä ihan paikkaansa, sillä Rosa on antanut muitakin haastatteluita, mutta satunnaisesti mm. Kalevalle, Lapin Kansalle, Kaltiolle, Dagens Nyheterille ja Ilta-Sanomille.

"Koska Rosa OIKEASTI vihaa tätä julkisuuskoneistoa", sanoo Rosan ystävä. Se on helposti sanottu, mutta se sanotaan minulle niin painokkaasti, että on uskottava.

Toiset väittävät, että Rosa leikittelee julkisuudella: koko Rosa Liksom -hahmo on parodia henkilöstä, joka haluaa luoda salaperäisen ja julkisuudesta vetäytyvän kuvan itsestään. Taulut ja kirjat liittyvät tähän monipuoliseen roolipeliin. Hämmästyttävää on se, että hän on pelannut peliä niin hyvin nuoresta iästään huolimatta (Rosa oli 27, kun ensimmäinen kokoelma "Yhden yön pysäkki" ilmestyi). Kuin Rosa olisi jossain tarkkaan opetellut ja kurssittanut itsensä äärimmäisen tyylikkääseen julkisuuskäyttäytymiseen. Kuin Andy Warhol.

"Siellä on sellainen syvä henkilö takana, joka kokee syvälle ja pohjaan asti, kokee toisen sielun, mikä sen tila on, samaistumiskyky on suunnaton", kriitikko ja taiteilija Erkki Pirtola sanoo.

"Oikeastaan se, miksi hän pukeutuu Rosa Liksomiksi, on että hän peittää oman persoonansa Annin sieltä takaa. Se on tällainen naamio. Hän on tehnyt itsensä tällaiseksi julkkispelleksi ja hän naamioi vielä sen, peittää sen, vetää sen syrjään, hän ei ole kuluttanut sitä, mikä on hirveän taitavaa."

Anja Kauranen ja Saska Saarikoski määrittelivät Suomen Kuvalehden kolumnissaan Rosa Liksomin "edosimulatioiden uuteen aaltoon" ja kirjoittivat "keinokummajaisesta".

"Heti 80-luvun alussahan alkoivat julkisuuteen puskeutua semmoisetkin yöeläjät kuin Bello Romano ja Pete Eurooppa, sittemmin sekalainen joukko rosaliksomeja, walterdecampeja ja muita keinokummajaisia", Kauranen ja Saarikoski kirjoittivat. Saan vihjeen, että Rosan käyttö tässä yhteydessä johtuisi vain siitä, että Anja Kaurasessa kytee pientä kateutta Rosa Liksomille, joka varasti Kaurasen valtikan 80-luvun kirjallisena suunnannäyttäjänä.

Toisten mielestä Rosa ei yksinkertaisesti välitä paskan vertaa julkisuudesta. Rosaa ei vain kiinnosta! Ei kiinnosta, niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin tämän media-sukupolvemme korviin.

Ei Mukka-encorea

Rosan julkisuuskäyttäytymiseen ja hahmon taakse piiloutumiseen voi liittyä myös pelkoa. Rosa tunsi hyvin pohjoisen naapurikunnan kirjailijan, Timo K. Mukan kohtalon eikä hän halunnut "mukka-encorea", uskonnollisten piirien noitavainoa.

Helsingissä Rosaa ylistetään kuin puolijumalaa. "Äärimmäisen humaani ihminen", "harvinaisen lämmin ihminen", "positiivinen", "eloisa", "sosiaalinen", "kaikkien kanssa hyvissä väleissä", "sillä on aina uskomaton kymppienergia päällä", "häijy ja salamannopea silmä laskelmoidulle teeskentelylle". Elokuvatutkija Risto Kautto, joka on käynyt Rosan kotikylässä, koska hänen poikansa on seurustellut Rosan kanssa, sanoo, että Rosa on siirtänyt kotikylänsä Helsinkiin: samalla tavoin kuin Rosan kotikylässä kaikki tunsivat kaikki, samalla tavoin Rosa on tutustunut ihmisiin Helsingissä, ilman pienintäkään kynnystä.

"Rosahan on aivan uskomattoman elävä, mä en tiedä ketään joka on yhtä elävä kuin Rosa", Esa Saarinen sanoo.

"Aivan ällistyttäviä ilonkiljahduksia ja naurunkiljahduksia koko ajan. Jos sä istut Ekbergillä ja se on täynnä ihmisiä ja hillitön puheensorina, siitä huolimatta Rosan naurunkiljahdukset leikkaa läpi sen muun massan."

"Rosaa kiinnostaa elämän energeettinen tausta, mitkä ovat ne energiat jotka synnyttää asioita. Kun Rosa katsoo pappia niin häntä kiinnostaa sen papin kikkeli, joka on painettu alas, sillä se energia sykkii siellä. Häntä kiinnostaa mielikuvitukselliset mahdollisuudet, elämän absurditeetit, jotka on kuitenkin hänen mielestään – näin mä luen Rosaa – oikeastaan realismia", Saarinen jatkaa.

"Meillä oli treffit Orionissa, joka on Elokuva-arkiston teatteri. Mentiin katsomaan sinne jotain elokuvaa", Risto Kautto, Rosan ystävä, kertoo.

"Mä kävelin siinä kadulla edestakaisin ja odottelin Rosaa. Sitten alkaa kuulua aivan hirvittävää räminää. Käännyn vaistomaisesti poispäin, kunnes sieltä kadun toiselta puolelta huudetaan mun nimeä. Mä totean, että sinne on ilmestynyt aivan valtava, mahtava moottoripyörä, jonka selässä istuu panssaroitu nainen, mahtavat toppaukset päällään, ja huutaa, että ’mie halusin tehä vaikutuksen sinnuun’."

"Sitten me mennään sinne elokuvateatteriin, minä istun tavallisesti parvekkeella. Yhtäkkiä huomaan että se rotsi on otettu pois päältä ja minun vieressäni on hyvin herkät ja naiselliset olkapäät paljaana. Jossain vaiheessa elokuvaa ruvetaan tappamaan kissaa. Silloin mä huomaan, että Rosa on nostanut sen rotsinsa eteensä ja kuiskaa mulle sieltä, että ’sano sitten minulle milloin mie voin taas kattoa’."

Kuin Interfloran lähetys

Punaisissa hiuksissa, leoparditakissa, tiukoissa nahkahousuissa ja mustissa aurinkolaseissa (yksi variaatio) liikkuva Rosa on kutsunut itseään "interfloran kukkalähetykseksi". Taiteilija ja kirjailija hän sanoo olevansa viimeksi. Mutta sekin on vain Rosan tyyliä puhua. Se on sitä, että hän vihaa julkisuutta, joka korottaa tauluja, kirjoja ja niiden tekijöitä tavallisen elämän yläpuolelle. Rosa mainitsee mieluummin muut meriittinsä: Lepakon kirpputorin myyjä 79–80, Helsingin Yliopiston ylioppilaskunnan kirjakahvilan baarinhoitaja 80–81, Christianian ruokatavarakaupan myyjä ja leipuri 82–85, norjalaisen kalatehtaan kalojen lajittelija 81–82, Ylitornion kunnan maatalouslomittaja, Lepakon kulttuurikeskuksen kahvilanmyyjä, tiskaaja (Pariisi) 83–84. (Lähde: Kuka kukin on, 1990).

Rosa Liksom on kirjoittanut kuusi kirjaa. Hän on saanut J. H. Erkon palkinnon vuonna -85 vuoden parhaasta esikoiskirjasta, K. Jäntin palkinnon, Weilin & Göösin kirjailijapalkinnon, valtion kirjallisuuspalkinnon, Lapin läänin taidepalkinnon, Euroopan yleisradioliiton elokuvakäsikirjoituspalkinnon. Tänä syksynä Rosa sai Vuoden Kiila -palkinnon kirjallisesta tuotannostaan. Rosan kirjoja on käännetty ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi, saksaksi, ranskaksi, ja tsekin kielellä on tulossa. Lisäksi Rosan kirjoituksia on julkaistu kirjallisuuslehdissä eri puolilla maailmaa Japaniin asti.

Hän voi olla kansainvälisesti tärkein nykykirjailijamme. Erkki Pirtolan mielestä Rosa Liksom on vielä merkittävämpi kuvataiteilijana kuin kirjoittajana.

Ja mitä vielä on tulossa? Uusimmassa kirjassaan "Roskaa" Rosa siirtyy sarjakuvaan ja kutistaa perinteisen novellin jopa näin lyhyeksi: "Ensin se oli hip hop, nykyään se on ihan Woodstock". Lisäksi Rosa on innostunut elokuvasta ja tehnyt jo 8-millisellä kiehtovaa jälkeä. Rosa Liksom on juuri näitä, tehtyjä töitä ja teoksia.

Rosan käsityksen taiteesta voi kiteyttää tikkukirjaimiin, naivistisiin ja selkeisiin luomuksiin, joilla hän kirjoittaa ystävilleen kirjeitä. Tikkukirjaimilla ovat myös "Roskaa"-kirjan novellit. Kerran Rosan kustannussopimus oli jäänyt ystävän luokse Helsinkiin. Huolestunut ystävä soitti Rovaniemelle, että tärkeä paperi oli unohtunut.

"Pane minun nimi alle ja lähetä eteenpäin", Rosa sanoi.

"En ole koskaan nähnyt käsialaasi", ystävä murehti.

"Pane tikkukirjaimilla!"

Lapsuus lestadiolaiskylässä

"Rosa puhuu hyvin vähän lapsuudestaan ja se on hyvin hajanaista", WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden toimittaja Harri Haanpää sanoo. "Jos se puhuu, niin se on yleistä Lapin henkisestä ilmapiiristä. Se puhuu enemmän semmoisia makaabereja tositarinoita. Mä olen jossain vaiheessa kuullut, että pienessä kansakoulussa oli yhdistetty kaksi eri tason luokkaa ja luokalla oli ehkä kymmenen oppilasta, niin Rosa muistaakseni sanoi että kaksi ihmistä siltä luokalta on hengissä, hän ja joku joka on muuttanut ulkomaille."

Rosa Liksom on syntynyt Ylitorniolla 7. tammikuuta 1958. Rosa asui noin parin sadan asukkaan kylässä, 50 kilometrin päässä Ylitornion keskustasta. Vanha kylä, jossa pääelinkeino on maanviljelys. Alueella vaikuttaa voimakkaasti lestadiolaisuus ja sen eri tyylisuunnat, jotka ovat tarkasti kontrolloineet kulttuurielämää. Tornionjoen toisella puolella, Ruotsissa, kulttuuri elää iloisemmin ja värikkäämmin ja runsaampana "uskonpuutteen" vuoksi.

Rosan isä, joka kuoli jo 60-luvulla, oli kauppias ja maanviljelijä. Hän teki 50- ja 60-luvuilla sellaista, mikä ei ollut alueella yleistä eli kierteli maailmaa. Tämän mahdollisti porvoolainen laivanvarustaja, joka asui kesät Ylitorniolla. Hän otti isän mukaan laivamatkoilleen Englantiin ja Välimerelle.

"Rosa on tullut isäänsä, me muu porukka ollaan rauhallisempia", sanoo Rosan veli, joka toimii opettajana naapurikylässä. Rosan äidin tavanneet sanovat, että Rosassa on äidin puolelta "äärimmäinen luonnollisuus". Lapsista kaksi on tyttöä ja kolme poikaa.

"Joskus väritin värityskirjoja. Niiden takia piirrustukseni ovat sellaisia kuin ovat", Rosa sanoi Dagens Nyheterin toimittajalle, joka tuli Helsinkiin tekemään juttua Rosan toisesta yksityisnäyttelystä sen jälkeen, kun Liksom-kirjakäännökset olivat herättäneet huomiota Ruotsissa.

"Lapsenakaan mä en piirtänyt koskaan. Mä leikin barbeilla", Rosa totesi puolestaan Helsingin Sanomille.

Totuus lienee jossain puolivälissä. Kotitalon ulkovessasta voi löytää Rosan yläasteella tekemiä piirroksia. Kirjan ilmestyminen ja kirjoitusharrastus tulivat puolestaan yllätyksenä kotikylälle, jossa oli totuttu pitämään kulttuuria hyvin toissijaisena harrastuksena. Niistä luettuun vasta Ilta-Sanomista.

Ylitorniolla Rosa Liksom tunnetaan ja tiedetään.

"Arvostusta on ja arvostelijoitakin", sanoo kulttuurilautakunnan puheenjohtaja. Mutta arvostelu on hyvin vaimeaa. Kotikylässä on otettu positiivinen asenne. Rohkeatkin tekstit hyväksytään. Rosa on tunnettu kylässä niin hyvin ja Rosa on tuntenut ne kaikki, että kirjat tai taideteokset eivät ole muuttaneet käsitystä puheliaasta maailmankiertäjästä. Kylätoimikunta on ollut pari kertaa ehdottamassa Ylitornion kunnalle, että Rosalle pitäisi saada vuoden kulttuuripalkinto tai hänet pitäisi valita vuoden ylitorniolaiseksi. Rosa on ollut ehdotusta vastaan: jos hän ei ehdi jakotilaisuuteen, se voidaan tulkita protestiksi, parempi ettei ehdotetakaan.

Rosan ystäväpiiri on myös kylälle tuttu. Heinänteossa on ollut auttajia Australiasta, inter-rail-tuttuja on käynyt Ranskasta ja Etelä-Suomen kulttuuriystävät ovat yöpyneet kotitalon kesäpuolella.

Ylioppilasaineesta improbatur

Jumalanpelon rinnalla kulkee ryssäviha. Näin Ylitorniollakin. "Tyhjän tien paratiiseissa" on osuva tarina: "Net pitää meitä ikheen alla vaikka historian illankoithoon asti jollemma met ota itte ommaa kohtaloa omhiin kässiin ja käy saatana ryssän päälle niin että veri lentää ja pommit paukkuu." Rosa käänsi ryssävihan päälaelleen: hän kiinnostui Neuvostoliitosta ja suunnitteli venäjän kielen opettajaksi. 14-vuotiaana hän matkusti Murmanskiin.

"Rakastuin puna-armeijaan, tyylikkäisiin uniformuihin ja komeisiin miehiin", Rosa on todennut matkastaan, naureskellen.

Rosa kävi lukion Rovaniemellä, koska Ylitorniolla päivittäistä koulumatkaa olisi kertynyt sata kilometriä ja Rosalla oli ystäviä Rovaniemellä. Hän oli keskitien oppilas, piirrustuksesta ja äidinkielestä tuli kuutosta ja seiskaa. Ylioppilasaineensa Rosa kirjoitti surrealismista ja avantgardesta, mutta aine valui läpi koko asteikon improbaturiin.

"Minä tietysti kirjoitin jonkin surrealistisen tai avantgardistisen jutun", Rosa totesi Ilta-Sanomien haastattelussa "Sensaatio vastoin tahtoaan".

Toisesta aineesta tuli b.

Ylioppilaaksi päästyään hän pyrki Helsingin yliopistoon opiskelemaan kieliä. Hänestä piti edelleen tulla venäjänkielen opettaja. Rosan mielestä kielten opiskelu oli liian pikkumaista ja orjuuttavaa, joten hän vaihtoi antropologiaan, jota saattoi suorittaa pelkillä kirjatenteillä. – Yliopisto on niin kuollut mesta, ettei siellä viitsi selvinpäin olla.

Vuonna 81–81 Rosa työskenteli sijaisena Helsingin tutkinta-asemalla, jonne "ongelmanuoret" tuodaan tai tulevat huume-, rikos-, päihde- tai muiden sekoilujen jälkeen. Jotkut viipyvät asemalla 10 minuuttia, toiset kaksi kuukautta.

Tutkinta-asema antoi hyvää tausta-aineistoa ensimmäisen kirja ensimmäiseen osaan, jonka nimenä oli "Steissi, kaivopiha, stessi". Avaustarina voisi olla suoraan tutkinta-asemalta: "Kahdeksanvuotiaana se käänsi sujuvasti suklaata ja muita tyhjänpäiväisyyksiä keskustan supermarketeista eikä jäänyt kiinni. Yhdeksänvuotiaana se niiskutti bensaa ja tunsi kuinka jännittynyt vartalo rentoutui. Kymmenvuotiaana se tuikkasi koulun tuleen. Jne.

Rosa Liksom muistetaan tutkinta-asemalla. "Vaihtoehtonuori", "punkahtava", "tuli hyvin toimeen nuorten kanssa, samastui heihin", "erityisesti ystävystyi yhden punkkaritytön kanssa". Matti Jokinen muistaa, että vaikka Rosalla oli voimakkaasti oma juttu ja oma tyyli, käyttäytymiseen sekottui "nuoren naisen hömpötystä" ja idealistista vapaudenvaatimusta. Tutkinta-aseman seitsemän ohjaajan välille syntyi avointa väittelyä kasvatusmetodeista mm. kun Rosa oli yllyttänyt nuoria matkustamaan ilman lippua.

Kompostista Christianiaan

Rosa teki kirjallista tekstiä jo 80-luvun alussa. Ensimmäinen teksti, joka Rosalta muistetaan, on Komposti-lehteen kirjoitettu ylsieönosastokirje, jossa valitettiin kondomien hintatasosta ja kirjoittaja kertoi käyvänsä kioskilla kondomiostoksilla koiransa kanssa. Rosa kirjoitti myös Kompostin perilliseen, Suomi-lehteen. Ensimmäisen tarinansa Suomi-lehteen hän teki loppuvuodesta -82 ja novellin alaotsikossa mietittiin, että "miehet pitäisi vapauttaa, mutta mistä". Myöhemmin ilmestyivät mm. Neuvostoliittoon liittyvä novelli "Miekkatanssi" sekä "Neljä eroottista oratoriota ajattomuudesta".

"Rosaa pidettiin jo tuolloin loistavana kirjoittajana, joka kykeni sukeltamaan marginaalien marginaaleihin", sanoo Suomi-lehden päätoimittaja, kansanedustaja Pekka Haavisto.

Helsingin jälkeen Rosa muutti Kööpenhaminaan, Christianiaan, jossa hän asui kolme vuotta. Autogena-niminen yhteisö sijaitsi rauhallisella alueella Christianian perällä. Yhteispohjoismaisessa kollektiivissa asui 16 ihmistä, mutta luku oli venyvä, sillä paikalla käyneet muistavat, että siellä oli "jatkuvasti vieraita". Rosan huoneessa asui viisi ihmistä. Kirjoittamiseen saattoi keskittyä kuuntelemalla korvalappustereoista Tanskan radiota tai hard-rockia. Rosa työskenteli mm. saunoittajana eli löylymestarina sekä leipurina ja ruokatavarakaupan myyjänä.

"Etelä-Suomi on ollut Rosalle välietappi kahden kodin, Christianian ja Lapin välillä", eräs kirjallisten piirien vaikuttaja mainitsee.

"Rosa tuli Kulttuurivihkojen toimitukseen ja piti helvetin kovaa ääntä. Sillä oli joku virkattu pitkä kaapu, jossa oli toinen hiha ja toista hihaa ei ollut ja se tuli suoraan kirpputorilta. Sillä oli helvetinmoinen määrä erilaisia kattiloita, jotka kolisi ja se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen".

Harri Haanpää oli kokoamassa Kulttuurivihkoihin juttua harrastajakirjoittajien teksteistä. "Sieltä ei löytynyt kuin yksi kunnon teksti ja se oli Rosan teksti, joka kertoi lappilaisesta metsurista".

Samanaikaisesti, vuonna -83, Haanpää oli kokoamassa myös "Kalenteri -84"-antologiaa yhdessä Eeropekka Rislakin ja Jukka Petäjän kanssa. Rosalta pyydettiin sinne kolme novellia. Nähtyään novellit Kalenterin kustantaja Weilin & Göös halusi tehdä Rosan kanssa välittömästi kustannussopimuksen ja ehdotti, että samaksi syksyksi olisi saatu Rosan omakin kirja. Keskustelujen jälkeen päätettiin olla pitämättä kiirettä.

Rosa oli muuttanut Christianiaan ja suunniteltu kirja valmistui siten, että Rosa lähetti tekstejä "hovilukijalleen" Harri Haanpäälle sitä mukaa kuin niitä syntyi. Haanpää toimitti tekstit kustantajalle, joka lähetti ne takaisin Rosalle.

"Alussa me tehtiin niin, että käytiin Rosan tekstejä läpi ja enemmän tekemällä tehtiin. Rosalta saattoi tulla kuukauden liuskan stoori. Mä ehdotin, että heitetään alkua niin paljon pois että sinne jää puolitoista viimeistä liuskaa. Rosa saattoi kirjoittaa niitä kolme neljäkin kertaa, sitten jos se ei onnistunut neljännelläkään, se tuskastui ja jätti koko homman", Haanpää kertoo.

Psykologia hiiteen

Vähitellen Rosan tekstit löysivät oman muotonsa. Alkuun niissä sekoittui kuvailevia jaksoja, dialogia ja psykologisointia. Kirjeenvaihdon jälkeen Haanpää ja Rosa totesivat, että monologi ja dialogi toimivat parhaiten, ne ovat ominta aluetta. Perinteisen novellin pitkiin kuvauksiin ei kannata lähteä.

"Se mitä mä yritin Rosalle jankuttaa päähän oli että sen pitää suhtautua niihin tapauksiin helvetin coolisti, heittää kaikki psykologisinti ja huolehtivuus pois", Haanpää sanoo.

Kun tarinoita oli tarpeeksi, Rosa ja Haanpää tapasivat Helsingissä ja kokosivat ne yhdeksi kirjaksi, kustantajalle näytettäväksi

"Ne (kustantaja) vei Rosan syömään Happy Daysiin. Ne ilmoitti että se on tehnyt sellaisen kisällinäytteen että osaa kirjoittaa mutta tämän jälkeen sen pitäisi alkaa kirjoittaa novelleja ja ne kertoi sille mitä on novelli ja millaisia novelleja Lapista lähtöisin olevan tyypin pitäisi kirjoittaa. Se ei siellä kauan viipynyt, mä odotin Rosaa Asemaravintolasa, se tuli kiroten paikalle ja sanoi että hänelle riittää, kiva kokemus tulla kirjailijaksi. Se oli jättänyt safkat pöytään ja sanonut niille että tämä riittää hänen osaltaan", Harri Haanpää kertoo.

Rosa palasi takaisin Kööpenhaminaan. Hän teki kirjaksi tarkoitetuista tarinoistaan pieniä monistevihkoja ja lähetteli niitä ystävilleen. Kustantaja tajusi kuitenkin, millaisen kirjoittajan oli menettämässä, ja otti uudestaan Rosaan yhteyttä. Tällä kertaa kustantaja ilmoiti, että oli valmis julkaisemaan kirjan sellaisena muodossa, jollaiseksi Rosa ja Haanpää olivat sen koonneet.

"Yhden yön pysäkki" ilmestyi syksyllä -85 ja se palkittiin J. H. Erkon palkinnolla vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Rosa tilaa Harley Davidsonin

"Jos joku kysyy Rosan stooreista, niin joka stoorista se sanoo että se on vitun tosi", Harri Haanpää sanoo.

"Mun on mahdotonta kuvitella etä Rosa pyrkisi luomaan, että teenpä nyt korkeatasoisen novellin, tää ei ole mun mielestä Rosan lähtökohta", Esa Saarinen, Rosan ystävä, sanoo.

Rosan tyyli oli uutta. Se oli lyhyttä ja yksinkertaista tyyliä, jolla kerrottiin yksinkertainen ja voimakas tarina. "Tv-mäisyys", sanoo Pekka Haavisto. Samalla se oli ajankuvausta uuden aallon sukupolven Suomesta. Olihan Rosa Liksom -nimikin väännetty, niin kuin punk-aikojen tapaan kuului vääntää nimiä, radikaalitaistelija Rosa Luxemburgista.

Rosa kertoi tarinan ja kaikki oli siinä. Ei moraalisia arvoasetelmia, kuka on hyvä ja kuka on paha, mikä hyvää, mikä pahaa. Näin Rosan kirjoittaminen noudatteli 80-luvun alakulttuurien henkeä. Tekstissä tuntuivat 80-luvun alun alakulttuurilehdet, joiden moraali oli avointa ja antoi lukijan tehdä johtopäätökset.

"Kyllähän Rosalla oli valtava sauma kun hän tuli, tämä 80-luvun uusi aalto. Hän ikäänkuin dokumentoi kaikki nää marginaali-ilmiöt, homot, nekrut, kommarit, lesbot, kaikki jotka ärsyttää. Se upeus ja pysyvyys on siinä, että hänellä on aina inhimillinen lähtökohta, hänellä on aina se sielu mistä hän lähtee, miltä se tuntuu", Erkki Pirtola sanoo.

"Ällistyttävää Rosassa on se, että sille tapahtuu koko ajan mitä ihmeellisimpiä asioita, täysin merkillisiä asioita", Esa Saarinen sanoo.

Rosa ei ollut tarinoissaan journalisti, ulkopuolinen tarkkailija, vaan meni mukaan tapahtumiin, oli osa niitä.

Tutustuttuaan Lepakon moottoripyöräjengiin Rosa tilasi itselleen jenkeistä 50-luvun lopun Harley Davidsonin, ja kävi jengin kanssa Puolassa ja jenkeissä Helvetin enkelit -hengessä. ("Ei tuu haastattelua", kommentoidaan helsinkiläiseltä moottoripyörätallilta, kun soitan kysyäkseni kyseisistä matkoista.)

"Rosa on yks niistä harvoista henkilöistä, ehkä ainoa henkilö jonka mä tunnen, ja mä tunnen helvetin paljon ihmisiä, joka ryskyy täysin läpi tällaisten yhteiskunnan roolirakenteiden ja luokkarakenteiden", Esa Saarinen näkee.

"Rosan voima on juuri siinä, että hän kykenee liikkumaan sellaisissa yhteiskunnan kerroksissa, joissa kukaan muu ei pysty liikkumaan tai ammentamaan sieltä."

"Tyypillinen keissi oli tällainen, että Rosa tapasi mut luennolla yhden Pipsan ystävättären, joka on aika korkeassa asemassa New Yorkissa, sellainen liikenainen. Tää on kans todella rautainen nainen tää Riitta. Sitten ne jutteli siinä ja Rosa sanoi, että mistäs sä oikein oot. Se sanoi, että mä oon New Yorkista. Rosa sanoi, että sehän on loistavaa, hän tuntee yhden tyypin New Yorkista, yhden suomalaisen mimmin. Sitten Riitta kysyy, että missä se on duunissa. No, se on stripparina siellä. Riitta oli tukehtua nauruun."

Röyhkä rökittää

Kaikki eivät olleet kokeneet Rosan alakulttuurisukelluksia yhtä vaikuttavina. Kauko Röyhkä kirjoitti Rosan esikoiskirjasta "Yhden yön pysäkki" Turun Sanomiin:

"Melkein kaikki hänen novellinsa käsittelevät jotain äärimmäistä, epänormaalia tapausta. Aivan kuin hän haluaisi hätkähdyttää lukijoita itsemurhilla, lasten liimanhaistelulla, poliisien väkivallalla, sukurutsaisella suhteella, homoilulla, 14-vuotiaalle tehdyllä abortilla jne. Elämä on varmasti rankkaa Helsingin ja Kööpenhaminan punkkaripiireissä, mutta kun 140-sivuinen kirja on pelkkää äärimmäisyyttä alusta loppuun, niin se tuntuu jo epäuskottavalta. Aivan kuin Liksom ei osaisi nähdä normaaleissa hetkissä mitään kuvattavaa."

Rosan lähin ystäväpiiri elää alakulttuureissa, joista se ei haluakaan nousta julkisuuteen. Vaikka ystävät ovat mukana näyttelyiden avajaisissa esittämässä performancea tai mukana tekemässä lyhytelokuvaa, vain Rosa Liksomin nimi mainitaan. Jos tältä ystäväpiiriltä yrittää saada haastattelua, kieltäytyminen on ehdottoman jyrkkää: Ei!

"Pane sinne vaikka että Rosalla on maailman seksikkäimmät käsivarret", sanoo Rosan ystävä New Yorkista.

Rosa Liksomin tapaa kirjoittaa on yritetty selittää monella tavalla. Esikoiskirjan arvostelussa Helsingin Sanomien Suvi Ahola oli varma, että "Liksomilla on selvästi esikuvia", vaikka Rosa tokaisi myöhemmin saman lehden kuukausiliitteelle, että kaunokirjalliset kirjat, joita hän on elämänsä aikana lukenut, voi laskea yhden käden sormilla. Rosa Liksomia on yritetty asettaa kirjallisiin raameihin, mutta hänen oma tapansa nauraa kaikelle tälle kirjalliselle vakavuudelle on estänyt yhteistyön. Rosa on vapaa tekijä, jolle tarina tulee ja siirtyy paperille, ilman selittelyä.

"Kun Rosa teki "Roskaa"-kirjaa, se soitti mulle ja sanoi, että makasi sängyssä ja luki jotain kirjaa ja hänellä saatana tuli mieleen seitsemän tai kahdeksan stooria, mutta vittu kun hän ei viitsinyt nousta kirjoituskoneen viereen, mikä oli metrin päässä", Harri Haanpää kertoo.

(Huom: "Rosa osaa käyttää "vittu"-sanaa äärimmäisen luovasti, täysin poikkeuksellisella hellyydellä", Esa Saarinen sanoo.)

"Odessa julkaisi aikoinaan "Ujon runkkarin tunnustuksia", sitä se luki innolla. Ja tää Odessan Perikato-sarja on se mistä se on intoa tihkunut", Haanpää sanoo.

Rosan kirjoitusinto on ryöpsähtelevää. Silloin kun tulee, niin tulee. Kirjan synnytysvaiheessa ensimmäisenä päivänä voi tulla kolme tarinaa, seuraavana puoli tusinaa. Paperi voi olla kauppapaperia tai ruutupaperia, teksti voi alkaa koneella ja jatkua käsin tai päinvastoin.

Erotiikkaa peliin

"Rosan kaikki duunit ei olleet edes kehystetty, ne oli kasa piirrustuspaperille tehtyjä duuneja, Esa Saarinen muistaa. Pipsa halusi ehdottomasti ostaa jonkun Rosa Liksomin duunin, mitä mä pidin, että onks tää nyt niin painava hahmo kuitenkaan, eiks tää oo nyt että vähän tavoittelee erikoisuutta tällaisella nimellä. Mä olin epäluuloinen. Pipsa oli sitä mieltä että Rosa Liksom on jotain aivan valtavaa, koska Pipsalla on tällainen noitavisio asioihin. Pipsa oli pettynyt, koska siellä ei ollut eroottisia duuneja ja alkoi puhua siitä, ettei ole kunnon eroottisia duuneja, silloin Erkki Pirtola kuuli tämän ja ehdotti että kirjoittakaa Rosalle kirje. Me kirjoitettiin kirje missä me ehdotettiin että hän tekisi tällaisen masturbaatioaiheisen sarjan missä näkyisi Pipsan punainen tussu minkä Rosa sitten teki".

"Se innostui niin tästä, että se teki sarjan. Rosa tuli tuomaan sitä meille. Se on aivan loistava sarja, sellaisia A4-kokoisia pikkuduuneja, oliko niitä kahdeksan kappaletta. Mä muistan sen erittäin kirkkaasti. Koko se hahmo kun se tuli Albertinkatua siinä oli semmonen uskomaton hehku, just nimenomaan tummat lasit päällä ja hehkuen elämää niin kuin Rosa hehkuu", Saarinen kertoo.

Näyttely, josta Esa Saarinen ja Pipsa Pallasvesa löysivät Rosan tussimaalaukset, oli Pirtola And Toverit -näyttely vuodenvaihteessa 85–86 Galerie Pelinissä. Erkki Pirtola oli saanut idean näyttelyynsä käytyään New Yorkissa, jossa galleriat toimivat 80-luvun puolivälissä pohjalta "se saa työnsä esille joka ehtii". Pirtola teki samoin: soitti ystävilleen ja sanoi, että tuokaa mitä haluatte, ja työt sai ripustaa eri puolille galleriaa miten halusi.

Ennen tätä Rosan töitä oli ollut esillä Vanhan Ylioppilastalon näyttelyssä. Näyttelyn järjestäjä oli saanut käsiinsä Rosan omakustannesarjakuvakirjan, jonka hän oli tehnyt Christianin halvassa kirjapainossa. Rosalle lähti viesti, että väritä myös työsi, niin pannaan ne näyttelyyn. Rosa meni kauppaan ja osti tussit, koska ne olivat helppokäyttöisimmät.

Jo ensimmäiset työt herättivät huomiota. Erkki Pirtolalla oli niitä mukanaan New Yorkin matkallaan -85 ja ne niitattiin East Villagessa gallerian seinälle.

"Graffiti-pojat ja katutaiteilijat innostuivat kovasti Rosan töistä ja kysyivät, että kuka tää on", Pirtola sanoo. Rosan töiden värit ovat kirkkita kuin graffiteissa. Pirtola vetää yhteydet myös kirkasvärisiin lapinpukuihin.

Hinta liksan mukaan

Alkaessaan piirtää Rosa siirsi novellinsa seinille. Rosan työt olivat kirkasvärisiä tarinoita. Rosan töissä oli tarina, jonka kulusta kertoivat shamanistiset merkit, rumpumerkit ja tikku-ukot robotti-ihmisten välillä. Ensimmäinen yksityisnäyttely Galerie Pelinissä oli noin viidenkymmenen kuvan kertomus matkasta Mongoliaan. Toinen yksityisnäyttely samassa paikassa neljä vuotta myöhemmin alkuvuodesta -90 kertoi sarjakuvamaisesti moottoripyörämatkasta Texasiin.

"Mä luulen, että Rosan kuvataideansiot perustuu kuitenkin tälle kirjalliselle hyväksynnälle. Jos hän olisi tehnyt vaan noita kuvia niin mä uskon että niille ei olisi annettu painoa, niitä olisi paljon enemmän vieroksuttu", Pirtola sanoo.

"Mehän eletään kirjallista kulttuuria. Kirjallinen viesti on paljon määräävämpi. Suomalaiset uskoo paljon enemmän sanaan kuin kuvaan", Pirtola jatkaa.

Vaikka itseoppinut Rosa teki työnsä vakavasti ("ahkera", "tekee kauheasti", kommentoidaan Galerie Pelinistä), hänen suhteensa taiteeseen oli omanlaisensa.

Kun Rosa vieraili vuonna -89 Erkki Pirtolan taidekoulussa, hän otti itselleen Kylli-tädin roolin ja piirti seinän yli levitetylle paperille, kuinka kaksi berliiniläistyttöä sitoi ja ruoski toisiaan. Samalla tavoin jotain koomista on siinä, että Rosa viimeisteli "Tyhjän tien paratiisit"-kirjaansa Radio Cityn toimituksessa ja keskeytti ohimenijän: hei, sano joku kallis ranskalainen viini!, kun tarina kaipasi sellaisen.

"Rosa oli silloin duunissa Lepakon kuppilassa ja mä sanoin että oisko sulla tauluu, että vois laittaa himaan snadin. Sillä oli akvarelleja siinä, se oli myynyt joillekin muille Lepakon jengille, sillä oli nippu ja mä valkkasin siitä. Sitten se kysyi että paljos sulla on liksa. Se sanoi että oisko viis sataa okei. Taulun hinta oli liksan mukaan", Juha Tynkkynen, Radio Cityn päätoimittaja, kertoo.

Eräs Lepakon työntekijä oli ihaillut Lepakon seinälle ripustettua isoa öljyvärityötä ja kysynyt, paljonko se maksaa. Rosa oli repäissyt sen alas ja sanonut, että "ei sulla ole kuitenkaan varaa ostaa sitä, pidä lainassa niin kauan kun tartten näyttelyyn".

Rosa Liksomin töiden hinta on tällä hetkellä keskimäärin yli 2000 markkaa. Viime kesänä Rosa kokeili ensimmäistä kertaa öljyväriä ja teki kolme työtä Pelinin elokuiseen 10-vuotisnäyttelyyn. 54 x 64 cm –kokoisen "Skämläri 357 Magnum" –nimisen öljyvärityön hinta oli 8000 markkaa.

Rosa ei pysähtynyt kuvataiteeseen. Tämän vuoden alussa No TV esitti rosan uusimman aluevaltauksen: viisi lyhytelokuvaa, joita Rosa oli kuvannut 8-millisellä kaitafilmikamerallaan. Lyhytelokuvissa Pariisin feministit valtaavat Eiffel-tornin ja kaksi naista kylpee Lepakon keittiön tiskialtaissa lelujen ja ankkojen kanssa intialaisen musiikin soidessa taustalla.

Phone-in pornoa

Rosa kokeili myös radiota. Rovaniemellä ollessaan -87 Rosa oli tehnyt Lapin Alueradion toimittajan Anni Tolpin kanssa "Rihman alta"-nimistä ohjelmaa puolen tunnin pituisena kerran viikossa. Ohjelmassa haastateltiin persoonia, muusikoista kullankaivajanaiseen. Palattuaan takaisin Helsinkiin alkuvuodesta -88 Rosa teki ystävänsä kanssa Radio Cityyn pornoillan, jossa käytiin läpi kaikki mahdolliset seksuaaliset poikkeavuudet niiden oikeilla nimillä. Phone-in-tyyppinen ohjelma huipentui siihen, kun puhelimessa runkkaava kuuntelija sai orgasmin (suorassa lähetyksessä).

"Siitä ohjelmasta tuli hyvää palautetta, koska se oli niin suora ja avoin olematta kuitenkaan röyhkeä tai tirkistelevä. Rosan avoin suhtautuminen duuniin ja ihmisiin, lappilainen staili, näkyi siinäkin", Tynkkynen kertoo.

Kesällä -89 Rosa teki Radio Citylle "Rihman alta" –tyyppisen ohjelman nimellä "Suomalaisia unelmia". Sarjassa haastateltiin kymmentä ihmistä, vanhojen autojen entisöijästä pettyneeseen vihreään.

"Rosa on monitaiteellinen kulttuuripersoona, joka toimii useassa ilmaisun ulottuvuudessa samanaikaisesti ja jonka kiinnostavuus ja erikoislaatuisuus on siinä, että se hahmo on enemmän kuin ne erilliset osat laskettuna yhteen. Vaikka ne erilliset osat ovat valovoimaisia ja häikäiseviä, se kokonaishahmo on elämää suurempi. Rosan kokonaisuudessa on maaginen komponentti. Tässä mielessä hän on kuten Jörn Donner tai Jorma Uotinen tai Jouko turkka", Esa Saarinen sanoo.

Christianian jälkeen, vuodenvaihteessa 86-87, Rosa palasi takaisin "kotiin" Lappiin. Hän muutti poikaystävänsä kanssa Rovaniemelle ja asettui asumaan taiteilijakeskukseen, Pöykön kartanoon, jota paikalliset taiteilijat olivat anoneet kokonaan taiteilijoiden käyttöön, mutta hakemus oli "unohtunut" kunnan pöytälaatikkoon. Rosan ollessa Rovaniemellä Pöykön kartano pääsi Lapin Alueradion uutisotsikoihinkin, kun kunnanjohtaja oli ostamassa sitä itselleen, mutta asian tultua julkisuuteen taiteilijoiden aikaisemmin jättämä anomus "löydettiin" ja he saivat pitää kartanon. Myös Rosa jäi sinne.

Kalervo Palsan ateljeessa

Rosa muutti Rovaniemelle saadakseen rauhan kirjoittaa. Heti alkuun Rovaniemeltä tulikin pirteitä postikortteja: "täällä on tosi nastaa, lehmänpaska haisee". Innostunut kulttuuriväki myönsi Rosalle Lapin läänin taidepalkinnon ja Lapin Kansa palkitsi vuoden kulttuuriteosta. Mutta toisenlaistakin ilmaa oli:

"Siellä paikkakunnalla levisi huhu että se on kirjoittanut ensimmäisen kirjansa huumeiden käyttäjistä joten sen täytyy olla huumeiden käyttäjä. Se oli kaikkien valvovan silmän alla, kyläläiset tarkkaili että sillä palaa valo joskus kolmeen-neljään aamuun että siellä täytyy myös pilven palaa", Harri Haanpää kertoo. Rosa ystävystyi Rovaniemellä kuolemaa tekevään taiteilijaan, Kalervo Palsaan. Hän vieraili taiteilijan viidentoista neliömetrin vajassa, "ateljeessa", jonka Palsa oli ristinyt Getsemaneksi. Getsemanessa käytiin pitkiä keskusteluja. Palsa tunsi hyvin kirjallisuudenhistorian, taidehistorian, elokuvan ja erityisesti sarjakuvat, joita hän arvosti korkeana taidemuotona. Palsa oli aulis kertoja kunhan löysi kuuntelijan. Myös molempia viehättäneestä aiheesta, pornografiasta, puhuttiin.

Rosalla voi olla sama kuin Palsalla, että Palsahan eli kuin munkki. Vaikka se käsitteli raskaimpia teemoja, alkoholismia ja seksuaalisia perversioita, niin sehän oli itse kuin munkki, Erkki Pirtola sanoo.

Rosa mainitaan Palsan päiväkirjoissa jo ennen Rovaniemelle muuttoakin: "Sain kirjeen Annilta (Rosa Liksom). Yritän Pertiltä hänen osoitettaan. Getsemanen katosta on revennyt senttaliini. Vesi on tullut sisään. Kirjat ja taulut pitää tuoda tälle puolelle. Kunpa jaksaisi. Masennus poistuisi. Hätä. Anni on lohtuni."

Palsa kuoli 40-vuotiaana syksyllä -87. Rosa piti puheen Palsan hautajaisissa Kittilässä. Palsan outsider-asemaa kuvaa hyvin se, että etelän taidepiireistä hautajaisissa oli ainoastaan Erkki Pirtola.

"Koko Lappi-kokemus näkyy selvästi tuossa "Tyhjän tien paratiiseissa". Kyllä se siellä Lapissa kävi suoranaisesti tsiigaamassa kuolemaa silmästä silmään", Harri Haanpää sanoo.

Rosa sairasteli myös itse Rovaniemellä Kiinan matkansa jälkeen. Rosan kerrotaan todenneen kaksi vuotta kestäneestä Rovaniemen ajastaan, että "väärä ratkaisu, kaksi vuotta meni siinä mielessä täysin perseelleen että kävi Lapissa ahdistumassa ja tuntemassa itsensä helvetin yksinäiseksi", Haanpää kertoo:

"Alussa se näki Lapin just absurdina. Se kirjoitti, että Lappi on niin kuin Fellinin maailma. Se kirjoitti että se poikkee sellaiseen paikkaan kuin Arpelan baari, siellä on yks bajatso ja bajatson alle nää kanta-asiakkaat on nikkaroineet jonkun korokkeen ja korokkeella seisoo kolme kääpiötä, jotka lyö kolme tuntia kolikkoa sinne ja kolme tuntia Rosa katselee sitä ja ihmettelee onko hän todella Fellinin elokuvassa mutta sitten hän katselee ympärilleen, kyllä ne on ihan näitä Lapin juoppoja ympärillä. Kolme tuntia hän katsoo ja lähtee sieltä ja kääpiöt lyö edelleen kolikkoa bajatsoon."