Kiitos Hiihtolitto. Kiitos Isometsä, Myllylä ja Kirvesniemi. Ja kiitos Matti Ahde. Olette näyttäneet suomalaisille, mitä on mediakohu ja mikä on mediakohun arvoista.
Kevät 2001 on näyttänyt meille tien, totuuden ja elämän. Meille on näytetty, mistä ja miten kana kusee silloin, kun se kusee oikein kunnolla. Ja joka suunnasta yhtä aikaa. Sarjasarjasarja! Laukauslaukauslaukaus! Älä tyydy vähempään. Anna lööppien huutaa kaikessa rauhassa.
Matti Nykänen älköön vaivautuko alati vaihtuvine vaimoineen. Chris Owen älköön vaivautuko alati vaihtuvine sukupuolineen. Lola Odusoga kasvavine rintoineen, Anne Sällylän ex-mies kasvavine elatusmaksurästeineen.
Ja älkööt iltapäivälehtien uutispäälliköt vaivatko meitä enää moisella.
Vaivatkoon vain silloin, kun lehdistötilaisuuksissa salamavalot räiskyvät, toimittajat räksyttävät ja juhlakalun vierellä istuu puoliso hammasta purren, suu mutrussa antamassa tukeaan parhaaseen Amerikan malliin.
Vaivatkoon vain silloin, kun ns. vakava media ruotii asiaa pääkirjoituksissaan puolesta ja vastaan ja selittelee siinä sivussa omia tekemisiään ja tekemättä jättämisiään.
Vaivatkoon silloin, kun asianomaiset voivat pulauttaa suustaan ulos haastattelussa termejä median uhri, kenttäoikeus ja kansan ääni sekä syytellä kaikkea, mikä liikkuu paitsi itseään.
Vaivatkoon silloin, kun ihmiset oikeasti jaksavat ottaa kantaa asioihin työpaikoilla muutenkin kuin toteamalla, mitä näiden toimittajien päässä oikein liikkuu.
Vaivatkoon silloin, kun pääosan esittäjät luottavat median lyhyeen muistiin ja puhuvat ensin yhtä ja sitten toista ja päälle vielä yhdettätoista.
Vaivatkoon silloin, kun tarina kulkee kuin Kauniissa ja rohkeissa, missä tarina rönsyilee sinne tänne ja saa epäloogisia ja uskomattomia käänteitä jokaisessa jaksossa.
Silloin lehdykästä kannattaa ehkä muutama lantti maksaakin.