Näpistelijät vs. etsivät

Viime vuonna poliisin tietoon tuli 67 353 näpistystä. Kaupalle rikollisen toiminnan aiheuttaman hävikin arvellaan olevan jopa 450 miljoonaa euroa, noin 1,5 prosenttia koko kaupan arvosta. Luku on koko maanosan toiseksi suurin, ainoastaan Iso-Britannia menee edelle. Kuluttajat maksavat koko potin ja oman lisänsä siihen muodostavat järjestysmiehet ja siviilivaatteissa maksavien asiakkaiden joukkoon jalkautuvat myymäläetsivät. Ketä he ovat ja keitä he vahtaavat? Meikkejä varastelevat pikkutytöt tuskin saavat yksinään moista jättihävikkiä aikaiseksi, joten ketkä näiden arjen salapoliisien tähtäimessä tosiasiassa ovat? Keski-ikäiset naiset? Vaiko kaupan oma henkilökunta?

Koska myymäläetsivät eivät halua paljastaa kasvojaan edes toimittajille, oikeastaan ainoa tapa päästä näiden kanssa lähikontaktiin on mennä kauppaan ja näyttää myymälävarkaalta. Entuudestaan tiedän, että musta hapsunahkatakkini kerää miltei kaupassa kuin kaupassa valppaan vartiontihenkilökunnan välittömästi paikalle ja lisäämme epäilyttävyyttä vielä asettamalla kuvaaja-Käkkiksen selkään kauhtuneen selkärepun. Lisäksi kumpikin ottaa lisävarusteiksi sanomalehdet, joita aloittelevat näpistelijät käyttävät yleisesti näkösuojana hälyttimiä poistellessaan. Henkilökohtaisesti olen alalla vasta-alkaja, sillä näpistyskokemukseni rajoittuvat yhteen 10-vuotiaana Kaukaan huolto-asemalta näpistettyyn autonmuotoiseen salmiakkimakeiseen. Käkkis tuntuu sen sijaan tietävän näpistelijöiden metodit ja maneerit suorastaan epäilystäherättävän hyvin.

Ja homma toimii. Ensimmäisessä kaupassa saamme alle 5 minuutissa etsivän kannoillemme. Kaljupäinen ja radiopuhelimeensa ilmeisesti omasta mielestään huomaamattomasti supatteleva nuorehko mies häärii kannoillamme tiiviisti, kun tutkailemme DVD-hyllyä ja näpelöimme kodin elektroniikkaa. Mies köröttelee perässämme jopa liukuportaita ylös seuraavaan kerrokseen, mutta äkkiarvaamatta katoaakin ihmisvilinään. Pistäydymme pihalla ja kun tulemme kauppaan uudestaan, saamme heti kannoillemme sen kaikkein tavallisimman etsivätyypin. Väsyneen näköinen ja kameraa kaulassaan roikottava vanhempi mieshenkilö työntyy niin lähelle niskan taakse, että hengityksen saattaa haistaa. Tarkoitus on ilmeisesti antaa ymmärtää, ettei kannata edes yrittää minkään sortin vilunkipeliä. Pääsemme silti kaupasta ulos kenenkään edes yrittämättä estää.

Seuraavassakin kaupassa joudumme heti miltei yhtä tiiviin tarkkailun kohteeksi. Perässämme notkuu levyjen kansitaiteita tutkailemassa nuorehko ja militanttityyliin tukkansa leikannut mieshenkilö, jonka musiikkimaku vaikuttaa habitukseen nähden epäilyttävän laajalta. Käteen näyttää tarttuvan niin hengellistä musiikkia kuin kotimaisia naisartistejakin, itse asiassa mitä tahansa, mikä sattuu olemaan meistä sopivasti parin hyllyn päässä. Jälleen pääsemme liikkeestä ulos häiriöittä, mutta pihalla vastaan tulee vanhempi herrasmies, joka nappaa meistä kuvan rinnuksilla roikkuvalla kameralla ja näyttää todella nololta, kun äimistynyt tuijotukseni paljastaa hänen huomaamattomaksi tarkoitetun temppunsa paljastuneen. Mieleen tulevat heti urbaanit legendat turvallisuuspalveluiden ylläpitämistä laittomista henkilörekistereistä, mutta koska varsinaista näyttöä kuvaajan kuulumisesta kaupan henkilökuntaan ei ole, jätän rähisemisen väliin. Kolmannessa kaupassa ehdimme pyöriä vain vartin verran, kun ovella valmiiksi väijyssä olleet järjestysmiehet nappaavat Käkkiksen kiinni ja taluttavat vastalauseista välittämättä takahuoneeseen. Jostain syystä järjestystä ylläpitävä henkilökunta ei näytä olevan minusta lainkaan kiinnostuneita ja jäänkin turvallisuuttamme valvomaan pestatun tarkkailijan kanssa oven taakse seuraamaan tilanteen kehittymistä.

Ahtaassa takahuoneessa toinen vartijoista alkaa sen kummempia kyselemättä täyttää näpistystapausten yhteydessä käytettävää kaavaketta ja ilmoittaa varmana tietona, että Käkkiksen repusta tullaan löytämään varastettua tavaraa. Perusteluksi mies esittää Käkkiksen epäilyttävän ulkonäön ja lyhyen käynnin kaupan valvontakameroitten tavoittamattomassa peränurkassa. Yhtään kummastusta ei tunnu herättävän se, että kyseisessä nurkkauksessa kaupataan bulgarialaisten viihdeorkestereiden tulkitsemia iskelmäklassikoita 3 euron kokoelmalevyillä, joiden varastamisessa ei olisi ainakaan taloudellisessa mielessä yhtään mitään järkeä. Toinen, miehekkäällä väkivaltaparralla varustettu vartija tyytyy vain mulkoilemaan vihamielisesti kulmiensa alta ja pamauttaa vielä käsiin osuneen ilmapallon hajalle ilmeisesti fyysistä pelotettaan lisätäkseen.

15 minuutin kuluttua kaksi naispuolista polkupyöräpoliisia tulee tarkastamaan Käkkiksen repun ja kun sieltä löytyy lappunen, jossa selvitetään meidän olevan toimittajia tekemässä lehtijuttua, alkaa nainen sihistä raivosta kuin kissa. Sen sijaan, että poliisi ottaisi vastaan Käkkiksen rikosilmoitusta kunnianloukkauksesta, kehoittaakin nainen tätä vain tylysti painumaan ilmoituksineen muualle. Toinen poliiseista tyytyy myhäilemään huvittuneena sivummalla, mutta vartijat joutuvat paniikkiin. Miehet kieltäytyvät yhteisellä päätöksellä edes paljastamasta omia nimiään ja kehottavat ottamaan yhteyttä esimieheensä.

Pikainen soitto liikkeestä saatuun numeroon kuitenkin paljastaa, että puheissa mainittu esimies olikin itse asiassa yksi Käkkiksen käräytyksessä mukana olleista vartijoista, joka oli tohinassa ilmeiseti vain unohtanut oman esimiesasemansa. Mies ilmoittaa heti, ettei minkäänlaisen korvauksen vaatiminen ole missään tapauksessa mahdollista, koska valvontakameranauhan perusteella seurueemme näytti epäilyttävältä. Eikä epäilyttävän näköisillä ihmisillä siis ilmeisesti edes ole kunniaa, jota voisi loukata.

Punnitusroistojen kintereillä

“Ne on tällaisia ikuisia laihduttajia, keski-ikäisiä naisia, jotka yrittävät kai huijata siinä sivussa itseäänkin, kun ahmivat niitä irtokarkkeja siellä kaupassa asioidessaan ennen kuin sen pussinsa punnitsevat”, nimeää pari vuotta myymäläetsivänä ja järjestysmiehenä suuremmissa marketeissa toiminut Matti tyypillisimmän näpistelijäryhmän. Punnitusvilppi on yleisin näpistysmuoto ja joskus on arvioitu jopa joka neljännen asiakkaan syyllistyvän siihen.

“Kaupan tuotteet ovat kassalle asti kauppiaan omaisuutta, eikä niitä saa kaupassa ollessa vielä suuhunsa työntää. Periaatteessa jopa sekin, jos kassalla vaaka näyttää vähemmän kuin hintalappu, on rikollista toimintaa ja henkilökunnan työn häiritsemistä.”

Punnitusrikollisten käräyttely on myymäläetsiville kuitenkin vain hiljaisten päivien harrastustoimintaa. Päähuomio on aivan toisenlaisissa roistoissa.

“Sitä lähtee heti seurailemaan, jos joku pyörii kaupassa poikkeuksellisen kauan tai kantaa kassia mukanaan. Nykyäänhän se on hankalampaa, kun sitä on miehilläkin kaikenmaailman laukkuja, eikä niitä enää jätetä niihin säilytyslokeroihin. Varmin merkki on kuitenkin se, kun alkaa pää kääntyillä, että näkeekö kukaan. Se näkyy muuten aivan uskomattoman kauas.”

Ennen asiakkaan kiinni nappaamista tarvitaan kuitenkin selkeä havainto näpistyksestä tai ainakin painava syy epäilykseen.

“Jos ei ole tullut mitään varmaa näköhavaintoa mistään laittomasta niin sitten mennään ja tutkitaan, onko sinne paikalle, sovituskoppiin tai hyllyn reunalle, jätetty niitä hälyttimiä. Vaikka taitavammat näpistelijäthän tietenkin pudottelevat ne ihan muualle kuin missä ne irrottavat. Lopulta aika pieni osa myymälävarkaista edes napataan varsinaisesti hälyttimen avulla. Kyllä ne tietävät, miten ne irrotellaan.”

Kun kohtuullinen varmuus varkaudesta on saatu, henkilökunta vain odottelee, että asiakas ylittää kassalinjan. Yleensä näpistelijät hyväksyvät kiltisti tekonsa seuraamukset, mutta aina silloin tällöin kohdalle on osunut myös karkuun yrittäjiä.

“Ne on yleensä sitten näitä nuorempia jannuja, jotka yrittävät viedä jotain skeitti- tai hip hop -tuotteita. Mutta varsinkin noista suuremmista marketeista on ihan turha yrittää juoksemalla mihinkään. Kun ei siellä ympärillä ole yleensä yhtään mitään. Ei sieltä mihinkään pääse.”

Oma lukunsa ovat vielä silloin tällöin kohdalle osuvat draamakuninkaalliset.

“Jotkut yrittävät siinä aloittaa jonkun meluisan näytelmän ja tehdä tilanteesta vartijalle niin kiusallisen, että tämä päästäisi menemään. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Samoin takahuoneissa usein kuulee ne samat tarinat ja lupaukset siitä, ettei homma enää toistu. Siinä vaiheessa se on kuitenkin vähän myöhäistä. Ei sieltä enää ketään pois päästetä ja sitä vaan yrittää itsekin selittää, että tässä minä vaan teen kuule työtäni.”

Vaikka jokaisesta kaupasta varastetaan ja suurimmasta osasta päivittäin, myymäläetsivän työ on suurimmaksi osaksi pelkkää tarkkailua ja kytistelyä.

“Suurin este myymälävarkaiden kiinnisaamiselle onkin yleensä itse kauppias. Kun niin suuri osa etsivän päivästä näyttää asiaan vihkiytymättömälle toimettomalta lorvimiselta, niin siellä sitten työnnellään kärryjä ja kasataan koreja, eikä silloin varmasti ole tekemässä havaintoja kenestäkään.”

“Sillä ainahan siellä jonkun kannoilla kipittää ihan jo siitäkin syystä, että pysyy sen vuoronsa valppaana. Mutta kyllä siinä tulee aika monet kengät soviteltua ja vieheet vahdattua päivän mittaa ja kaupan tuotevalikoima tulee melkolailla tutuksi. Myymäläetsiviksi sopivimpia ovatkin naiset, sillä heille on luonnollisempaa pyöriä marketeissa pitkään, siihen ei kukaan kiinnitä huomiota.”

Olen vähällä huomattaa, että varmaan siis naiset ovat vastaavasti sopivampia näpistelijöiksikin, mutta huomautankin, ettei leppoisasti jutusteleva ja ujosti hymyilevä Matti vastaa laisinkaan mielikuvaani keskivertovartijasta.

“Yleensäkin turvallisuusalalle hakeutuu kahdenlaista sakkia. On niitä, jotka on oikeasti kiinnostunut siitä hommasta ja sitten on tämä portsari-osasto, joka etsii vaan niitä konfliktitilanteita. Yleensä se menee niin, että jos jossain paikassa on paljon väkivaltaisia yhteenottoja, niin vika tuppaa olemaan nimenomaan siinä henkilökunnassa. Kaikesta selviää kuitenkin puhumalla.”

Tai melkein kaikesta. Vaikka Matti onkin pystynyt välttämään työssään kaiken vakavamman turpakäräjöinnin, eivät tuttavapiiristä kaikki ole.

“Kerran yksi kaveri otti ihan rauhallisesti käyttäytyvän asiakkaan takahuoneeseen ja siellä sitten tämä antoikin yhtäkkiä puukkoa ja sillä tavoin pääsi pakoon. Saatiin kyllä sitten myöhemmin kiinni. Joissain paikoissahan vartijoille annetaan mahdollisuus pitää puukkoliivejä.”

Puolet työntekijöiden tekosia

“Myymäläetsivä saa ottaa asiakkaan kiinni ja pitää kiinni poliisin tuloon asti. Tarpeen vaatiessa voi tietenkin turvallisuustarkastuksen tehdä teräaseiden tai muiden varalta ja panna vaikka rautoihin, mutta kasseja ei saa käydä koluamaan tai väkisin henkilöpapereita ottamaan. Keskustella siellä voi, muttei kuulustella. Ainoastaan viranomaisilla on oikeudet tälläisiin pakkokeinoihin”, listaa komisario Reijo Muuri Helsingin poliisista myymäläetsivien laillisia toimintakeinoja.

Vaikka näpistykset ovatkin päivittäin tapahtuvaa massarikollisuutta ovat ongelmatilanteet sakkoa kirjoitettaessa harvinaisia.

“Sehän muuttuu helposti ryöstöksi jos siellä kaupassa alkaa pahasti riehumaan ja sittenhän siitä voi saada jo 10 vuotta vankeutta. Näpistyksestä maksimi on sakkoa.”

Näpistykseksi lasketaan arvoltaan vähäinen varkaus, ja yleensä raja kulkee 200 euron tietämillä.

“Se vaihtelee kuitenkin tapauskohtaisesti. Jos siellä on varustauduttu hommaan jollain välineistöllä niin kuin nyt vaikka foliovuoratuilla kasseilla, niin kyllä se voidaan tulkita sitten jo joksikin muuksikin.”

Kun kyselen, voiko muutama vuosi sitten villitykseksi mainostetuilla foliovuoratuilla kasseilla todella huijata hälytyslaitteita, alkaa Muuri hörötellä vilpittömälle kiinnostukselleni näpistysteknologiaa kohtaan.

Sitkeästi kaupungilla liikkuvaan legendaan varakkaista kleptomaaninaisista, joiden sukulaiset ovat avanneet keskustan liikkeisiin näpistystilin, jolta kauppa veloittaa suoraan aiheutuneen hävikin ilman viranomaisten väliintuloa, ei Muuri osaa antaa minkäänlaista vahvistusta.

“Kyllä minäkin olen noita tarinoita kuullut, mutta taitavat olla enemmän tarua kuin totta. Ainakaan en yhtään tapausta pysty suoralta kädeltä vahvistamaan.”

Myöskään uskomuksessa ulkomaalaisten korostetusta osuudesta myymälävarkauksiin ei Muurin mukaan ole perää.

“95 prosenttia on kuitenkin ihan suomalaisia. Suurinpiirtein samassa suhteessa näitä tapauksia tulee ilmi kuin mikä on väestön jakauma.”

Vääriäkin hälytyksiäkin aina silloin tällöin sattuu, ja yleensä ne johtuvat kauppojen hälytysjärjestelmistä. Monissa paikoissa tuotteisiin liitetään pieniä tarrahälyttimiä, vaikkei kaupassa ole laisinkaan niiden purkulaitteita. Ja luonnollisesti ne siis voivat laukaista hälytyksen seuraavassa liikkeessä asioidessa.

“Kyllähän siinä tapauksessa, jos viaton asiakas laukaisee vaikka hälytyksen, eikä sitä hoideta henkilökunnan puolesta fiksusti, niin voihan se olla aika järkyttäväkin kokemus. Omallekin lähisukulaiselle kävi juuri tälläinen väärä hälytys ja kyllä siitä sitten tuli lopulta kaupalta anteeksipyyntö ja maksettiin pieni korvaus, mikä siitä kuuluu. Ei näitä meidän tietoon tule oikeastaan koskaan, kyllä kaupat hoitavat ne yleensä omatoimisesti parhaaksi näkemällään tavalla.”

Kun yritän yhä kaivella esiin tyypillisintä myymäläetsivien riesakansalaista, antaakin Muuri yllättävää tilastotietoa.

“Täytyy kuitenkin muistaa, että yleisen arvion mukaan 50 % kauppojen hävikistä on henkilökunnan itsensä vastuulla. Varsinkin kuljetukset ovat heikko kohta ja kyllä jopa meille poliisilaitoksellekin on tullut joskus tyhjiä ATK-laatikoita. Se on vähän niin kuin tabu, josta ei koskaan julkisesti puhuta.”

Kanta-asiakkaan kannoilla

“Kyllä meillä tehdään henkilökunnalle poistumistarkastuksia. Aina välillä on ovella vartijat vastassa ja tarkastaa, että kaikista ostoksista on kuitit. Myyjät sun muut kyllä tietää pelisäännöt”, listaa Länsi-Suomesta käsin toimivassa vartiointiliikkeessä työskentelevä Lauri kauppojen henkilökuntaan kohdistuvia valvontatoimenpiteitä. Hänen arvionsa mukaan henkilökunnan vastuulla ei olisi hävikistä sittenkään kuin ehkä kolmasosa.

“Ja osahan tästä hävikistä on muutakin kuin varsinaisia näpistyksiä, siellä lyödään ohi kassan sun muuta. Oikeastihan sitä on hirveän vaikea tutkia. Jos sä menet kysymään henkilökunnalta, että oletko näpistänyt vai et, niin mitä ne siihen nyt sitten vastaavat”.

Valtaosa myymäläetsivien huolenaiheista on kuitenkin aivan muuta kuin kaupan omaa väkeä. Tarkkailun kohteena ovat esim. huvin ja jännityksen vuoksi meikkejä varastelevat pikkutytöt ja elektroniikkaa jälleenmyyntiin etsivät narkomaanit.

“Ja tietysti nämä laitapuolen kulkijat, jotka hakevat sen sämpylän tai makkaran sieltä vain elääkseen. Niistä ei yleensä ole hirveästi häiriötä, eikä niiden elämä niin hirveästi muutu vaikka kiinni jäisivätkin.”

“Ulkomaalaiset muodostavat vielä tietenkin oman porukkansa. Virolaiset on se pääryhmä. Sitten tulevat venäläiset, liettualaiset, latvialaiset ja uusimpana ryhmänä ovat olleet puolalaiset.”

Varsinaista järkevää selitystä ei puolalaisten esiinmarssille ole löytynyt mutta erikoisuutena ovat olleet mm. yritykset kantaa ulos mikroaaltouuneja vaatteisiin piilotettuna.

“Jotenkin ne sinne hameen alle ne laatikot olivat saaneet hivutettua. Monta kertaa jäi sama porukka viikon aikana kiinni eri puolilla Suomea. Se on sitä sakkia, mistä näkee heti, että ovat ihan ammattimaisesti liikenteessä ja siksi ne meitä kiinnostaakin. Sillä paras tulos asiakkaankin kannalta syntyy, kun saadaan mahdollismman suuren rahallisen arvon edestä omaisuutta takaisin.”

Usein ulkomaalaiset näpistelijät tulevat maahan nimenomaan varastelutakoituksessa ja tulli nappaa varastetuilla tavaroilla täytettyjä pakettiautoja rajalla tuon tuostakin.

Kun kysäisen, valokuvaavatko myymäläetsivät epäilyttäviä asiakkaitaan, on vastaus jyrkkä ei.

“Ei me kuvata ketään, ja sellaisen rekisterin kerääminenhän olisi laitontakin. Kyllä näpistäjät jäävät mieleen muutenkin. Esimerkiksi on näitä tapauksia, joissa näpistelystä jääkin kiinni kaupan kanta-asiakas, joka on käynyt siellä vaikka monta vuotta. Siinä sitä sitten voi vain arvailla, että kuinka paljon tavaraa se on ehtinyt kantaa ulos. Mutta jos vielä seuraavan kerran kauppaan uskaltaa, niin saa tuntea kyllä katseet selässään. Kyllä tuollaiset aina mieleen jää ilman mitään valokuviakin.”

Vaikka näkyvin osa vartijoiden työstä tuntuukin olevan häiriköiden hillitsemistä tai varkaiden kiinniottoa, on arki kaikkea muuta kuin pelkkää vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

“Tämä on pääasiallisesti asiakaspalvelutyötä. Ei me nyt ihan mennä neuvomaan, että minkälaiset lenkkarit kenellekin sopii, mutta kyllä asiakkaille hymyillään ja neuvotaan jopa tuotteiden sijaintia sun muuta. Vähenevissä määrin se vartijan homma on enää vain sitä, että jökötetään vaan kuin toteemipaalut siinä ovenpielessä.”

“Ja sitten haluaisin ampua heti alas sen, mitä meidän vartijoille tullaan usein huutelemaan, että ’taidat olla täällä, kun et päässyt poliisikouluun’. Monelle tämä on koko työura. Ei tämä ole enää mitään ’viikko ja valmis’ -meininkiä, vaan työhön on olemassa ihan vartijan perustutkinto, jossa opetellaan kaikkea mahdollista valvontalaitteista aina tietoturvallisuusasioihin.”

Ehkä juuri etenkin nuorten keskuudessa ammatin saaman kyseenalaisen maineen vuoksi Helsingissä on varsinkin syksyisin todellinen vartijapula ja töitä riittäisi useammallekin.

“Me pystyttäisiin myymään milloin tahansa kauppoihin ihan näitä joutavia köpöttelijöitäkin. Parhaita ovat kuitenkin yleensä vähän iäkkäämmät ja elämää nähneet, joilla on hyvä ihmistuntemus ja jotka osaavat kohdentaa tarkkailun suoraan oikeisiin ihmisiin. Meilläkin on paljon esimerkiksi poliisin tai puolustusvoimien palveluksesta eläkkeelle jääneitä senioreja, jotka tekevät tätä työtä aika pitkälle vaan pitääkseen omaa vireyttään yllä. Ne tekee lopulta kaikkein parasta tulosta.”

“Ja sitten voit laittaa siihen, että tänä kesänä on siellä Helsingissä ollut kuulemma liikkeellä sisäfileanastaja. Se on ihan uusi ongelma, että sisäfilettä on kadonnut kauppojen hyllyiltä repputolkulla. Onko niitä sitten myyty ravintoloihin vai mitä, siitä ei ole tarkempaa tietoa, mutta tuskin sellaisia määriä on ihan nuotiollakaan paisteltu.”

Koodinimi: Diapam-karhu

“Joo kyllä tänä kesänä on sisäfilettä lähtenyt matkaan aika huolella” aloitaa poliisinkin kirjoissa nimellä Diapam-karhu löytyvä parikymppinen nuorukainen näpistysharrastuksensa purkamisen.

“Välillä me pidetään sellaisia ylisyöminkejä, että ruokaa pitää heittää kilotolkulla menemään. Kyllä mä olen ihan työssäkäyvä ihminen ja enemmän tää näpistely on vaan hupia ja harrastus. Ja se pitää yllä mun elintasoa. En mä syö muuta kuin erikoisleikkeitä ja parhaita juustoja.”

Harrastus sai alkunsa 4 vuotta sitten, kun Diapam-karhu näki lapsuudenystävänsä kähveltävän itselleen illaksi ilmaiset siiderit ja esimerkin innostamana kipaisi hakemassa itselleenkin repullisen.

“Se oli niin naurettavan helppoa, että siihen jäi kiinni. Pääasiallisesti mä haen vaan elintarvikkeita, mutta kyllä aina välillä lähtee mukaan myös digiboxeja sun muuta. Mutta ne on enemmänkin vain sellasia hetken mielijohteita. Bissen vieminen on vähentynyt nyt dramaattisesti, kun sen hinta on laskenut niin paljon, ettei sitä ole enää järkeä ainakaan myymistarkoitukseen hakea.”

Vastikään omaan asuntoon muuttanut nuorukainen on pyrkinyt keittiötarvikkeita myöten kalustamaan uuden kotinsakin oman käden oikeudella.

“En mä ole moneen vuoteen ostanut vaatteita tai kenkiä tai mitään. Ainoo, mitä mä nykyisin oikeestaan ostan, on enää nuudelit ja loput menee kätevästi hinttibägiin.”

Hinttibägillä Diapam-karhu tarkoittaa näpistysasusteeseensa olellisena osana kuuluvaa naisellista olkalaukkua. Toimivimmaksi shoppailuasusteeksi on nimittäin osoittautunut kengistä lähtien huoliteltu ja Sillä silmällä-ohjelmasta vaikutteensa imenyt äveriään muotihomon asukokonaisuus, johon laukku kuulu mitä oleellisimpana osana.

“Reppuun kiinnitetään helposti huomiota, mutta fägi-bägit saavat olla aina rauhassa. Näissä on sekin hyvä puoli, ettei näitä tarvitse ottaa selästä täyttöä varten”, listaa Diapam-karhu, eikä voi olla valeasunsa turvista naureskelematta tutuiksi käyneiden myymäläetsivien toimille.

“Siellä ne kuvittelee olevansa huomaamattomia, kun ne jotkut verkkarit päällä patsastelee koko päivän kaupassa tyhjää koria työnnellen.”

Näpistystekniset oivalluksensa Diapam-karhu on pääsääntöisesti oppinut ja kehitellyt itse. Hälyttimet lähtevät kätevästi sivuleikkureilla eikä elintarvikkeiden pienistä tarrahälyttimistä tarvitse edes hirveästi välittää, sillä ne aniharvoin tuntuvat toimivan. Usein ne huomaakin vasta kotona saalista kaivellessa.

“Kyllähän sitä joskus kuulee kavereilta tarinoitakin helpoista mestoista, missä on hyviä kuolleita kulmia tai ei linssejä ollenkaan. Yleensä ne on kyllä siinä vaiheessa jo valmiiksi luukutettu loppuun.”

Tavallisesti näpistyksestä saa 36 euron sakon, mutta jos jää vuoden sisällä kiinni uudestaan, summa alkaa portaistetusti nousta. Diapam-karhulle kiinnijäämiset ovat kuitenkin niin harvinaisia, ettei sakkojen maksamisessa ole ollut ongelmia. Neljä vuotta kestäneen uran aikana on narahduksia sattunut vain viisi. Vastoin myymäläetsivien väitteitä paras tapa välttää sakot onkin ottaa jalat alle.

“Jos siinä ei ole ketään juuri hollilla ja häläri piippaa, niin kyllä sitä aina karkuun pääsee. Olen mä ottanut juoksut jopa keksipaketin kanssa, kun sinne oli johonkin piilotettu tarrahälytin. Kerran mulla jäi tosin reppu kauppaan, kun stevari sai siitä otteen. Mä tein vaan sammakkoliikkeen, pujahdin ulos repusta ja jätin sen sille muistoksi.”

Traumatisoivin kiinnijäämiskokemus sattui pari vuotta sitten, kun siviilipukuinen myymäläetsivä otti Diapam-karhun kiinni olutvarkaudesta. Järkälemäinen fyysinen koko sai ilmeisesti siviilipukuisen ja hämäävästi etniseen vähemmistöön kuuluvan myymäläetsivän panikoimaan ja tuloksena oli erikoinen käsirysy.

“Ei se edes sanonut mitään, suihkutti vaan heti siinä kassan jälkeen pippurikaasua suoraan vasempaan silmään. Enhän mä siinä edes tajunnut, että se somppu ylipäätään on sen kaupan henkilökuntaa ja kun siinä huusin, että ’mitä vittua’ niin johan se suihkutti toiseenkin silmään. Siinä sokkona ja paniikissa sain jotenkin rynnittyä ulos kaupasta, mutta kyllä siinä meni koko ilta niitä silmiä parannellessa. Älyttömintä oli, että siitä kassalta joutui Pasilan poliisiputkaan yöksi äijä, joka ei edes liittynyt tapaukseen mitenkään. Poliisit vaan uskoi vielä siinä tilanteessa vartijan selityksen jostain ihmeen aseellisesta ryöstöstä.”

Myöhemmin, kun puukko ja muutkin vaaralliset aseet todettiin pelkästään myymäläetsivän vilkkaan mielikuvituksen tuotteeksi, muuttui henkilökunnan poliisille kertoma tarina pariinkin otteeseen ja lopulta syyte tuli vain järjestystä ylläpitävän henkilön väkivaltaiseksi vastustamisesta.

“Vaikka en mä kyllä muista lyöneeni sitä nyrkillä päähän, niinkuin tuomiossa sanotaan. Mutta semmoisesta sakon lätkäisivät.”