Pakettimatkailu avartaa

Minäpäs olen käynyt ulkomailla. Yleensä otan pelkät lennot ja reissaan omin päin ja jaloin. Tunnustettakoon, että olen käynyt myös pakettimatkoilla. Silloinkin karsin pahimmat turistirysät ja heilun lähistön “aidoissa” kaupungeissa käyden pakettilassa ainoastaan nukkumassa. Kun talvella tarjottiin matkaa Fuerteventuralle, kieltäydyin jyrkästi. Sitten tulin toisiin aatoksiin. Tänä päivänä Kanariansaarethan sitä todellista extreme-matkailua ovat! Sinne!

Saan lippuni vasta kentällä, kun saman huoneen jakava tyyppi ilmaantuu paikalle. Lähtöselvitykseen ja kohti tullitarkastusta. Juuri ennen sinne menemistä sälli huutaa perääni. Saamassani lappusessa on hänenkin lippunsa. Läheltä liippasi, että olisin säästänyt raukan pahalta.

Minä en syö lihaa. Ja koska en syö lihaa, ilmoitan matkatoimistoille, etten syö lihaa. Sitten heidän pitäisi hommata minulle koneeseen jotain syötävää, jossa ei ole lihaa. Yksinkertaista? Niinhän sitä luulisi. Joka neljännellä kerralla homma ei toimi, vaikka soitan joka hemmetin kerta varmistussoiton asiasta. Vähän aikaa sitten Tunisiassa käydessäni ilmoitin, että ei lihaa, vaan kasvista ja kalakin käy. Lopputulos? Olin ainoa, joka sai lihasafkan, muille tarjoiltiin kalaa.

“Se on erikoisruokaa, eli kaikki on niin kuin pitääkin”, tuhistiin, kun valitin asiasta.

Osataan sitä toisaallakin, kerran pyysin lähtöselvityksessä kipeän käden johdosta päästä istumaan ikkunan viereen oikealle puolelle, ettei sitä tönittäisi. Kuis kävi? Paikka oli vasemmalla puolella käytävän vieressä!

Kanaria on lapsiperheiden suosikkikohde ja sen huomaa. Lähemmäs seitsemän tuntia kakaroiden huutoa, tömistelyä ja juoksentelua ahtaassa pötkylässä saisi hermoromahduksen partaalle, jos hermot olisivat vielä jäljellä. Yksi ipana tulee kailottamaan korvan viereen Kanoottilaulua.

“Laulanko lisää?” tenavatähti kysyy.

“Älä laula”, parkaisee jopa inhimillisen etäisyyden päässä oleva juippi.

Laskeutuminen on valtaisa pettymys – kukaan ei taputa (miksei muuten kukaan aplodeeraa aina kun bussi tai juna saapuu määränpäähänsä?)! Yritän innostaa ihmisiä aaltoihin, vaan ei irtoo. Snobit!

Paska hukassa

Koska en ole materialisti, matkustan pelkän käsimatkatavaran kera ja poistun ensimmäisenä tuloaulaan.

Kukaan ei ole vastassa siellä missä matkatoimistoimmeisen pitäisi olla vastassa. Käyn kusettamassa itseäni ja palatessani Aurinkomatkojen opas on asemissa.

“Bussi numero kaksi on tuolla. Oven luona on vielä toinen opas neuvomassa.”

Vaan eipä ole. Opas tulee vastaan kun olen kävellyt melkein kaikki parkkiruudut läpi.

“Bussi on sitten numero 46.”

Huokaisen helpotuksesta, kun näen lapun, jossa lukee “etupenkit vain aikuisille”.

Sitten hotelliin. Aamuvelvollisuudet unohtuvat, kun aamiaisen hinnaksi ilmoitetaan 7,50 euroa ja netti maksaa euron kymmeneltä minuutilta. Huonot hyssykät, pari tuntia hommien hoitamista päivässä ja olisin viikossa satkun köyhempi! Sillä rahalla eläisi mistereiksi Aasiassa!

En ole sitten kakarana vanhempien kanssa tehtyjen possujuhlien jälkeen osallistunut ainoaankaan pakettimatkaretkeen. Nyt on pakko astua suden suuhun ja ilmoittautua “Pikkukylien Fuerteventura” -kokopäiväreissulle.

En ole ottanut ulkomailla ainuttakaan valokuvaa, mutta nyt lainaan kameraa (ajatelkaa niitä ihmisparkoja, joille japanilaiset esittelevät Euroopan kiertueensa kuvia...).

Se ilmoittaa muutaman kuvan jälkeen kapasiteettinsa täyttyneen. Hieno homma. Edessä olevalla äijällä on valkoiset tennissukat ja sandaalit, hänen amisviiksisellä pojallaan talvisukat ja sandaalit. Muuten tusina osallistujaa ei vaikuta urpoilta, mikä pettymyksenä ylös kirjattakoon.

Vuoristoon ja vuohifarmille. Opas kerää jossain vaiheessa kirvoja muovipussiin ja esittelee niitä.

“Tää on pelkkä loinen, joka vaan elää ja kasvaa.”

Höh, ei tee vaikutusta – jokseenkin jokaisen suomalaisen teini-ikäisen vanhemman kotoa löytyy tismalleen vastaavanlainen yksilö.

“Suosittelen vieressä olevia maanalaisia luolia”, opas opastaa.

“Ei olisi yhtään maanpäällistä luolaa?”

Ei ole, joten luolamiesten-ja naisten hoidettua rituaalinsa kaktusfarmille. Matkalla näkyi vuoren huippu, joka on saanut nimekseen Sophia Loren. Syyn moiseen voitte päätellä itse.

“No mikäs tosta tulee mieleen?” kysyn osoittaen jäykkää kyrpää muistuttavaa jämerää kaktusta.

Kukaan ei kehtaa vastata. Aikani kuluksi päätän kiusata opasta.

“Eikö sua ota aivoon selittää samat asiat eri ihmisille joka helvetin viikko?”

Kuusi talvea saarella viettänyt kolmikymppinen kaunokainen kieltää moisen.

“Joskus on kyllä pakko käskeä joitain pitämään turpansa kiinni, kun möykkäävät kentältä hotelliin kuskatessa. Tää on kuitenkin elämäntapa. Olen ylimmässä palkkaluokassa ja tienaan

1 300 euroa miinus verot, asunnon työnantaja tosin kustantaa. Jos matkaoppailla olisi ammattiliitto, ei meitä enää olisi”, iso O kertoo.

“Miksi matkaoppaat ovat yleensä naisia tai homoja?”

“Naisia nyt on palveluammateissa yleensäkin enemmän. Miehet tosin on parempia matkaoppaita, niillä ei mieliala heilahtele niin paljon. Täytyy kyllä myöntää, että yli puolet heistä on homoja.”

“Olikos muuten mies alun perin syy miksi hait oppaaksi tänne?”

“Kyllä, siitä on tosin jo monta vuotta aikaa”, tunnustaa nainen.

“Onkos sulla ollut koskaan suhdetta asiakkaan kanssa?”

“Ei. Ei se ole kiellettyä, mutta vähän voitaisiin katsella alta kulmien. Ruotsalaiset harrastaa sellaista enempi. Kävin muuten Lanzarotella eilen Ikeassa Fazerin suklaata hamstraamasta, sen verran koti-ikävä kuitenkin on.”

Eiköhän unohdeta small talk ja siirrytä itse asiaan.

“Lähtisitkö ulos jos pyytäisin?”

“Voisin mä kaljalle lähteä, mikäs siinä. On suomalaisetkin ihan mukavia.”

Kiitos tostakin, kai.

“Ovatkos muuten paikalliset parempia sängyssä?”

“Niissä on eroja siinä missä suomalaisissakin.”

”Mikä helvetti siinä oikein on, kun matkaoppaat puhuvat aivan omanlaisella aksentillaan? Käydäänkö sitä varten joku kurssi?”

“Itse asiassa viime aikoina on pyritty pääsemään eroon siitä ja omana itsenä olemista korostetaan.”

“Mun mielestä ei ole ihmisarvosta touhua laulattaa bussilastillista kännisiä suomalaisia, kun palataan jostain illanvietosta...”

“Siihen en suostu! Kerran lauloin Aikuisen naisen ja se saa riittää.”

“Kerros vielä mikä on ollut hankalin asiakas?”

“Yksi mies luuli olevansa Interpolin agentti. Mun piti käydä hoitamassa se putkasta, kun se oli pidätettynä. Se oli mennyt poliisilaitokselle töihin. Äijä piti lähettää etuajassa takaisin Suomeen...”

Neiti O haukkuu vielä lopuksi saksalaisia matkailijoita.

“Joissain hotelleissa tarjotaan viisi kertaa päivässä ruokaa ja siitä huolimatta ne pöllivät pöydästä kaiken mukaansa.”

Suomessa on lähtenyt aamiaismurotkin kassiin. Mikä niitä vaivaa? Käytöksen ymmärtäisi, jos tulee köyhästä maasta lomamatkalle, jota on säästänyt vuositolkulla ja kaikki on monta kertaa kalliimpaa kuin kotona. Vaan kun asia on päinvastoin. Suomalaista luullaan aina välillä ruotsalaiseksi tai saksalaiseksi. Tiedä kumpi loukkaa enemmän, mutta älä vastaa saksaksi vaikka kieltä osaisitkin. Sinua kohdellaan silloin paljon paremmin.

Ensi kertaa auringossa

Seuraavana päivänä joku kysyy, tietääkö kukaan, mitä Suomeen kuuluu. Ollaanhan tässä oltu jo kolme päivää veks. Tyyppi kertoo, kuinka lohduttavalta tuntui, kun Eurosportin mäkihyppylähetyksestä kuuli kenttäkuuluttajan puhuvan taustalla suomea.

Sitä seuraavana päivänä yritän ensimmäistä kertaa elämässäni löhötä hotellin uima-altaalla. Vartin kuluttua on pakko lähteä veks. Kumpi vaikuttaa älylliseltä olennolta, joku joka grillaa itseään auringonpaahteessa vai varjossa kirjan kanssa kylmää juomaa siemaileva tärkkäri? Tietty voi mennä aurinkovarjon suojaan, jos on liian kuuma, mutta mitä järkeä siinäkin sitten on? Ottaa uima-altaalla varjoa?

Seuraavanakaan päivänä ei tapahdu mitään. Jokin tässä nyt mättää. Kanariansaarten pitäisi olla hirveä turistihelvetti, mutta pahempaakin on koettu. Kukaan ei huutele “tarvetarve, hjuva hjinta, hjalpa hjinta!” eikä kukaan tyrkytä väkisin yhtään mitään “hello my friend, spacial price for you!”. Meikäläisellä sitä kavereita riittää ympäri maailmaa. Kerran kysyin krääsätyrkyltä, miten hän määrittelee ystävän, me kun ei oltu koskaan toisiamme tavattu. Siihen loppui ystävyys.

Päätän lähteä paatilla Lanzarotelle Puerto Carmeniin, se on kuulemma ihan hirveä paikka. Matkalla satamaan näen työaikansa melkoisesti aikaistaneen joulupukin.

“Santa Christ”, solkkaa joku.

“Varovasti”, kehottaa paattipoika parin muun kielen lisäksi, kun Lanzarotelta tuleva kansakuntien kerma maatuu laiturille.

Portugalissa on ollut pari päivää sitten myrsky ja pohjoisesta tuleva matalapaine viskoo melkoisia aaltoja. Paatti on pieni ja pärskeet lentävät välillä kannelle asti. No niin, nyt minulla on sitten lentopelon lisäksi risteilypelkokin. Mitään turvaohjeita kerrota, eikä pelastusliivejä edes näy. Tunnetusti toisin on lentokoneessa – onko kukaan koskaan kuullut kenestäkään, joka olisi pelastunut lento-onnettomuudesta PELASTUSLIIVIN ansiosta!? No, joku kertoo kuitenkin yrjöämisohjeet, joita yksi ukko alkaa testata.

Vähän ennen satamaa vastaan tulee laiva, joka kuskaa muita kädellisiä, jotka raajoistaan ilmeisen innostuneina heiluttelevat niitä meille. Satamassa on kuivalla maalla sukellusvene, mikä vasta älden huisaa onkin.

Välittömästi huomaan, kuinka Lanzarote on ratkaissut eurooppalaisten vanhustenhoidon ongelman: se on ulkoistettu tänne! Kaikki paikat ovat täynnä vanh... anteeksi, senioreita. Mutta kukaan ei revi sisään putiikkiinsa ostamaan jotain saamarin härpätintä, jonka olemassaolon syytä myyjäkään ei voi edes arvata. Pisteet kuitenkin siitä, ettei täällä ole sitäkään vähää paikallisia mitä Fuerteventurassa.

Jokseenkin jokainen englantilainen syö english breakfastia. Juma, kerrankin kun pääsisivät mauttomasta, hajuttomasta, värittömästä ja ankeasta moskastaan, jota kehtaavat ruuaksi kutsua, niin eikös sitä pidä mössöttää täälläkin. Mistä tulikin mieleen, ettei lihapullia näy, vaikka sapuskalistat on suomeksi. Rasistit!

Kun jokin Bryan Adamsin ällöniljakelimasiirappi-balladi alkaa soida muzak-versiona, totean mestan olevan maalle siirretty Tallinnan-laiva, ilman”perinteistä risteilykäyttäytymistä”.

Takaisin tullessa karvainen äijä tarjoaa paukun paikallista rommia. Kelpaa. Kun ukko tulee tyrkyttämään seuraavaksi tikkaria, päätän kieltäytyä, ties mitä sedällä on mielessä.

Pois lähtiessä eräs Kanaria-veteraani suosittelee Playa Del Inglesiä.

“Siellä tarjoilijat osaavat sen verran suomea, ettei vieraita kieliä tarvitse puhua ollenkaan. Jatkuvasti tyrkytetään jotain ja ollaan aluksi aivan mielin kielin. Sitten kun ei osta mitään huudetaan perään ‘Haista vittu, kommunisti!’. Siis suomeksi. Ja lihapulliakin löytyy.”

No sinne seuraavaksi! Fuerteventura oli pieni pettymys, mutta voin vakuuttaa, että asenteestani johtuen vika oli minussa, ei sinussa. Vaan Playa Del Ingles – täältä tullaan, eli here I come! Ja sama saksaksi.