Paras sota

Sodassa voi oppia paljon elämästä. Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi, sanoi isäukkonikin, joka kuoli 21-vuotiaana.

Maamme 1900-luvun sotien kanssa kävi kuten lasten kanssa usein – esikoinen eli talvisota oli ihana, kuopus vähän nolompi tapaus. Ensimmäinen melkein voitettiin, jälkimmäinen hävittiin niukasti. Pedanteille tiedoksi, etten suostu laskemaan punakapinaa oikeaksi sodaksi. Siinä kuoli liian vähän venäläisiä.

Onneksi parhaasta sodasta on kulunut 70 vuotta, jotta voimme taas kaikki lukea kansakunnan kunnian päivistä. Ah, ensimmäinen pommitus Iso Roballa. Oijoi, 7-vuotias enkel'uhri. Ihan liikutun, kun ajattelen kaikkia noita kuolleita suomalaisia. Ei nykyään ole samanlaista uhrihenkeä.

Olen kuitenkin huolissani siitä, että talvisotaa ei muistella kuin vuosipäivänä. Aamulehti ja Helsingin Sanomat julkaisivat kyllä yhden sivun näköispainokset sodanaikaisista lehdistään, mutta entä muut 104 päivää? Ja miksi vain yksi sivu päivässä? Tämä juuri on sitä sirpaletietoa, jonka leviämisestä ollaan huolissaan.

Sitä paitsi: miksei nimeä kirjoiteta isolla alkukirjaimella? Esimerkiksi juhannus on joka vuosi, mutta Talvisotia on vain yksi. Kyllä sitä kehtaa anfangilla kunnioittaa.

Olen kauhulla katsellut, miten Suomi muuttuu pullamössöksi. Sotaveteraaneja on vuosi vuodelta vähemmän, mutta veteraanijärjestöillä on silti alle 90 miljoonan euron omaisuus. Tämä on kansallinen häpeän aihe, sillä tuolla rahalla ei kuvattaisi edes kymmentä Mannerheim-elokuvaa.

Mikä meitä vaivaa? Kenties pieni sota Venäjän kanssa piristäisi jälleen kansaamme. Tai Ruotsin, koska sen armeija on sopivan huono. Parasta olisi ajoittaa hyökkäys marraskuun alkupuolelle. Voisimme tulevaisuudessa juhlia Talvisota II:a ensin ja muutamaa päivää myöhemmin sitten vähän hiljaisemmin menoin sitä alkuperäistä. Jäisi parempi maku suuhun.

Mietin usein, että ilman sukulaisteni uhrauksia en saisi nykyään asua maassa, jossa ihmiset ovat tasa-arvoisia, rauha vallitsee ja hyvinvoinnista riittää kaikille. Siis Lichtensteinissa.