Rahat tai henki!

Aamu herää harmaana. Hei, missä ovat lompakkoni ja kännykkäni? Eivät pöydällä tai takin taskussa. Muistiin on piirtynyt vieraan miehen kuva, lähtemättömästi. Totta se on: minut ryövättiin viime yönä miltei kotiovellani Etelä-Helsingissä.

Kuin varmuudeksi Pikku-Roban poliisilaitokselle rikosilmoitusta tekemään lähtiessäni löydän kotiportin ulko-ovelta kävelytieltä kuulakärkikynäni. Se on lennähtänyt taskustani samalla, kun olen luovuttanut lompakkoni.

Tuntomerkit? Hoikka, kolmissakymmenissä. Mies, noin 178 senttiä. Epäsiistit hiukset, keskituuheat viikset. Tumma, ehkä tummansininen ulkoilupusero. Ja puukko. Vasemmassa kädessä. Mora-mallia, ei kalanfileerausveitsi. Ulkomaalainen? En osaa sanoa: emme puhuneet syvällisiä, joten saattoi olla myös Venäjältä tai Baltiasta.

Narkomaani? En tiedä, sillä puukon terä ei onneksi koskettanut minua. Ehkä samana päivänä lukemastani Buenos Airesin matkaoppaasta viisastuneena luovutan omaisuuteni välittömästi.

Näyttämö? Sinebrychoffin puisto. Hän saapui hämärästä pimeän puistolampun suunnalta. Soitin lampusta viime joulukuussa Helsingin energialle. Lupasivat, ettei sitä korjata ainakaan kuukauteen. Eivät ole kiirettä pitäneet vieläkään. Ryöstäjä pakenee Iso-Roban suuntaan. Siellä on rumat ja talvella kuolettavan jäiset betoniportaat lastentarhan edustalla. En juokse perään, vaan poistun kotiin näkemään painajaisia.

Aikaisemmin samana iltana olen ollut seuraamassa Annikki Tähden ihanaa Art goes Kapakka -keikkaa ravintola Zetorissa Kaivopihalla. Tähti yhtyeineen esittää samoja kappaleita kuin Aki Kaurismäen Cannesissa tuplapalkitussa elokuvassa Mies vailla menneisyyttä.

Akin elokuvan alkajaisiksi sen päähenkilö, Mies, ryöstetään ja hakataan sairaalakuntoon Kaisaniemen puistossa.

Aki on saanut elokuvastaan ja sen humanismista ansaitusti myös kirkon kansainvälisen palkinnon. Elokuvassa on onnellinen loppu. Todellisuudessa ei aina käy niin.

Törkeä ryöstö. Se on poliisin määritelmä tapahtuneelle – eroksi taskuvarkaudesta. Edellisen kerran lompakkoni vietiin reggae-keikalla Lontoossa 1970-luvulla. Silloin päädyin iltapäivälehti Evening Standardin etusivulle: satojen muiden samana iltana ryöstettyjen tavoin.

Tyhjiä lompakoita oli seuraavana iltapäivänä useiden pahvilaatikollisten verran Lyceum-teatterissa, Strandilla. Lompakkoni ja ajokorttini löytyivät sieltä. Nyt Susanalta lahjaksi saamani lompakko jäi teilleen. Kotinurkilla hyökättynä tunnen oloni loukatummaksi kuin 7 päivää -lehden paparazzikuvaajan kourissa.

Vuorokautta myöhemmin lankapuhelin soi. Tuntematon mies tiedustelee, olenko hukannut papereitani ja kuinka paljon olen valmis maksamaan niiden palauttamisesta. Maksukortit ovat mennyttä, mutta esimerkiksi ajokortti löytyy. Paperit ovat löytyneet pusikosta Töölöstä, ehkä neljän kilometrin päästä. Pitkälle on voro juossut. Palautuvien joukossa on myös Tavastia-klubin korttini. Olin ajatellut samana aamuna soittaa Juhani Merimaalle ja kuulla ammattitaitoisen henkilökunnan tietävän, mitä tehdä, jos vieras yrittää kortillani sisään.

Tosielämässä ei aina ole onnellista loppua. Kauas pilvet karkaavat.

P.S. Jokunen viikko myöhemmin tunnistan ryöstäjän poliisin esittämistä puolesta tusinasta valokuvasta. Seuraavalla viikolla tutkija soittaa, että mies on pidätetty. Olen ulkomailla työmatkalla, enkä pääse tunnistamaan miestä pidätysaikana. Ryöstäjä on taas vapaalla jalalla.