Ruumiin palvojat

1990-luvun lopulla Yhdysvaltain länsirannikolta vuokrattu metallinhohtoinen urheiluauto löytää kuin ihmeen kaupalla parkkiruudun Las Vegasin keskustasta. Matalasta autosta hypähtää kolme miestä - suomalainen isoisä ja pojanpojat. Kilpaileva kehonrakentaja Tuomas Alhonen kierrättää Amerikassa vierailevia sukulaisiaan pelihimon kaupungissa. Rulettipöytä, Black Jack -pakka ja hedelmäpelit odottavat innokkaita turisteja. Tuomasta itseään eivät uhkapelit suuremmin kiinnosta. Hänen on löydettävä kuntosali.

Helsinkiläisellä kuntosalilla tiukkoihin trikoisiin pukeutunut Marja Kälvälä valmistautuu heinäkuussa 1998 hauiskääntöön. Yllättäen kymmenen kilon levypaino tippuu jalkapöydälle. Treeni jatkuu. Kipu ei tunnu heti. Pukuhuoneessa paljastuu, että treenikenkä on täynnä verta ja luu murtunut. Vaikka jalka on kolme viikkoa tiukassa liimasiteessä, harjoittelusta Marja ei tingi päivääkään. Kahden vuoden päästä Marja Kälvälän kaulaan ripustetaan kehonrakennuksen MM-kilpailuissa hopeamitali.

Kehonrakentajan elämä on kurinalaista kolmekymppiselle kaupunkilaismiehelle - tai naiselle. Etenkin ennen kilpailuja meno ei juuri eroa keskiaikaisten uskonkilvoittelijoiden kehon kurituksesta: vatsa murisee kuin Räikkösen auto lähtöruudussa, lihasmassaa kasvatetaan keinoja kaihtamatta ja tuskakynnys ylitetään omassa lajissa niin, että päässä surisee. Suomessa kilpailevia kehonrakentajia on pari sataa. Vuonna 1976 perustetussa Suomen Kehonrakennusliitossa on kuutisenkymmentä jäsenseuraa.

"Minussa oli tapahtunut mutaatio. Vyötäron kaventumisen ja vatsalihasten tiukentumisen myötä rintani näytti kaksi kertaa suuremmalta kuin normaalisti. Verisuonet päällystivät reisiäni ja rintaani kuin hämähäkinverkko. Dieettini ansiosta ihoni oli ohuempi kuin kirjepaperi. Ja lakkaukseni kanssa olin ruskeampi kuin haudatut faaraot", kuvailee amerikkalainen kehonrakentaja Sam Fussell tuntojaan kilpailupäivän aamuna Taina Kinnusen kulttuuriantropologisessa väitöskirjassa Pyhät bodarit. Kävellessään valoshow’ssa lavaa ristiin rastiin kömpelöt lihaskimput näyttävät lähinnä äärimmilleen pingotetuilta ilmapalloilta. Tuplahauis edestä, leveä selkä takaa, ojentajaposeeraus sivulta, vatsa ja reisi. Suuri yleisö pitää näkemäänsä lähinnä iljettävänä, mutta alakulttuurin jäsenet vakuuttavat nauttivansa siitä. Mikä ihme saa kehonrakentajan päivästä toiseen raahautumaan kotisalinsa mikrokosmokseen?

Rakkaus lihaksiin

"Luonnollista ruumista ei enää ole", toteaa kehonrakennuksesta viime vuonna väitellyt filosofian tohtori Taina Kinnunen. Kehosta on tullut tekemisen kohde. Sitä tarkastellaan vierestä - kuin lihakimpaletta K-kaupan tiskillä. Kehosta mitataan arvoja: sykettä, kolesterolia, rasvaprosenttia.

"Katsohan vaikka musiikkivideoita. Kuinka monta treenaamatonta vartaloa näet?", Kinnunen kysyy.

Mutta ei kehonrakennus uusi keksintö ole. Jo 1800-luvun lopulla Euroopasta levisi Amerikkaan "lihaksikkaan kristillisyyden liike", joka oli huolissaan ihmisten fyysisestä hyvinvoinnista. Jopa Jeesuksen imagoa muokattiin sporttiseksi. Vuonna 1857 kirjoitettiin, että "luonnostaan tyhmistä ihmisistä voidaan tehdä verrattain älykkäitä, jos heidät saadaan suostuteltua fyysisiin harjoituksiin". Yhdet historian ensimmäisistä kehonrakennuskilpailuista järjestettiin Suomessa 1903. Helsingin Atleettiklubi organisoi "kilpailun sopusuhtaisessa ruumiinkehityksessä ja plastisessa kauneudessa". Atleettiurosten missikilpailua tuomaroi kaksi lääkäriä, professori, kuvanveistäjä, taidemaalari ja suomalaisen urheilun isäksi nimetty lehtori Ivar Edward Wilskman. Tasapainoisimmasta kehosta ensimmäisen sijan pokkasi Bruno Zilliacus. Kaikki eivät kilpailusta pitäneet. Arvostelevissa puheenvuoroissa varoiteltiin muinaisten kreikkalaisten atleettien kohtalosta - kuinka "sielu uppoaa lihapaljouteen".

35-vuotiaan tradenomin Marja Kälvälän sielu ei ole uponnut lihapaljouteen. Eihän se, että on kova hauis, tarkoita, että olisi kova ihminen. Kilpailevan kehonrakentajan vartalo on kilpailutauollakin huomattavan lihaksikas. Punttien nostelu on miehelle ok, mutta voimakas nainen joutuu aina selittelemään, miksi tahtoo lihaksia enemmän ja enemmän. Marjan kauneusihanne on aina ollut lihaksikas.

"Pikajuoksijan kroppa", hän täsmentää. Marja on pysäyttävä näky Amarillon narikassa, jossa hän tekee viikonlopputöitä. Usein joku haastaa Marjan kädenvääntöön. Riitaan ei koskaan.

"Monesti huomaa, että baarissa miehet jäävät tuijottamaan käsivarttani ja vertaavat sitä omaansa. Joku saattaa jopa vinkata kaverilleen."

Lihaksikas nainen on outo näky.

"En piilottele lihaksiani. Jos lähden ulos, pistän vartalonmyötäiset vaatteet päälle, jotta vartaloni X-malli korostuu. Olenhan tehnyt niiden eteen kovasti töitä", vastaa penkkipunnerruksessa 110 kiloa ja jalkaprässissä 400 kiloa nostava Kälvälä.

Treenatusta vartalosta seuraa vaikeuksiakin. Esimerkiksi vaatteita ei ole helppo löytää.

"Käytän pääasiassa sretch-vaatteita. Istuvan jakkupuvun löytäminen on lähes mahdoton tehtävä. Joudun ostamaan yläosan kokoa 42 ja sen kokoinen alaosa on minulle aivan liian suuri", sanoo 166-senttinen Marja, kisakunnossa 57 kiloa, normaalisti 67 kiloa.

Marjan lapsuudessa harrastukset vaihtelivat rytmisestä kilpavoimistelusta balettiin ja uintiin. Vuonna 1981 Kike Elomaa voitti kehonrakentajien korkeimman tittelin ja hänet kruunattiin Ms. Olympiaksi toisena maailmassa. Elomaan menestyksen myötä Marja innostui kehonrakennuksesta. Täytettyään 18 hän kipusi ensimmäistä kertaa itse lavalle ja voitti heti nuorten mestaruuden omassa sarjassaan.

"Salitkin olivat niin erilaisia silloin. Vaihdoin miesten kanssa samassa pukuhuoneessa vaatteita", Marja kertaa.

Urheilu, etenkin kehonrakennus, oli pakottanut Marjan kurinalaiseen elämään pitkin vuosia. Sittemmin nuoren naisen mieli vei sinne minne ikätovereidenkin: baareihin pääsi vihdoin, viiniä sai omilla papereilla Alkosta, ulkomaat houkuttelivat ja miehiäkin alkoi näkyä hihapuolessa. Bodaus jäi kahdeksaksi vuodeksi.

"Vuonna 1993 kokeilin taas punttitreeniä. Kehitykseni oli nopeaa ja heti seuraavana vuonna päätin palata kilpailemaan kehonrakennuksen Suomen mestaruudesta."

Suomen mestariksi Marja ylsi vuonna 1996. Mestaruus tuli tiukan harjoittelun tuloksena. Kerran vuodessa Marja alistaa itsensä tiukkaan rääkkiin, useita kuukausia kestävään kilpailuihin valmistavaan harjoitteluun. Se onnistuu hyvin, ainakin toistaiseksi, koska Marja ei seurustele.

Viiden kuukauden ajan ennen kilpailuja hän herää puoli kuudelta, juo muutaman lasillisen vettä ja vilahtaa aamulenkille - tunniksi. Lenkki on reipasta kävelyä, ei hikipinnassa juoksua. Kello 7.30 hän syö aamiaisen: puuroa, muutaman kananmunan valkuaisen, puoli purkkia raejuustoa ja kourallisen marjoja.

Ennen yhdeksää on ehdittävä töihin. Marja työskentelee laskenta-assistenttina. Kymmeneltä on ensimmäisen välipalan aika: rahkajogurttia. Puolilta päivin syödään lounas: vähän pastaa ja tonnikalaa sekä kasviksia. Iltapäivällä janon sammuttaa proteiinidrinkki. Neljältä työpäivä on ohi. Marja suuntaa kotiin, jossa syö vähän ruisleipää ja kalkkunafilettä ennen illan treenejä. Selkäpäivänä Marja tekee viisi selkäliikettä, kolmesta viiteen sarjaa vatsalle ja pari takaolkapäille. Puolentoista tunnin voimaharjoittelun päätteeksi poljetaan puoli tuntia kuntopyörää. Pukuhuoneessa kumotaan jälleen proteiinidrinkki.

"Se auttaa ylläpitämään lihasmassaa."

Päivän pääruoan Marja syö vasta ennen punkkaan kömpimistä. Lautaselle mätkähtää pari broilerin rintafilettä, riisiä ja kasviksia.

"Treenin jälkeen keho tarvitsee energiaa."

Kilpakehonrakentajan elämä on ohjelmoitua. Ruokaa kuusi kertaa päivässä, lenkille, töihin, salille, kotiin, nukkumaan. Mitä Marja sanoo kaverille, joka ruikuttaa perjantai-iltana terassille?

"Etenkin dieetin loppuvaiheilla olen niin väsynyt, etten jaksa lähteä mihinkään. Ystävät ovat kyllä oppineet ymmärtämään."

Liian iso reisi

Tuomas Alhoselle, 29, salillakäynti on ollut rituaali jo 13 vuotta.

Aluksi kiinnostus suuntautui voimanostoon. Vanhat kehonrakennusmestarit panivat salilla merkille Tuomaksen hyvärakenteisen, esteettisen ja tasapainoisen vartalon ja houkuttelivat lajinsa pariin. Kun lihakset kasvoivat entisestään, Tuomaksen itsetunto nousi.

Yökerhossa naisia pörräsi ympärillä. Kesähelteellä auringon peittävä selkä keräsi katseita. Suomenlinnassa japanilaisturistit käänsivät kameransa ruosteisista tykeistä Tuomaksen paljaaseen ylävartaloon.

"Kehonrakentajakaverin kanssa oltiin Lintsillä. Se joutui syömään hattaraa maan kamaralla, kun ei mahtunu mihinkään laitteeseen. Space Shotistakin se häädettiin, kun reidet olivat niin paksut, etteivät turvakaiteet mahtuneet kiinni."

Lentokoneessa on vaikeaa. Kyljellään nukkuessa toinen käsi puutuu helposti. Ei aina ole kivaa olla iso mies, jolla on pieni maha ja tiukka pylly. Puvut ja kauluspaidat pitää teettää.

"Tuollaiselle jalalle meiltä ei löydy mitään", tuumasi farkkuliikkeen myyjä ykskantaan. Sovituskopista pisti ulos solariuminruskea Tuomas Alhosen reisi.

Parhaimmillaan 170-senttinen Tuomas painoi 90 kiloa. Rasvaa miehessä oli alle 10 prosenttia. Riidanhaastajia alkoi löytyä. Moni tahtoi tyrmätä bodarin. Baaritiskillä hän sai kuulla olevansa King Kong.

"Söin kuin hevonen. Kahden hengen taloudessa, jossa toinen oli 50-kiloinen tyttö, ruokalasku oli kuukausittain neljästä viiteen tonniin."

Tuomas on vuoden 1999 kehonrakennuksen Suomen mestari alle 70-kiloisten sarjassa. Suuri pieni mies, jonka tavoite on päästä MM-kilpailuihin. Nyt välilevyrappeuma pakottaa miehen lepäämään. Lajin parissa on Tuomakselta mennyt myös olkapää, selkä ja polvi. Onneksi ei sen enempää.

"Kerran olin vieressä, kun salikaverilta katkesi hauislihas. Siitä kuului ihan selvä napsaus", Tuomas kertoo.

Mutta kuka uskoo, että bodareiden suurenmoiset lihakset ovat luomutuote?

Piikki lihassa

Keski-Amerikan intiaanit pureskelivat kokapensaan lehtiä sietääkseen rasitusta pitkillä metsästysmatkoillaan. Zulu-heimon miehet eteläisessä Afrikassa kittasivat doop-juomaa ennen sotareissujaan. Sen oli huomattu parantavan sotakuntoa. 1800-luvun lopussa pyöräilijät tehostivat menestystään muun muassa heroiinin ja alkoholin avulla. 1900-luvun alkupuolella uskottiin viinan pyhään vaikutukseen. Ei ollut tavatonta, että hiihtäjä nappasi kulauksen tiukkaa alkoholia pitkän matkan loppuvaiheessa. Vuonna 1928 Kansainvälinen yleisurheiluliitto liitti doping-pykälän sääntöihinsä. Painonnoston MM-kisoissa USA:ssa 1970 kärysi yhteensä yksitoista mitalimiestä kiellettyjen aineiden käytöstä.

1972 hiihtäjä Eero Mäntyranta käryää amfetamiinin käytöstä ja avaa suomalaisen doping-historian. Vuonna 1992 Suomen Kehonrakennusliitto sanoutuu irti yleisestä testausjärjestelmästä. Päätöstä puolustellaan syyttämällä Suomen Antidoping-toimikuntaa kehonrakentajiin kohdistuneesta testausvainosta. Kehonrakennusliitto päättää testata kilpailijansa itse - vaikkakin Antidoping-toimikunnan hyväksymissä laboratorioissa.

"Käsittääkseni testit on hyvin helppo kiertää", paljastaa Taina Kinnunen.

Eräänä päivänä kehonrakentaja huomaa tulleensa tienhaaraan. Edessä on kaksi vaihtoehtoa. Valitako puhdas vai epäpuhdas reitti? Puhdas tie pitää mutasarjassa, epäpuhdas vie eteenpäin. Kilpailuvietti vie voiton ja salikaverille vinkataan ohimennen, että nyt saisi minullekin olla. Kukaan ei aineita tuputa, mutta niitä saa helposti kuin pizzan Kalliosta. Ironista kyllä, kehonrakentajalle Quattro Staggione on hormoniannosta huomattavasti raskaampi synti. Viis siitä, että testosteronin sivuvaikutusten johdosta eksyy helpommin tappeluihin, pinna kärähtää entistä pienemmästä, seksuaaliset halut ponkaisevat taivaaseen ja tekee mieli juosta jokaisen näkemänsä peräpään kimppuun vain huomatakseen, ettei alapään kalusto olekaan täydessä terässä. Lisäksi akne kutsuu itsensä kylään selän komeille lihaskukkuloille.

Kehonrakennusliitto testaa kaikki kansainvälisiin kilpailuihin lähtevät urheilijansa. Tuomas Alhonen testattiin viimeksi vuosi sitten SM-kilpailuissa. Tulos oli negatiivinen. Marja Kälvälän testit ovat aina näyttäneet miinusta. Doping on kuitenkin piikki kehonrakennuksen lihassa ja etenkin kilpatasolle se liitetään mahdollisesti liiankin suoraan.

Eivätkä hormonit jää vain kilpailevien kehonrakentajien herkuksi. Myös tavallinen salirotta popsii niitä monesti iltapuhteeksi. Vuonna 1998 Suomessa arvioitiin olevan noin 10 000 hormonien käyttäjää. Kilpailevia kehonrakentajia on muutama sata, eivätkä hekään kaikki ole käyttäjiä.

Kuukauden annokseen kuluttaa helposti rahaa 1 500-2 000 markkaa. Kalleimmat kuurit maksavat jopa yli 15 000 markkaa. Lihakset kasvavat vauhdilla ja tulokset ovat ennennäkemättömät. Sellaisiin ei pelkkää rautaa nostelemalla pääsisi ikinä. Kuurin loputtua muskelit kuitenkin valuvat viemäriin - kirjaimellisesti, sillä suurin osa niistä on vettä. Masentaa. Uusi kuuri auttaa.

"Amerikkalaisten tutkimusten mukaan nykyaikana noin 40 prosenttia miehistä haluaa vartalon, jota ei voida saavuttaa ilman steroideja", Kinnunen kertoo.

Anoreksian vastakohdaksi on syntynyt bigoreksia. Sillä tarkoitetaan pakonomaista tarvetta kasvattaa lihaksia. Bigorektikko näkee itsensä ruipelona - päällysti luita sitten millainen lihaspanssari tahansa.

Lähteet: Kinnunen, Taina: Pyhät bodarit. Yhteisöllisyys ja onni täydellisessä ruumiissa. Helsinki: Gaudeamus. Markku Siukkonen (toim.): Doping. Raportti lääkeaineiden väärinkäytöstä urheilussa. Jyväskylä: Oy Scandia Kirjat Ab.

Suomi-hormoni-suomi

Susta = Lihakseen piikitettävä testosteroniyhdistelmä, jonka vaikutus kestää noin kolme viikkoa. Käytetään myös impotenssin hoitoon.
Deca = Ainoa Suomen apteekeissa myytävä anabolinen steroidi. Vahvistaa aineenvaihduntaa ja kohentaa huonokuntoisen yleiskuntoa.
Anaboolinen = Lihaksia kasvattava.
Katabolinen = Lihaksia purkava.
Veli venäläinen, venkku = 50-luvulla kehitetty, maksaa rasittava anabolinen steroidi. Helposti saatava ja suosittu amatöörien keskuudessa. Kehonrakennusmestareiden aamiainen 70-luvulla.
Pikatesto = Voimanostajien suosima nopeavaikutteinen testosteroni, jota kehonrakentajatkin käyttävät. Siitä ei jää niin helposti kiinni.
Suklaarusina = Ruskea testosteronipilleri, jolla hoidetaan impotenssia. Kilpakehonrakentajien suosiossa.
Lafix = Nesteenpoistoa kiihdyttävä aine.
Stack = useiden lääkkeiden yhdistelmä.
ACE = Kofeiinia, asperiinia ja efedriiniä sisältävä stack, joka polttaa tehokkaasti rasvaa.
Lagenula = Lasipurkki, jossa voi säilyttää useampaa annosta, mutta josta voi muovitupon kautta imeä yhden annoksen kerralla.
HCG = Istukkahormoni, jota käytetään oman testosteronituotannon käynnistämiseen.
Kynekomust = Testosteronin sivuvaikutus, jossa miehelle voi alkaa kehittyä naisen rinnat.

Voimanainen

Mustiin trikoisiin ja oranssiin toppiin pukeutunut nainen roikkuu köydestä keho puolittain vedessä. Rivi korvarenkaita välkähtää auringossa. Jonna Alaspään, 25, kasvoille syntyy irvistys. Vielä on jaksettava 10 metriä, takana on vasta viisi. Ollaan Suomen vahvin nainen -kilpailuissa ja meneillään on viimeinen laji: köysikävely.

"Miesten kilpailuja näin televisiossa ja aloin miettiä, löytyisiköhän vastaavia naisille," kertoo Jonna Alaspää, hieroja ja personal trainer.

Muutama vuosi sitten Jonna tähtäsi kehonrakentajaksi. Sittemmin voima alkoi kiehtoa pullistelua enemmän. Tankoon lisättiin salilla levypaino toisensa jälkeen. Maksiminostoa tehdessä koko sali rähisee ja kannustaa vierestä. Nyt penkkipunnerruksessa nousee 90 kiloa ja maastavedossa 150 kiloa. Jonna on omassa sarjassaan voimanoston Suomen mestari – sekä myös sen ainoa kilpailija. Voimanostossa kilpaillaan kahdessa eri luokassa: toisessa kielletyt aineet testataan ja toisessa ei. Jonna kilpailee jälkimmäisessä.

"Voin pissiä purkkiin vaikka joka päivä," Jonna nauraa varmanoloisesti.

Kerran salikaveri vinkkasi Jonnalle "jos haluat jotain, niin mun kautta saat puhdasta".

"Mulla on vankka vakaumus ja ystävyys loppui siihen."

Vuosi sitten Jonna oli Suomen vahvin nainen -kilpailuissa viides. Nyt heinäkuun kilpailuissa tavoite on nousta palkinnoille.

"Voi kun sinne tulisi vaikka autonveto. Se olisi mulle hyvä laji, kun mulla on vahvat jalat."

Lääkekaapit kehässä

Lontoon Wembley Arena. Lihaksikas kalju mies mustissa uimahousuissa sylkee olutta yleisön sekaan. Vieressä makaa tyrmättynä Leo Lastumäen näköinen mies. Yleisö hurraa.

Menossa on wrestling eli amerikkalainen ammattilaispainiottelu. Show, jota värittävät painijoiden näyttävät heitot lattiaan, hyppiminen maassa makaavan vastustajan päälle sekä lyöminen joskus jopa metallisilla roskakoreilla ja tuoleilla. Kaikki on sallittua.

Kilpaurheilua wrestling ei ole, sillä otteluiden lopputulokset on etukäteen päätetty, lyönnit pysäytetään lähelle vastustajan naamaa ja roskakorit ovat ohutta alumiinia. Leikkiä laji ei silti ole. Polvet ja nilkat vaurioituvat useasti, tusina painijaa on halvaantunut ja jotkut jopa kuolleet kehässä.

"Olin Los Angelesissa kolme kuukautta kestäneellä koulutusleirillä, jossa opetettiin liikkeitä ja kaatumaan oikein. Aluksi kaaduttiin puolen metrin korkeudelta, sitten kahdesta ja kolmesta metristä selälleen, vaikkapa betonille. Liikkeet sattuvat oikeasti", kertoo kymmenen vuotta ammatikseen paininut Tony Halme, joka tunnettiin suurimman amerikkalaisen ammattilaispainijärjestön WWF:n sarjassa nimellä Ludwig Borga, The most hated man in America.

Jotta vakavilta vammoilta vältytään, on kehän alla suuri jousi. Heitot ja hypyt tehdään aina keskellä kehää.

"Muuten loukkaantuu varmasti. Selkärankani murtui, kun minut heitettiin kehän reunassa", muistelee Halme.

Fyysinen laji, parhaimmillaan 300 ottelua vuodessa ja saman verran matkustuspäiviä.

"Paini on todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti. Roolihahmoni oli ‘paha’. 30 000 ihmistä buuasi ja räki päälle joka kerta. WWF lähettikin uudet painijat psykiatrille. Käytin anabolisia steroideja, EPO- ja kasvuhormoneja pysyäkseni kunnossa. Jos joku ei käyttänyt, hän oli geneettinen mutaatio", Halme kertoo.

Painiliitot eivät virallisesti suosittele aineiden käyttöä.

"Liitoilla ei ollut omia lääkäreitä, mutta otin itse aineista selvää. Käytin hormoneja ja vein laskut järjestäjille. Testosteronit palauttivat. Ilman EPO:a en olisi jaksanut 160-kiloisena painia lähes tunnin otteluita, EPO:n kanssa ei koskaan mennyt maitohapoille. Ja dieetillä ei tarvinnut olla, kun kasvuhormonit käyttivät rasvaa energiana", sanoo Halme.

Halme saa painitarjouksia edelleen ympäri maailmaa.

"Nyt trikoot ovat vaihtuneet hanskoihin. En mene enää takaisin ollakseni show-pelle."

teksti: juhani sirén

SmackDown SubTV:llä tiistaisin klo 21.10, uusinta lauantaisin. Lokakuussa uusi Raw is War -ohjelma.

Bodaajanaiset eivät ole kauniita

Mattiesko Hytönen on tunnettu kuntosalilla kasvatetusta hauiksestaan.

Ovatko bodaavat naiset kauniita?

"Kun takaapäin pystyy sanomaan vain hiusten perusteella, että alaston bodarinainen on nainen, hän ei ole kaunis. Tilanne on vielä huonompi, jos alastoman bodarinaisen tunnistaa edestäpäin naiseksi vain hiusten perusteella.Jos lihaksikas ihminen näyttää tavalliset vaatteet päällä paksulta, hänellä on liikaa lihaksia. Kilpabodarit näyttävät siltä ja useimmat painonnostajat, mutta eivät Harri Haatainen, Heli Koivula (ylävartalossa saisi olla enemmän lihaksia) eikä David Beckham."