Sietämätön keveys

Lampaanlihaa ja sokeria, aterian ainoat raaka-aineet vuoden jokaisena päivänä. Tölkki tonnikalaa kahdesti viikossa. Tai yksinkertaisesti: ei mitään. Diagnoosina syömishäiriöt, potilaana mies.

38 kiloa. Läski. Läskiläskiläski. Ruma, ällöttävä typerys.

Antti astuu vaa´alta kylpyhuoneen viileälle laattalattialle ja tarkastelee itseään peilistä ehkä jo viidennen kerran sinä iltapäivänä. Tai viidennentoista, tai viidennenkymmenennen. Hänellä on orastava BDD, ruumiinkuvan häiriö, joka estää ihmistä näkemästä itseään sellaisena kuin hän oikeasti on. Anorektikko näyttää omissa silmissään läskiltä, kehonrakentaja hernekepiltä, plastiikkakirurgin käsittelemä nykerönenä edelleen tukaanilta.

Antti on 12-vuotias ja kasvaa kauhukseen kohisten. Asialle on tehtävä jotain, Antti päättää ja lakkaa yksinkertaisesti syömästä.

Kun luokan muut pojat – jotka kiusaavat Anttia ja joista kukaan ei ole Antin kaveri – mättävät irtokarkkeja, Antti syö hedelmiä, niitä harvoja herkkuja, joita hän itselleen suo.

"En ikinä unohda sitä musiikintuntia, kun joku löysi mun laukusta vesimelonin", Antti sanoo, eikä häntä kannata pyytää kertomaan yksityiskohtia. Jokainen 13-vuotiaiden poikien kanssa koulua käynyt hissukka tietää miten siinä käy, kun JÄTKÄN REPUSTA LÖYTY SAATANA MELONI HAH HAH HAH.

Vaikka Antti ei muuten ole kovin poikamainen poika, harrastaa hän sentään urheilua. Tai ehkä "harrastaja" on hieman mieto ilmaisu 13-vuotiaasta, joka juoksee ainakin 10 km päivässä, tekee tunnin lihaskuntoliikkeitä ja herää öisinkin jumppaamaan. Joka ikinen kalori on saatava palamaan. Jo-ka i-ki-nen.

Vähät kalorit, alati pitenevien paastokausien välillä, Antti kerää "hyvistä ruuista." Antin päähän on tallennettu valtava ravitsemusopas, jonka sarakkeissa ruuat on jaettu hyviksiin ja pahiksiin.

Yksi parhaista ruuista on proteiineissa rikas, mutta kaloreissa köyhä tonnikala, jota Antti nauttii purkin verran kolmessa päivässä. Kun tämä käy liian rankaksi, Antti suunnittelee itselleen huolella reilusti alle 1000 kalorin päivä"ateriat". Totaalinen ei-ei ovat karkit ja leipä. Varminta on pitäytyä pelkässä vedessä. Vaikka joskus sekin kyllä epäilyttää.

Kauniit pelastetaan

Suomessa arvioidaan olevan 50 000–100 000 syömishäiriöistä, joista 5–10 prosenttia on miehiä. Erityisesti bulimia (pakonomainen syöminen ja ruuan oksentaminen jälkeenpäin) on miesten tauti, sitä sairastavista joka neljäs on mies. Miesten kohdalla tyypillinen bulimian lisäoire on orjallinen kehonrakentaminen.

On esitetty, että jopa 15 prosentilla nuorista naisista (ikäryhmä 16–18 vuotta) olisi anoreksian oireita. Pojilla tauti on selvästi harvinaisempi; vain yksi kymmenestä sairastuneesta on poika. Hyvin nuorina, 9–10-vuotiaana sairastuneista taas melkein puolet on poikia.

Ja uusia diagnooseja on jo rantautumassa USA:sta, jossa Brad Pittinkin – kyllä, luit oikein – huhutaan kärsivän ulkonäkökomplekseista 40 ikävuoden lähestyessä.

Kun anoreksia, ahmimishäiriö ja bulimia ovat jo yleistietoon kuuluvia käsitteitä, tekevät ortoreksia (pakkomielle syödä terveellistä ruokaa), adoniskompleksi (pakonomainen kehonrakennus, siihen liittyvät ruokatottumusten vinoumat ja steroidien käyttö) ja BDD (body dysmorphic disorder) vielä tuloaan.

Lukuna syömishäiriöisten miesten määrä ei ole suuren suuri, mutta tutkimusten mukaan miesten syömishäiriöt ovat lisääntymässä.

Miksi?

Koska naisille arkipäiväisen tutut ulkonäköpaineet ovat hyvää vauhtia asettumassa osaksi myös nuorten miesten elämää. Persvaosta pilkottaviin CK:n kalsareihin saakka brändätty nuoruus ei anna pojillekaan enää armoa.

Vaikka mainosmaailmaa ei voidakaan yksioikoisesti vaatia tilille syömishäiriöistä, jotain kertoo kuitenkin se, että viime keväänä valmistuneen kulutustutkimuksen mukaan nuoret miehet käyttävät ulkonäkönsä vaalimiseen enemmän rahaa kuin naiset. Ja mainosten nuoret miehethän näyttävät atleettisilta, treenatuilta, hoikilta…

Jos hyvin pukeutuva mies leimattiin ennen hintiksi, niin hän pääsi vähällä verrattuna niihin, jotka lasketaan nykyään junteiksi.

Olen puhunut miehen kanssa, joka kertoi saaneensa työpaikan sukkiensa perusteella (kenkien väriset silkkisekoitesukat), kun toinen loppusuoralle päässyt kandidaatti oli erehtynyt sullomaan mustiin pomarfinneihinsä viininpunaiset sukat. "Siis kam-ooon hei mikä juntti!", oikeat sukat valinnut mies kauhisteli.

Hyvä vartalo ja hoidettu ulkomuoto mielletään ylipäätään menestyksen merkeiksi. Lihavat tai muuten ruumiiltaan epätäydelliset miehet saavat naisia (tai miehiä, ihan miten vain) vain rahalla tai soittamalla kitaraa menestyvässä bändissä. Muiden on parasta ottaa puntit kauniiseen käteen.

Kun hyvännäköisen miehen mallia työnnetään maailmalle eri tuuteista 365 päivänä vuodessa, niin mieleen alkaa väkisinkin hiipiä huolestuneisuus siitä, miltä minä näytän verrattuna niihin. Lihavammalta? Hintelämmältä? Häviäjältä?

"Pitäis vaan kuolla"

"Aika yleispätevä sääntö on, että jos veri on kirkasta ja punaista niin se tulee kurkusta mutta jos se on sellaista lähes mustaa ja paksua niin silloin on hätä koska se veri tulee luultavasti mahasta ja jotain on pahasti vialla. Koeta helliä kurkkuasi jos kyse on tuosta ensimmäisestä tapauksesta (light cokis muuten auttaa ainakin omalla kohdalla kun ne kuplat hieroo) mutta jos veri tulee mahasta niin äkkiä sairaalaan." (Neuvo syömishäiriöisten nettipalstalla).

Antin syömishäiriö saa kehittyä melko rauhassa koko yläasteen ajan. Välillä Antti paastoaa, välillä taas imuroi kotona pakastimetkin tyhjäksi jos ahmimiskohtaus yllättää.

"Käytätkö sää Antti huumeita", neuvoton äiti kysyy kalpealta ja langanlaihalta pojaltaan käsiään puserrellen. Kouluterveydenhoitajakin on ymmällään, eikös se anoreksia ole tyttöjen tauti?

Antin syömisen ympärille alkaa kehittyä perheen keskinäinen omerta. Jos ruokailusta kysellään, Antti raivostuu. Hän ei voi myöskään syödä muiden tekemiä ruokia, koska niissä voi olla kätkettyjä aineksia pahojen puolelta. Ruokaan tai painoon liittyvät kommentit, viattomatkin, voivat romahduttaa hyvän päivän.

Äiti yrittää saada Anttia psykologille.

"Omasta mielestäni mulla ei tänä päivänäkään ole mitään isompaa ongelmaa, minkä vuoksi pitäisi mennä", Antti sanoo, enkä oikein tiedä onko hän tosissaan vai ei.

Kuusitoista täytettyään Antti kokee tähtihetken: hän oppii oksentamaan syömänsä ruuat. Loistavaa! Nyt kakun – kirjaimellisesti – voi tavallaan sekä syödä että pitää. Voi syödä kiellettyjä ruokia, ottaa makuelämyksistä kiksit ja oksentaa sitten paha pois.

Riemua ei kuitenkaan kestä kauan, koska jatkuvaa oksentelua ja ahmimista seuraa tympeä jälkilasku: naama ja sylkirauhaset turpoavat, hammaskiille rapautuu, ääni kähenee kurkkutorven palaessa, hiukset lähtevät…

"Ajatukset kiertää yhtä ja samaa lenkkiä ja itseinho on huipussaan. Kämpästään ei voi poistua, koska naama on turvoksissa ja tuntuu, että on itse todella epäonnistunut ja jotenkin…likainen. Sitä ajattelee vaan, että pitäis kuolla pois", Antti kertoo.

Samat ajatuskulut kuvastuvat syömishäiriöisten keskustelupalstan viesteistä. Joka toinen viesti päättyy tai alkaa sanalla anteeksi. Anteeksi kun kirjoitan. Anteeksi kun olen näin sekava. Anteeksi äiti että olen tällainen pettymys teille. Anteeksi että olen näin paska.

Mutta onhan ällöön oloon, häpeään ja kuviteltuihin läskeihin olemassa lääke. Paasto. Ensimmäiset päivät ovat vaikeita, mutta pian näläntunne häviää ja levottomaan mieleen laskeutuu euforinen rauha. Hyvällä tripillä opiskelut sujuvat ja Antti nauttii huumeestaan, kontrollin tunteesta. Huonommalla jaksolla mikään ei kiinnosta ja Antti vain leijuu jossain määrittelemättömässä olotilassa, jossa ei tapahdu mitään, ei edes ajattelua. Anorektikon aivotkin laihtuvat, ja tietyssä vaiheessa kyky abstraktiin ajatteluun häviää. Siksi terapiatkaan eivät auta oikein heikkokuntoista anorektikkoa.

"Mulla ei ole pahimmista ajoista oikeastaan mitään muistikuvia."

Abikeväällä vauhti kiihtyy. Antti ei käy koulussa juuri ollenkaan, hän alkaa juoda ja imuroida myös kaikkia käsiinsä saatavia lääkkeitä. Oksentamatta.

En syö, siis olen

Mitä Antin nupissa oikein on tapahtumassa? Onko hän ihan järjissään?

Hänen perheensä on aivan tavallinen ydinperhe, keskiluokkaisten veronmaksajien ryhdikkäintä ydintä. Siskolla tai veljellä ei ole syömishäiriötä, eikä lasten ole tarvinnut kantaa vanhempiensa murheita saati ostaa rakkautta hyvillä todistuksilla.

Siksi on mysteeri, että Antti on niin kompleksinen kuin on.

Syömishäiriöistä väitöskirjaa valmisteleva psykologi Pia Charpentier, Suomen ensimmäisen yksityisen syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, listaa syömishäiriöiden syiksi mm. päällekäyvät kauneusihanteet ja ylipainoisten voimakkaan syyllistämisen.

Kun nämä yhdistetään itsetunto-ongelmiin, mahdollisiin perheen sisäisiin ristiriitoihin ja aikuistumisen pelkoon, saadaan tulokseksi syömishäiriöinen, jolle oljenkorsijalkaiset heroin chick –mallit ovat vakavasti otettavia esikuvia.

Mutta miksi kaikki eivät ala suuruudenhulluihin projekteihin kauniiden ihmisten kuvia katsellessaan?

"Normaali ihminen voi katsoa kuvia ja pitää niitä kauniina, mutta samaan aikaan hän pitää itseäänkin ihan ookoona. Syömishäiriöinen taas kokee itsensä täysin arvottomaksi, jos ei näytä samalta kuin kuvien hahmot."

Ruuasta ja kehon kurittamisesta tulee elämänhallintakeino, eräänlaista sijaistoimintaa silloin kun varsinaiset ongelmat ovat niin isoja, ettei potijalla riitä niiden käsittelemiseen voimat, keinot tai rohkeus.

"Jos ihmisellä on jokin paha ongelma tai oikein huono olo henkisesti, hän ilahtuisi, jos ratkaisuksi riittäisi jokin yksinkertainen kikka, joka poistaisi pahan olon. Syömishäiriöiselle tämä kikka on ruoka ja sen hallitseminen. Ongelmat projisoituvat ruokaan, jotta syömishäiriöinen ei joutuisi käsittelemään pahan olon todellisia aiheuttajia."

Syömishäiriön mekaniikka on hieman samanlainen kuin päihdekoukkuun jääneiden. Ensin tulee henkinen riippuvuus ("haluan ehdottomasti olla laiha, jotta tuntisin oloni paremmaksi"), sitten fyysinen (ihminen tulee riippuvaiseksi nälän tunteesta). Syömishäiriön rinnalle kehittyy siis toinen vaikea sairaus, riippuvuus. Häiriöiden psykopatologinen pohja on miehillä ja naisilla samanlainen.

Pakko nostaa punttia

Miehille tyypillinen BDD-oire on myös maaninen kehonrakennus, jossa nostelija jää koukkuun treenin antamaan hyvänolontunteeseen. Charpentier kertoo asiakkaasta, jonka piti puolen kilometrin matkalla vastaanotolle pysähtyä kuusi kertaa kuntosalille.

Jos punttien nosteluun saumattomasti liittyvät kummalliset dieetit eivät johda syömishäiriöihin, saattaa himorakentaja alkaa napsia hormoneja saadakseen kroppansa paisumaan yhä vain isommaksi. Mr. Olympia -tittelikään ei silti tekisi tällaista ihmistä onnelliseksi, koska kysymys ei pohjimmiltaan ole ulkonäöstä vaan piinaavasta tunteesta, ettei kelpaa.

"Jos syömishäiriöinen ei näytä siltä kuin haluaa tai kuvittelee muiden haluavan, hän tuntee itsensä totaaliseksi luuseriksi", Charpentier tiivistää.

Salilta omaksutut fundamentalistiset ruokailutottumukset ovat myös omiaan ajamaan raudan pumppaajat ortoreksiaan, tautiin, jossa ruuasta muodostuu ihmiselle uskonto.

Ortorektikot kyllä syövät, mutta heidän vapaa-aikansa kuluu ruoka-annosten oikeaoppisuuden pähkäilyyn. Eräässä artikkelissa kerrotaan miehestä, joka pystyi lopulta syömään vain lampaanlihaa ja sokeria, koska katsoi kaiken muun itselleen epäterveelliseksi. Päivät kuluivat aterioita näistä aineksista sommitellen.

"Terveellisistä ruokailutavoista tulee sairaus, jos ne alkavat rajoittaa normaalia arkielämää", Charpentier antaa nyrkkisäännön.

Charpentier sanoo, että nykyään jo 80 prosenttia kaikista syömishäiriöisistä voidaan parantaa kokonaan.

Ultimotäydellinen

Paraneeko Antti?

Kirjoitusten jälkeen ei ainakaan tuntunut siltä. Kun kaikessa täydellisyyteen, "ihan ultimotäydellisyyteen" pyrkivä Antti ei pääsekään haluamaansa yliopistoon, hän laittaa kunnolla risaiseksi. Lääkkeitä kurkusta ja ranteet auki. Antti jää henkiin ja löytää itsensä psykiatriselta osastolta. Siellä diagnoosiksi annetaan persoonallisuushäiriö.

"Sitten ne sanoi, että mun ongelmat on sille osastolle liian laaja-alaisia, ja mut passitettiin kotiin."

Antti ei kuitenkaan ala vaahdota psykiatrisen hoidon alasajosta yhteiskunnassamme, vaan lähtee jotakuinkin tyytyväisenä takaisin kotiin. Hän on uupunut jauhamaan elämäänsä ja tunteitaan psykologeille, ja antaakseen rauhoittavan vaikutelman hän vastailee kysymyksiin niin kuin arvelee henkilökunnan haluavan. Sairaala-aikaa seuraavat harvakseltaan terapiaistunnot, joista Antti ei katso olleen suurempaa hyötyä.

Ehkä jotain kuitenkin.

Ystävällisellä ja pehmeällä äänellä puhuva Antti kertoo sairaudestaan kepeästi, ironisoidenkin.

"Nykyään mä jopa hetkittäin pidän itsestäni", Antti sanoo.

Hän tuntee muutaman muunkin miespuolisen anorektikon, "kaikki kunnianhimoisia esteetikkoja, jotka hoitavat omaa ulkonäköään pieteetillä."

Kavereista vain harvat tietävät Antin olevan syömishäiriöinen. Yliopistokavereista ei kukaan, ja miksi pitäisikään, koska sairaus on kuitenkin vain yksi osa Antin persoonaa.

"En mä varmaan koskaan tuu paranemaan ihan kokonaan. Hyvät ja pahat ruuat tulee taistelemaan mun päässä niin kauan kuin elän."

Ja Anttihan elää.

(Antin nimi on jutussa muutettu)

Lukemista ruokapöytään

Steven Bratman, David Knight: Healt Food Junkies
Itsehoito-opas ortorektikoille

Katharine A. Phillips: The Broken Mirror
BDD-gurun opas auttaa ymmärtämään oireyhtymää ja tarjoaa vinkkejä parantumiseen.

Jenny Dahlberg: Sopivasti Lihava
Miltä tuntuu olla lihava maailmassa, jossa ihannemitat otetaan hammastikulta?

Harrison W. Pope ym: The Adonis Complex: The Secret Crisis of Male body Obsession
Pakonomainen kehonrakennus, miesten syömishäiriöt, hormonien väärinkäyttö… Urheiluko terveellistä?

Ray Bradbury: Eräänä Ajattomana Keväänä (novelli)
Poika lakkaa syömästä, koska ei tahdo kasvaa isoksi.

Kira Poutanen: Ihana Meri
Ex-anorektikon romaani hakee vertaistaan syömishäiriöisen sielunmaiseman kuvaajana.

Jörö-Jukka
Tarina Velli-Villestä, joka nirsoilee ruuasta: "Viel yhden noustes´ auringon/jo Ville-rukka kuollut on."

http://www.syomishäirioistentuki.fi
Apuva. Keskustelupalsta, syömishäiriöt pähkinänkuoressa, vertaistukiryhmien osoitteita ym.