Sunday Bloody Sunday

Jos haluaa tietää, mitä on eksistentiaalinen vilu, ahdistus ja inho, ei tarvitse lukea Jean-Paul Sartrea tai Martin Heideggeria. Yksi huhtikuinen sunnuntai Helsingissä riittää.

Kaupunki on kuin ydinlaskeuman jäljiltä. Kaduilla vallitsee hiljaisuus, jonka rikkovat vain vuokravideoita kanniskelevia desperadoja väistelevät pizzaskootterit ja flegmaattisina vaeltavat keski-äkäiset pariskunnat.

Epämääräiseltä ahdistukselta liikenee voimia vain yhdelle ajatukselle: se helkkarin selonteko pitää tehdä tiistaiksi ja paprut lojuu sairaslomalle heittäytyneen Heiskasen pöydällä.

Töissä tai ei, ahdistus ei säästä ketään. Opiskelijat rötköttävät itsesäälisissä krapulahypistyksissä superloneillaan. Olo on kuin Wimbledonissa, kun flashbackit edellisyön Lostari-dialogeista heittävät päätä holtittomasti puolelta toiselle: "Suoraan sanottuna se suhde kaatu seksiin."

Sunnuntaisalaliittoon kuuluvat myös arkisin verisesti keskenään kilpailevat tv-kanavat. Kanavapomot ovat yksimielisesti päättäneet lähettää pyhäpäivän ratoksi pelkkää roskaa – lukuun ottamatta silkkaa sadismia edustavaa formula-ujellusta, jota säestää itsensä hurmokseen lietsoneen selostajan hysteerinen Kimitys.

Sunnuntaiseisahduksessa ei summata pelkästään päättynyttä viikkoa vaan tehdään välitilinpäätös koko elämästä. Miksi jätin Veskun? Miksi lähdin opiskelemaan alaa, joka ei valmista mihinkään (enkä edes valmistunut)? Kuka maksaa opintolainan?

Tähänastisen elämän kyseenalaiset valinnat kasvavat kivitalon kokoisiksi monstereiksi. Eivätkä ne muutamat oikeatkaan tunnu ihan täysosumilta.

Sunnuntaina ei tiedä, pelkääkö enemmän elämää vai kuolemaa. Ainakin tavallisen kevätflunssan oireet natsaavat lääkärikirjan syöpädiagnoosin kanssa.

Tilastoista en tiedä, mutta veikkaisin, että huhtikuiset sunnuntait kiskaisevat itsemurhakandidaateista oman osansa. Ja vähän ylikin.

Sunnuntaisin ei paljon pyydä. Mutta kun nyt saisi vaikka tuon lapsuuden takaisin.

liisaleena@yahoo.com