Tästä alkoi kuhina ystävien, tuttujen ja muiden turakaisten keskuudessa. Jotkut ennustivat, että sillä laumalla, joka Wapitissa oli töissä tekisin varmasti satoja miljoonia. Uutinen oli myös omiaan keräämään yhä lisää yrittäjiä alalle. "Jos toikin munapää tekee miljoonia, niin miksen minäkin."
Minua vitutti lähinnä Ilta-Sanomien tekemä laskuvirhe. Laskettiin minkä matematiikan mukaisesti tahansa, niin heidän olisi pitänyt laittaa omaisuuteni arvoksi yli 50 miljoonaa. Kolmekymmentä tuntui noiden päivien jutussa nakkimakkararahalta.
Selitellähän niitä näkymättömiä rahoja sai, enkä laittanut paljoakaan ylellisyystavaroita tai autoja tilaukseen. Kyseessä oli vain ilmapalloarvo, joka saattoi muuttua päivässä. Ja jos kävisin myymään osakkeitani, niiden arvo tipahtaisi varmasti. Jos Mato ei kerran usko firmaan, niin siinä on jotain hämärää.
Olin kuitenkin kansan silmissä miljonääri. Tilillä oli rahaa noin viisi tonnia. Ja asuntolainan lyhennys läheni.
Omat lapsetkin kysyivät, olemmeko me miljonäärejä. Koululla puhutaan niin. Selitä nyt sitten kymmenvuotiaille, että ne miljoonat ovat semmoisissa osakkeissa ja että mahdollisesti niitä ei ole edes olemassa. Emmekä voisi ostaa mitään sen enempää kuin tähänkään asti.
Kun kerroin, että se mitä omistan on osa työpaikastani, niin lapset kysyivät, mitä se sitten tarkoittaa? Omistanko ne ihmiset, jotka ovat siellä töissä? Miten se on mahdollista? Ja kun kielsin omistavani ihmisiä, he ihmettelivät, mitä minä sitten omistan. Silloin mietin itsekin, mitä se oli. Pätkiä koodia, vai? Pelkkä idea? Koneetkin oli kaikki liisattu, ja olimme vuokratiloissa. Työpöydät ja tuolit taisivat olla ainoaa käsinkosketeltavaa omaisuutta. Kaikki muu oli jotakin tietokoneiden ja aivokoppien sisällä. Täysin tuulesta temmattu miljoonaomaisuus, joka myyntiyrityksissä vielä sulaisi käsiin.
Enpä tainnut osata selittää asiaa lapsille kovinkaan ymmärrettävästi. Typertyneenä käänsin keskustelun johonkin muuhun. "Kattokaa ku toi koira on taas hölmö."
Tuolle ajalle oli ominaista se, että alalla pyörivät tutut ja tuntemattomat haaveilivat saavansa jostakin vähintään sata miljoonaa. Yksi miltsi ei ollut enää mitään. Elämän tavoitteena oli päästä "KMA-kerhoon". Siinä kerhossa sinulla on niin paljon rahaa, että voit sanoa pomolle koska tahansa "Kiss My Ass" ja poistua naureskellen paikalta. Ja pomosi tietää sen.
Kuunneltiin juttuja joidenkin onnistuneiden kartanoremonteista ja Lamborghineista ja käytiin katsomassa tyyppien rakenteilla olevia uima-allas-poreallas-sauna-biljardihuone-disko-viinikellari-konjakkihuone-yhdistelmiä. Alle kymmenen miljoonan kämppä ei ollut juuri mitään. Jos kuntosalin ja saunan välisessä seinässä ei ollut akvaariota, niin tuskin talossa pystyisi ilman traumoja asumaan. Yhdessä kämpässä oli varattu Ferrarillekin merinäköala.
Meille oli vain yksi asia ylitse muiden. Haluttiin merinäköala. Ei tarvitsisi edes autolle. Ihan vain itselle. Tästä olin aina haaveillut. Kaksi Atlantin ylitystä purjeveneellä olivat lyöneet lähtemättömän leiman. Meren katselua mukavampaa puuhaa ei juuri ole. Aina erilainen, ja omasta rannasta pääsisi halutessaan vaikka Kuubaan.
Kävimme lähes päivittäin mittailemassa tuota Arin tonttia ja suunnittelemassa milloin mitäkin yksityiskohtaa tulevaan taloon. Rahat visusti korkeakorkoisella.
Samaan aikaan kiersimme taloesittelyjä ikään kuin oppimistarkoituksessa.
Arin kohde oli koko ajan päällimmäisenä, mutta siinä alkoi hieman rassata se sijainti, johon meidän rahamme riittäisivät. Ei ilmeisesti päästäisikään eturiviin, vaan merta joutuisi tiiraamaan muiden välistä tai yli. Ne kaverit, joilla jo oli sata miljoonaa tilillä, pääsivät parhaille paikoille. Perkele, olisiko pitänyt myydä enemmän niitä osakkeita?
Katselimme kuitenkin rauhassa tilanteen kehittymistä ja juoksimme läpi kaikkia mielenkiintoisia kohteita. Onneksi.
Joissakin asunnoissa on semmoinen tunnelma, että heti ovesta sisälle astuttuaan tietää, että se on tämä. Meille kävi juuri näin löydettyämme netistä erään Espoosta myytävän kohteen merinäkymin.
Se tunne on mahdollisimman selkeä. Sitä vain tietää, että nyt tultiin tulevaan kotiin. Tässä olisi syy pysähtyä Espooseen.
Teimme talosta tarjouksen, ja yllätykseksemme se meni miltei sellaisenaan läpi. Enää ei voinut mennä puihin. Mielessä tosin kävi ajatus, mahtoiko tämä olla Suomen kallein talo. Niiden myytyjen osakkeiden arvo oli joidenkin mittareiden mukaan tällä välinkin noussut aika reippaasti. Eli jos olisi myynyt samat osakkeet vasta nyt, saisi niillä rahoilla isomman ja komeamman talon. Jos, jos, jos…"
Ote Mato Valtosen kirjasta Noh, sano naakka ku nokka katkes – ihmeelliset seikkailuni uusmediamaailmassa (Tammi).