Suomessa ollaan koulutetumpia kuin koskaan, mutta hyvin koulutettuja on myös työttömänä ja koulutustaan vastaamattomassa työssä ennätysmäärä. Esittelemme syylliset.
- Korkeakoulukiima. 1990-luvun alussa korkeakoulut nähtiin ratkaisuna työllisyyteen. Ammattikorkeakoulut aloittivat, aloituspaikkamääriä nostettiin.
- Riittämätön reaktionopeus. Työmarkkinat muuttuvat nopeammin kuin opetusministeriössä ehditään sanoa koulutuspoliittinen suunnitelma. 2000-luvun alussa sisällöntuottaminen (tämä, jota tässä tehdään) oli mietinnöissä tulevaisuuden ala. Todellisuus on osoittanut jo toista, mutta sisällöntuottajia tuotetaan yhä. Lisäksi poliittiset intohimot (”kaikille korkeakoulutusta”, ”vapaa alan valinta”, ”myös meille maalaiskuntaan”) eivät aina vastaa todellisuutta.
- Suhdanne.
- Opiskelijoiden realismin puute. Kuinka monta menestynyttä taiteilijaa tai kansatieteen professoria maassa voi olla? (toisaalta suuri osa merkittävistä keksinnöistä on syntynyt ”realismin" puutteesta”)
- Elintason nousu ja koulutuksen näkeminen vain itseisarvona. Jotkut huomaavat, että huovutus on stressittömämpää kuin konttorihommat. Kuten tässä lehdessä haastattelemamme akateeminen purseri toteaa: “On kovin post-industriaalista määritellä identiteettinsä työn kautta.”