Pekko Aikamiespojan ohjaama Rentun ruusu on tökerön huono elokuva, mutta silti se rikkoo katsojaennätyksiä.
Irwinin palvontaa ei vähennä se, että Goodman oli oikeasti Badman, moninkertainen talousrikollinen ja yksinkertainen pedofiili.
Jos Irwin olisi ollut nainen, hänet olisi leimattu säälittäväksi luuserideekuksi. Dannyn jalkavaimon Armin kännisekoilut tuskin kelpaavat elokuvan aiheeksi edes tunkkaisella nostalgialla rahastavalle Timo Koivusalolle.
Hämeenlinnan keltahammastiikeri on vain yksi hahmo Suomen kulttuurihistorian humalaisessa jatkumossa. Tie Sibeliuksesta ja Eino Leinosta Jari Tervoon ja Arto Melleriin kulkee tuhannen kapakan kautta.
Taiteilijoiden viinanjuontia ihasteltaessa unohtuu, että monet heistä eivät olleet luovia alkoholisminsa vuoksi – vaan siitä huolimatta.
Paljon naureskeltu naisen logiikka on sentään briljanttia verrattuna nuorten vihaisten wannebe-taiteilijoiden deduktiiviseen päättelyyn: taiteilijat dokaavat – minä dokaan – siispä minä olen taiteilija.
Kun Pikku-Bukowskeista ja Mini-Mellereistä koostuva humalaisten runoilijoiden seura kokoontuu töölöläiskapakassa, muuttuvat kustantamoista bumerangeina palautetut runokyhäelmät tahattomaksi stand up -komiikaksi.
"Elämä, kuolema, sukupuolisuus!" Saatanallisen kehnot säkeet kajahtavat viinansyömällä äänellä Kuu Kuussa, kun omaelämäkerrallista tunnustusromaania hautova nuori nero intoutuu performoimaan. Elämäntavoista päätellen teoksen nimeksi sopisi Maisteluni.
Känniset kapakkakirjailijat siteeraavat Erno Paasilinnan pateettista aforismia, jonka mukaan on elettävä sellainen elämä, josta kuoriutuu kirjailija. En usko Paasilinnan tarkoittaneen, että tuhdit Manalakännit neljänä iltana viikossa ovat se elämä.
Suurin loppasuista oli tietysti Pentti. PenaS-kateudesta kärsiville suosittelen ex-vaimo Tuula-Liina Variksen kirjaa Kilpikonna ja Olkimarsalkka. Kun kirjailijanero riisutaan, paljastuu perhettään terrorisoiva infantiili öykkäri.
Oksennus on oksennusta, Saarikoskenkin.