Tarja Halonen - Äiti Tarja

Torstaiaamuna Stadia tönii pieni pakkanen. Linnan juhlat ovat vielä kuukauden päässä, kun muutama “kansan kuokkavieras“ livahtaa Presidentinlinnaan Mariankatu 2:n huomaamattomasta puuportista. Sinivuokot toivottavat vieraat tervetulleiksi koruttomalle sisäpihalle, jolla kiiltelee kaksi panssaroitua, tummansinistä Mersua.

Linnan siivessä on hiljaista. Punainen matto luikertelee kolmanteen kerrokseen. Kerrosten välissä hengailevat turvamiehet näyttävät portsareilta. Nappi pysyy korvassa, mutta purkkaa ei jauheta niin kuin jenkkielokuvissa. Keltaiset salongit ja salit vilahtavat ohi. Ylimmän kerroksen adjutantilla on harmaa puku ja ystävälliset silmät. Onkohan Halonen valinnut hänet katseen perusteella?

Istumme Punaisessa salongissa, presidentin työhuoneen ja vastaanottohuoneen vieressä.

“Tämä on kiva kuvien kannalta”, presidentin avustaja Maria Romantschuk sanoo.

Kun kerron kuvaajan ottavan aika tiukkaa potrettia Romantschuk nauraa: “Älkää paljastako sitä presidentille!”

Verhojen takaa paljastuu näkymä Kauppatorille.

Tarja Halosen hiukset on värjätty kahdella eri sävyllä. Punklook ei rajoitu tukkaan.

”Panin tämän ranteeseen ihan teitä varten.”

Täähän on kaunis. Tässä on hakaneuloja, ja jotain muuta?

”Roskaa. Tämä on kierrätyskoru, jonka sain lahjaksi Johannesburgista… Eikö tämä olekin ihan kiva paikka? Kutsun tätä Runeberg-huoneeksi. Kun kävin kouluaikoina Porvoossa katsomassa Runebergin kotia, siellä oli tällaista, laseja ja isoja palmuja. Tykkäsin kovasti siitä tunnelmasta.”

Täällä on stadin paras näkymä. No niin, aletaanko honottaa, niin kuin Remu sanoo?

”Aletaan honottaa!”

A-Talkissa oli hyvä keskustelu pohjoismaisesta mentaliteetista. Millaista roolia se ja EU:n mukanaan tuoma eurooppalaisuus näyttelevät nykyisessä itsenäisyyskelailussa?

”Eri sukupolvilla on erilaisia käsityksiä itsenäisyydestä. Mun ikäiset ovat, melkein huomaamattaan, koko lapsuutensa ajan kuulleet vanhempiensa keskustelevan itsenäisyydestä ja pienen maan taistelusta. Siihen liittyi aika paljon vaikeuksia, samaan tyyliin kuin tänä päivänä Balkanilla.

Suomalaiset ovat itsenäisyyden suhteen realisteja. Pohjoismaiden neuvosto on loistava esimerkki siitä, ettei kaiken tarvitse olla ylikansallista. Jos ihmiset ajattelevat samansuuntaisesti, ovat yhtä mieltä ja pitävät sanansa, niin asioita voidaan tehdä yhdessä.”

Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinto annettiin Aki Kaurismäelle. Kundilla on ihan oma tyyli. Kun katseli herran puhetta, tuli mieleen, että kyllä suomalainen tyyppi jotenkin eroaa eteläeurooppalaisesta?

”Jos vähän tyypittelisi olematta kovin romanttinen: Vaimo valittaa, ettei mies koskaan sano rakastavansa. Olenhan mä sanonut, mies väittää. No koska? Papin edessä. Siitä on ikuisuus, vaimo sanoo. Mies siihen: Kyllä mä sitten sanon jos mä muutan kantaani!”

Tollaisiahan me kärjistetysti ollaan. Miten globalisaatio on muuttanut itsenäisyyskäsitystä?

”Globalisaatio on tuonut ihan uuden ulottuvuuden siihen, mitä voidaan tehdä kansallisesti ja kansainvälisesti, nyt mukana ovat kaikki osapuolet, kaikenikäiset ihmiset ja kaikki mahdolliset liikkeet.”

Nuorten suhteessa itsenäisyyteen näyttää olevan useita trendejä. On Eurooppa-friikit, Ehrnrooth-fanit ja jengi, joka osoittaa mieltään tossa Linnan edessä itsenäisyyspäivänä. Ovatko ökyilyä vastaan mellakoijat nuoruutenne kapinan perillisiä?

”Ovat ja eivät. Toiminta näyttää samalta, mutta ei ole ihan samaa. Olen tavattoman tyytyväinen, että aktiivista osallistumista on. Silloin kun mä olin nuori, viisasta tai ei, me kävimme diktatuurimaissa osoittamassa asiattomasti mieltä asiallisia poliisijoukkoja vastaan. Sääntöjä ja säännöksiä on rikottu pitkin matkaa, mutta monissa demokraattisissa maissa, joissa on mahdollisuus osoittaa mieltä asiallisesti, on kehittynyt mellakoita. Toisaalta on muistettava, että hyvin pieni osa ihmisistä on viimeisen kymmenen vuoden aikana näin käyttäytynyt.

Joskus on vaikea erottaa, haetaanko mellakoinnilla oikotietä vaikuttamiseen, jonka julkisuus näyttäisi tuovan. Perinteiseen etenemiseen verrattuna julkisuus toimii ripeämmin.”

Julkisuus myös vääristää asioita. Eläinsuojeluakin dissataan tämän ajan snobismiksi?

”Tai eskapismiksi. Todellisuuspaoksi. Maailman ongelmia katsoessa voi olla helpompi vaikuttaa yksittäisten ongelmien kautta. Samanaikaisesti voi olla sellainen tunne, että: ‘seis maailma, mä tahdon ulos’.”

Julkisuudessa on puhuttu mielenosoittajien suurista elämysmatkoista Prahaan...

”Mielenosoitukset kuuluvat nuoruuteen mitä luonnollisimpina juttuina, ja on suorastaan järkevää tehdä jotain vaikeissa oloissa elävien ihmisten tai eläinten puolesta. Sillä tavalla yksittäiset ja yleiset asiat yhdistyvät. Kokonaisuutta ei voi hoitaa ilman yksityiskohtia.

Globalisaatio tuo tietoa niin nopeasti, että se lisää tuskaa, toisaalta keinot muuttaa maailmaa sellaiseksi, mikä meidän ajattelumme mukaan olisi oikein, tuntuvat lähiympäristöasioissakin liukuvan kauemmaksi.”

Maailmasta on pidetty huolta jo pitkään?

”60-luvun loppupuolella meneillään oli isoja asioita, muun muassa kehitysyhteistyö, sekä yksittäisiä ryhmiä, joissa mä olen ollut kellokkaana mukana. Niissä ajettiin erilaisia asioita: sukupuolten välistä tasa-arvoa, marraskuun liikettä, Seksuaalista tasavertaisuutta...”

Pienetkin asiat vaikuttavat kokonaisuuteen. On hienoa, että joku tekee elokuvan asunnottomuudesta. Sellaisen kuin Mies vailla menneisyyttä.

”Kotimaisen elokuvan buumissa on kuvattu henkilökohtaisia ongelmia. Onhan oikean ihmissuhteen löytäminen toki tärkeä kysymys, mutta tämmöisiä on vähemmän, joissa olisi yhdistetty kahden ihmisen onni ja yhteiskunnallinen ongelma...

Mulle tuli mieleen, kun itse sen (Aki Kaurismäen elokuvan) näin, että tämähän on ihan kuin satua. Tuli mieleen, että jos joskus menisi näin...”

Nuoriso syntyi 50-luvulla ja kehittyi hyväksi myyntiartikkeliksi 60-luvulla. Mikä oli Teidän nuoruutenne kovin juttu?

”Pari vuotta sitten nykyisiä opiskelija-aktivisteja tuli tekemään juttua ja kyselemään, mitä te ajattelitte 60-luvun lopulla... Mulla oli sellainen tunne kuin vanhoilla runonlaulajilla, että mitäköhän se mummo pystyy muistamaan 60-luvun tapahtumista... Kyllä niitä jotain jäi jälkeenpäin mieleen... Laajoista mielenosoituksista on jäänyt mieleen shaahin mielenosoitus... Olin vuosina 1968 ja 1970 Suomen Ylioppilaskuntien liiton sosiaalisihteeri, 70-luvulla SAK:n juristina. Ei kukaan käänny SAK:n juristin puoleen, kun menee hyvin. Tapasin vain sen raskaana olevan potkut saaneen luottamusnaisen...

Olin Englannissa töissä kun A Hard Days Night tuli ensi-iltaan, ja menimme joukolla katsomaan sitä. Musiikki ymmärrettiin, liverpoolilaisaksentti jäi heikommalle…”

Ei ihminen muutu. Juuri siksi Teitä rakastetaan.

”Mikko Pesälällä oli hyvä sanonta. Voi voi, ikää tulee ja hiukset harmaantuvat, mutta sielu käy rippikoulua. Georg Henrik von Wright on vanha ihminen, mutta ikinuori. Jokainen voi säilyttää sen. Vaikeudet tietysti muuttavat ihmistä, mutta toivottavasti ei tule niin suuria vaikeuksia, että muuttuisi kyyniseksi. Ettei uskoisi vaikuttamiseen. Medialla on vaikutuksensa tässäkin.

Joitain vuosia, sanotaan kymmenkunta vuotta sitten, tunnelma oli kyyninen. ‘Mitä tää nyt oikein on, että vieläksä käyt äänestämässä?’, kyseltiin. Nyt on toinen ääni kellossa. Vaikuttaminen on tullut takaisin. Kovin helpolla ei enää sanota, ettei vois vähemmän kiinnostaa.”

Mediassa kyynisyys ei ole koskaan kaukana.

”Ihmettelen kovasti sitä, ettei lehtien yhteisyö opiskelijajärjestöjen, erilaisten ammattijärjestöjen tai vaihtoehtoliikkeiden kanssa ole mennyt pidemmälle.”

Sellaisia juttuja on vaikea saada läpi, joita ei lehdessä koeta myyviksi.

”Tavattoman mielenkiintoinen vaikutuskanava on ollut perinteisesti niin sanotut naistenlehdet. Sanon sen takia niin sanotut, koska ne vastaavat arkitasoista keskustelufoorumia.”

Nehän ovat hemmetin hyviä.

”Joo. Moni sellainen lehti joka kulkee ‘paremman’ nimellä on myöhemmin huomannut, että asioita on jo käsitelty kevyemmässä muodossa ja paljon aikaisemmin. Kyllä mä luen niitä huolella. Tämä keskustelu on osa vaikuttamista. ”

Meillä luodaan kuvaa rennosta presidentistä. Saatteko paljon postia?

”Presidentti-instituutiolle tulee hurjan paljon kirjeitä. Meillä on vähän raaka jako. Jos kirjeiden aiheet liittyvät hallintoon, pyrimme ohjaamaan niitä oikeisiin paikkoihin. Aikuisille vastataan, mutta erityishyvä kohtelu on ollut lapsilla. Jos lapset kirjoittavat ja saavat vastauksen, he tietävät, että on olemassa joku, joka vastaa. Valtaosa on tyttöjen kirjoittamia. He ovat, totta kai, kiinnostuneita siitä, miten kissat voivat, ja kyselevät, mitä tämä homma on. Tytöt ovat kiinnostuneita eurosta, eläinten ja ympäristön hyvinvoinnista. He saattavat kertoa koulustaan, että joku kiusaa, tai sitten he ovat riidelleet vanhempiensa kanssa.

Kirjeissä näkyy myös tavattoman suuri kontaktivaikeus. Tyttäreni Anna sanoi, että tuossa iässä kirjoittaa vaikka presidentille... Eri tavoin voisi löytää keinoja, miten lapset löytäisivät aikuiskontakteja. Nuoriltakin tulee kirjeitä, ja niistä voi lukea, että sellainen pohjoismainen yhteiskunta, jota olen väsyksiin asti puolustanut, on olemassa. Voidaan mennä puhumaan kenen kanssa tahansa, kirjoittaa vaikka presidentille. Se on pohjoismaalaisuuden, erityisesti suomalaisuuden perusjuttu. Ei tässä oo herroja kunnioitettu!”

Ja onhan meillä myös feminismi. Italiassa tajuaa, miten nastaa on olla skandinaavinainen. Viimeistään kenkäkaupassa, missä miehet sovittavat kenkiä naisen jalkaan. Inhottavaa.

”Se inhotus menee iän mukana ohi!”

Tytöt katoavat Rooman Espanjalaisilta portailta kahdeksalta kotiin, mutta pojat jatkavat bailaamista. Vaikka tyttöjen jutut alkavat olla Pohjoismaissa aika hyvin, anoreksia on sellainen uusi juttu, jota omassa nuoruudessa ei ollut. Se on surullista.

”Mun mielestä se on sen vanhan perinteen ilmenemä, että nainen ei koskaan, ehkä historiansakaan aikana, ole ollut hyvä ihan sellaisenaan kuin hän on. Meillä on sisäänrakennettu halu myös miellyttää. Se on tavallaan tämän yhteiskunnan hyväkin puoli, että halutaan miellyttää toisiamme, ettei kuljeta kirves kainalossa, vaan koetetaan ottaa toista huomioon. Mutta jos se liittyy siihen, mikä minä olen, ihan fyysiseltä ja henkiseltä olemukselta, niin siinä on syytä pitää mukana oma itsenäisyys ja raja. Media on omalla vaikutuksellaan räjäyttänyt mukaan sellaista, joka on pannut liikkeelle ulkonäkökeskustelua.

Aikaisempina aikoina suomalainen naisihanne oli pääsääntöisesti hyvä työihminen, siisti ja sitkeä, mutta työihminen. Sitten kun tulivat ensimmäiset kansainväliset mittaukset, Armi Kuuseloineen ja myöhemmin Janina Frostelleineen, meidät on mitattu kamalan hyviksi... toisaalta kovin paljon ne mittaukset perustuvat ulkonaisiin seikkoihin. On uusi ilmiö, että jo pikkutytöt koettavat mitata ulkonaisilta olemuksiltaan itseään tulevina naisina. Sinänsä ulkonäön pohtiminen ei ole uutta. Koulussa on aina arvosteltu vaatteita. Meillä ei ole niitä ollut, mutta varmasti maissa, joissa koulu-univormut on, Englannissa ja USA:ssa, arvostelua on esiintynyt jollain toisella alueella. Mutta ei se näin raakaa ole ollut. Kyllä tämä nykyinen on myöskin heijastusta aikuisten maailmasta.”

Vallitsevista arvoista.

”Mä aina naureskelen sitä, että jos on pitkä nenä ja punainen tukka, niin ei paljon muuhun kelpaisi kuin takin pidikkeeksi. Anteeksi nyt punatukkaiset...”

Niin, meitä on täällä kolme punapäätä...

”Sen vastapaino on se, eikö totta, että jos on jotain, mitä ei ole saanut, niin vedetäänpä vähän vielä lisää? Se on usein murrosikäisten tyttöjen protesti, että on siilitukka, sininen tai punainen. Aina kun näen oikein paljon peikkolookia, ajattelen, että on tainnut olla aika painava olo... Kova paine siitä, että täytyisi näyttää tietynlaiselta. Mä koen nämä tytöt sillä tavalla, että he haluavat vapautua roolistaan. Suuri osa ihmisistä haluaisi olla viehättäviä, ja sen takia on varmaan tavattoman iso ajatusmuutos, prosessi, että antaisimme ihmisten oikeasti olla erilaisia ja sanoisimme, että se on ok. Kaikki, jotka ovat julkisuuden kanssa tekemisissä, joutuvat tekemään ulkonäkönsä kanssa kompromisseja, ovatpa he iskelmätähtiä, kirjailijoita, liikemiehiä, poliitikkoja.

On olemassa tietyt rajat. Mielestäni lapset pitäisi jättää rauhaan, vahvistaa nuorten identiteettiä ja vähän paremmin eväin valita se, mistä kohtaa antaa omaa persoonaansa muuttaa. Tämä koskee kohteena olemista. Olen niin realisti, että uskon meidän naisten vähän valitsevan hameen helmaa, housunlahjetta ja tukkaa, mutta niin kauan kuin se ei ole kuolemanvakava asia, niin kauan kun ei leikellä, niin kauan kuin ei näännytetä nälkään... se on ok. Antakaa lasten olla lapsia!

No nyt mä alan taas innostua... Olen koettanut sanoa, että ikä ei ole sitä, minä vuonna on syntynyt, ikä on sitä, miten jakaa historiansa. Jos nuoruus alkaa kovin aikaisin, niin kuin nykyään ihan kaupallisistakin syistä, kaiken tämän viihdeteollisuuden kautta, se, että aloittaa kovin aikaisin vanhentumisen, seuraa koko elämän loppuun. Jos jo kahdeksanvuotiaana laittautuu pienen naisen rooliin, on ihan varma, että aika tulee pitkäksi, että jo vähän päälle kaksikymppisenä tuntuu, että Ohoh, onpas tätä kestänyt! ‘Mitä mä nyt seuraavaksi teen?’

Siinä on ihan oma ideansa, että nuoruutta edeltää lapsuus, ja lapsuuteen kuuluu, että kaipaa nuoruuteen. Sen kuuluu olla niin.”

Pari sanaa vielä pojista. Onko internet pahan valtakunta, jota pitäisi kontrolloida? Eikö pitäisi lähteä yhteiskunnasta, miehen mallista, turvattomuudesta?

”Se ei ole joko tai, vaan sekä että. Sillä tavalla, että aina on parempi, että yhteiskuntaa voitaisiin rakentaa ennaltaehkäisevästi, ettei näitä ongelmia tulisi. Kun niitä kuitenkin on tullut, pitää myöskin pitkän juoksun lisäksi pystyä tekemään poikittaisia sivuvalintoja.

On sinänsä ihan hyvin sanottu, että sananvapaus on vapaus muiden vapauksien rinnalla, että sen pitää olla tasapainossa muiden vapauksien, kuten turvallisuuden, hengen suojan, ruumiin koskemattomuuden suojan ja omaisuuden suojan kanssa. Teoriassa ajatus on hyvä, kaunis ja oikea, mutta kun jokin kohta pettää... Ei ole sellaista ihmistä, joka sen korjaisi hetkessä. Pitää tehdä kaksi asiaa. Katsoa, onko olemassa jotain välinettä, kuten nyt vaikka internet, joka tarvitsee erikseen ohjeita. Sitten pitää katsoa, mistä ongelma lähtee, ja pyrkiä myös sen korjaamiseen. Sekä että, ei joko tai.

Se, mikä siinä on ainakin minua vavahduttanut, on se, että pienistä lapsista, tässä tapauksessa pojista, jotka ovat oirehtineet jo alle kouluikäisinä, aika iso osa tutkimusten mukaan myöhemmin tekee jotakin. Se ei tarkoita sitä, että jos pikku Mika tekee päivähoidossa tai kotona jotain pahaa, niin siitä tulee nuorisorikollinen, vaan se kertoo, että Mikan tekemisiin pitää kiinnittää huomiota.

Meillä on perinteisesti miesten käyttäytymiseen liittynyt sellainen päteminen, jota lähipiiri on kestänyt, eli nämä perheväkivallan ilmiöt eri ikäkausina... Mutta suomalaiset eivät perinteisesti ole levittäneet tuhoa kovin laajalle alalle. Internetin tai joidenkin muiden välineiden kautta se leviää. Samanlaisesta ahdistuksestahan siinä on kyse. Uskaltaisin sanoa niin, että joissakin viimeaikaisissa tapahtumissa on ollut sekoitus perinteistä tytön ja pojan, miehen ja naisen käyttäytymistä. Normaalisti ollaan kiinnitetty huomiota vain ulospäin aggressiivisiin poikiin, niihin, jotka tappelevat ja tekevät vahinkoa. Sisäänpäinkääntyvää, itsekseen viihtyvää, perinteistä tyttökäyttäytymistä ei ole koettu vaivan väärtiksi. Sellaiseen saattaa liittyä itsetuhoajatuksia.”