Tuurissa tulee itku

Veljekset Keskinen Oy, Tuuri. Yhden jos toisenkin ensimmäinen mielikuva Tuurin kyläkaupasta liittyy siitä tehtyyn realityohjelmaan, joka hilpeästi naureskelee tarjousten perässä juoksevalle tuulipukukansalle ja keskelle maaseutua pykätylle kyläkauppapytingille, jota lähemmäksi amerikkalaista shopping mall -idylliä ei Suomessa pääse.

Toinen mielikuva liittyy itse kyläkauppiaaseen ja suosittuun keskusteluohjelmaan, jossa tämä esiintyi arveluttavassa, jopa syyntakeettomassa tilassa, ja josta tämän ystävä pyysi tätä suorassa lähetyksessä puhelimitse poistumaan.

Kun toimittaja lähtee vierailulle kyläkauppaan ja sen kylkeen rakennettuun Onnentähti-hotelliin, hän lähtee matkaan irvailevasti naureskellen. Tästä vasta kokemus tulee, hän ajattelee. Ja on oikeassa. Mutta varsin eri tavalla kuin luulee.

Onnentähti-hotellin aula on täynnä supermarketin kassakaukaloita. Täällä eivät asiakasomistajakortit vingu, mutta kaikkea löytyy ja halvalla lähtee. Hotellin respa on pikkuinen tiski marketin aulan nurkassa. Kirjaudun sisään, nousen hissillä kolmanteen kerrokseen ja kävelen tyhjää käytävää pitkin huoneeseen numero 303. Odotan pahvisia seiniä ja halvalla tehtyä Disney World -henkistä sisustuskulissia. Valmistaudun nauramaan näkemälleni. 

Astun pehmeälle kokolattiamatolle ja kuvittelen, että Venäjällä on varmaan tällaista. Paksut verhot ulottuvat katonrajasta lattiaan saakka. Keskellä kattoa on valtava kristallikruunu, ja sänky on isoin koskaan näkemäni. Huoneessa on ranskalainen parveke, jolta avautuu näkymä ankealle parkkipaikalle ja kyläkaupan laajennustyömaalle. (Marraskuussa tänne avataan maailman suurin joulumaa, Suomen suurimman ruokakaupan kylkeen. Kokonaiset 4400 neliötä joulua.) Maisemasta huolimatta huone on oikeasti hieno. Jos en katso ulos, tunnen oloni varsin ylelliseksi, mutta minä en olekaan yöpynyt muissa luksushotelleissa. Nukun sikeästi ja hyvin.

Syyskuun viimeisenä lauantaina Keskisen kyläkaupan sisäänkäynnillä mainostetaan Suomen suurimman luksusastiaosaston avajaisia, kakunkoristelutapahtumaa, liveorkesterin säestämiä tansseja ja seuraavan viikonlopun kissanäyttelyä. Tarjouskyltit vilisevät silmissä ja tavaraa löytyy laidasta laitaan - markan krääsästä laadukkaisiin luksustuotteisiin. Pintapuolinen skannaus osoittaa oikeastaan kaiken olevan enemmän tai vähemmän edullisempaa kuin muualla. Ja täällä on kaikkea!

Astun sisään jo valmiiksi innosta hykerrellen, Voi, miten hauskaa tästä tulee! Pääsee nauramaan tavaroille, ihmisille, ilmiöille. Nyt täytyy vain odottaa.

Jos seisoo kaupan sisäänkäynnin kupeessa parikymmentä minuuttia, ehtii nähdä läpivalaisun pohjanmaalaisesta ihmistyypistä. Sisään kävelee kokovartalonahka-asuun sonnustautunut nainen, kokovartalomaastokuosiin verhoutunut mies, stetsonipäinen herra, kilisevillä napatanssikoruilla koristeltua nuorisoa, vanhuksia, lapsiperheitä, sinkkuja. Ihan tavallista porukkaa.

Yritän etsiä porukasta jotakin naurettavaa - mutten onnistu. Iso-Roballa näyttää tavallisena tiistaina ihan samalta.

Päätän käydä kyläkaupan keskilattialla eli kohtauspaikalla kurkkaamassa tanssiorkesteria. Livemusiikki soi ja lattialla pyörähtelee toistakymmentä paria. Siniset ja purppuraiset valot pyyhkivät lattiaa, jota reunustavat tanssijoiden ostoskärryt. Tirskun touhulle hetken, kunnes minua pyydetään tanssimaan. Orkesteri soittaa Satulinnan. Nautin oikeasti olostani: ihanaa, että täällä on tanssia ja musiikkia.

Palaan kaupan käytäville. Liisa, 69, pysähtyy juttelemaan pitkäksi aikaa. Keskustelemme hänen äitinsä hautajaisista, virsistä ja kansanlauluista, menneestä ja tulevasta. Autan häntä täyttämään yhteystiedot kilpailukuponkiin, jolla voi voittaa 350 euron arvoisen astiaston. Omalla kädellä kirjoittaminen ei aivoinfarktin vuoksi oikein onnistu.

"Kävin Keskisessä ensimmäistä kertaa vuonna 1967", Liisa muistelee. "Ostin kaupan kalleimman kellon." Liisa esittelee kaunista kelloa vasemmassa ranteessaan. Kyläkauppa on muuttunut varsin paljon sitten 60-luvun, mutta kello se vain käy.

Kysyn Liisalta, kuinka usein kyläkaupalla tulee käytyä. "Vähintään joka viikko", hän vastaa viipymättä. Käy ilmi, että Liisan tytär työskentelee kaupan kemikaaliossa. Yritän kovasti naureskella ajatukselle, jonka mukaan Tuuri on Liisan koko perheelle ties mitä: työnantaja, menneisyys ja nykyisyys, sosiaalinen kohtauspaikka, muistojen kehto. Mutta minua ei naurata. Minua hävettää, miten pilkallisesti olen tästä paikasta aiemmin ajatellut.

"Hyvää jatkoa", toivottaa Liisa haikeasti hymyillen ja ryhtyy vaivalloisesti kävelemään ostoskärryynsä nojaten kohti kemikaalio-osastoa. Naurun sijaan minulta purskahtaa liikuttunut itku. Tuuri onkin aika ihana paikka.