Vielä kerran Diana

Mitä ihmettä! Minkä tahansa lehden tai tv-kanavan avaa, sieltä kurkistaa se edesmennyt pöhkö prinsessa. Linnanneidon kuolemasta tuli kymmenen vuotta, mutta poikansa surevat edelleen äitiänsä. Niin varmaan, mutta mitä se meille kuuluu? Mehän asumme tasavallassa.

Hesarin miestoimittaja ihmetteli Diana-intoilua ja tuli siihen ällistyttävään tulokseen, että ihmiset kuhisevat prinsessasta, koska hän herättää aitoja tunteita kansalaisten, siis Suomen kansalaisten, rinnassa. Tosiaanko? Aitoja tunteita herättää, jos läheinen kuolee. Dianan perään huokailu on sentimentaalisuutta pahimmillaan. Kaukaisen kohteen ihailu kuuluu varhaismurrosikäisen kehityskaareen, ei aikuisen ihmisen aitoon tunne-elämään.

Jos ihminen on herkkä ja tunteellinen, hänen sisimpänsä väräjää ja empatiansa herää, kun naapurin vanha rouva soittaa hädissänsä ovikelloa ja parahtaa, ettei toosa toimi. Välittävä naapuri jättää kuhan lautaselle ja ryntää vaihtamaan patterin kaukosäätimeen. Aito eläytyjä lähtee viikonloppuna maalaamaan sukulaisen olohuoneen seinät ja jeesaa ystävää, jonka lapsi on sairastunut.

Dianan sureminen on kieroutunutta tunteilua ja vinksahtanutta tirkistelyä, mikä saa minut melkein vomitoimaan. Miten tyttö, joka päättää napata prinssin ja pukeutua joka päivä uuteen tylsään kolttuun, saa suomalaisen naisen uskomaan hänen enkelimäiseen hyvyyteensä vain siksi että hän ramppaa taidenäyttelyiden ja lastenkotien avajaisissa? Miksei sankariprinsessaksi kelpaa vaikka Heidi Hautala, joka tosin ei ehdi föönata yhtä muhkeaa tukkaa, mutta on taatusti elänyt upeammin kuin kruununpää? Kelpaisipa oikea ihanteiden aatelinen, joka pelastaa maailman.

Hyvästi tunteva ihminen voisi omaatuntoaan kuunnellen perustaa orpojen koulutusrahaston suomalaisille vähävaraisille lapsille. On sen verran monta marja-liisaa ja veikkoa ajellut siltarumpuihin täälläkin.

Kirjoittaja on entinen bingoemäntä.