Birth

Tämä elokuva oli maagista katsoa yksin suuressa elokuvateatterissa.

Birth alkaa pitkällä kuvalla, jossa hahmo juoksee läpi harmaan Central Parkin. Musiikki soi ja aika pysähtyy. Rohkeaa elokuvakerrontaa. Mitään ei tungeta, eikä mitään selitellä.

Birth-elokuvan tarinan voi ajatella olevan rakenteeltaan klassinen satu. Kymmenen vuotta aviomiehensä kuoleman jälkeen, uuden avioliittonsa kynnyksellä nainen (Nicole Kidman) saa elämäänsä yllättävän vieraan. Muukalainen saapuu 10-vuotiaan pojan hahmossa, joka väittää olevansa Kidmanin 10 vuotta sitten kuollut aviomies.

Tämä on elokuva, jota on helppoa inhota, sillä se vaatii katsojaltaan hereillä oloa ja avointa mieltä.

Englantilaisen Jonathan Glazerin edellinenkin teos, Sexy Beast, oli hyvin outo. Ranskalainen Jean Claude Carriére on toiminut Birthin käsikirjoittajana. Herra on aikaisemmin kirjoittanut Luis Bun˜uelille elokuvia (mm. Päiväperho), Peter Brookille teatteria ja sekä työskennellyt yhdessä Dalai Laman kanssa.

Erityisesti elokuvan äänet kiinnittivät huomiota ja loivat kummallista tunnelmaa. Pitkät kuvat pakottavat myös kuuntelemaan. Birth pitää nähdä valkokankaalta, jo äänenkin takia. Alexandre Desplatin musiikki on vaikuttavaa ja tehokasta. Birthin maaginen, tummiin sävyihin ja filmin äärialueisiin tukeutuva kuvaus on poikkeuksellista ja samalla konstailematonta työtä. Kuvaajana on toiminut Harris Savidesin (The Game), jonka tavaramerkkinä on itseään esille työntämätön kerronta. Herkät sävyt.

Birth on Nicole Kidmanin tähänastisen uran rohkein rooli. Tarinassa on riskejä, mutta niitä pelkäämättä Kidman heittäytyy kohti paljautta ja syvyyttä. Kidman on siis loistava, mutta muutkin roolit on tehty huolella. Mukana elokuvassa on Kidmanin äitiä näyttelevä iki-ihana Lauren Bacall, joka itsessäänkin olisi syy nähdä elokuva. 10-vuotias Cameron Bright näyttelee tärkeintä, uudestisyntyneen miehen, roolia.

“Se olisi ollut kenelle tahansa vaikeaa” kertoo Kidman.

Elokuvasta on usein julkisuudessa nostettu pinnalle naisen ja pojan välinen kylpyammekohtaus. Varsinkin Amerikassa siitä on kohistu enemmän kuin koko elokuvasta konsanaan. Tekijät vakuuttelevat, että kohtauksen kuvat on tehty digitaalisesti, eikä kuvauksissa ole tapahtunut siveettömyyksiä. Vakuuttelut tuntuvat turhilta ja katsojaa aliarvioivilta.

Mistä tarina kertoo? Pitääkö se osata muotoilla sanoiksi? Rakkaudesta? Yksinäisyydestä? Kuolemasta? Kollektiivisesta alitajunnasta? Voiko yhden ihmisen kuolemalla olla yhteys toisen alkuun?

Kävellessäni ulos elokuvateatterin pimeästä tuntui siltä, että elämässäni oli tapahtunut jotain. Elokuvasta jäi outo olo.