Petri Luukkaisen dokumentti Tavarataivas alkaa lupaavasti. Luukkainen roudaa kaikki tavaransa, mukaan lukien vaatteensa, varastokoppiin. Vuoden kestävä ihmiskoe alkaa syntymäasussa, kun Luukkainen juoksee jäisellä Mäkelänkadulla hakemaan pitkää poplariaan.
Ihmiskokeen säännöt ovat simppelit. Se kestää vuoden, jonka alussa kaikki tavarat ovat varastossa. Päivässä saa hakea yhden tavaran eikä mitään tavaraa saa ostaa.
Asetettu lähtökohta avaa myös katsojalle ajatusleikin: mitä itse ottaisit ensimmäisinä tavaroina? Mitä tarvitset kaikkein eniten?
Luukkaisen elämässä sattui kipeä ero, joka sai hänet täyttämään elämänsä tyhjiötä tavaroilla. Hän puhuu koetta edeltävästä, tavarantäyteisestä tilanteestaan kuin olisi elänyt upean tavaran sokaistamassa maailmassa, vaikka tosiasiassa asunto näytti melko ankealta vanhoine huonekaluineen ja sotkuineen.
Tyhjennettynä kämppä näyttääkin paremmalta. Jo viikon jälkeen Luukkainen jää kokeensa vangiksi eikä tahdo enää hakea lisää tavaroita. Hän kysyy, mitä teen sukilla? Mitä teen kalsareilla?
Tavarataivas on hyvä yritys, jossa on kiinnostava lähtökohta ajatusleikille. Sen aihepiiri koskettaa jokaista, joka on joskus muuton yhteydessä kantanut turhaa tavaraa varastosta tai kaapista uuteen säilytyspaikkaansa.
Kyseessä on taitavasti toteutettu dokumentti. Ehkä jopa liian taitavasti. Kuvakulmat vaikuttavat liian suunnitelluilta. Tarina liian käsikirjoitetulta. Taustalla soiva pehmeä jazz liian sopivalta. Kaikesta tästä jää maku liiasta suunnitelmallisuudesta, joka helposti syö dokumentin uskottavuutta.
Päähenkilö puolestaan on aito, ehkä jopa liian aito. Aitous nimittäin tarkoittaa omalaatuisuutta ja siihen voi olla vaikea samaistua. Luukkaisesta ei saa otetta ja on vaikea tietää, mitkä ovat hänen todelliset motiivinsa: ovatko ne elämän tyhjiön täyttämisessä, ekologisen ja kestävän elämäntavan etsinnässä vai dokumentin tekemisessä itsessään?
Tavarataivas-kantaesitys DocPoint-festivaaleilla keskiviikkona 23. tammikuuta klo 18 Bio Rexissä.
1 kommentti
Asta
19.1.2013 09:32
Toistaiseksi elokuvaa näkemättä ihmettelen tätä "räkäisyyden" vaatimusta joka dokumenttielokuvien katsojia tuntuu vielä tänäkin päivänä vaivaavan. Dokumenttielokuva on tekijän/tekijöiden rakentama kuva maailmasta ihan siinä kuin fiktiokin, mutta ei se tee siitä vähemmän todellista tai aitoa. Dokkareissakin on käsikirjoitus ja jos ei tee seurantadokumenttia villeistä sopuleista niin kyllähän se kameran paikkakin on helppo suunnitella etukäteen. Toivon lisää "liian taitavasti" tehtyjä elokuvia, olivat ne sitten dokumentteja tai fiktioita.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin