Jarkko ja pavunvarsi

Mikään ei ole Jarkko Martikaisen mukaan niin tärkeää kuin puutarhanhoito.

Helsingissä aina yllättää se, että ihmiset ovat tavaratalo-ostoksilla sen näköisiä, että olisivat menossa linnanjuhliin”, riihimäkeläinen sanoittaja-laulaja Jarkko Martikainen,34, nauraa.

“Tapanani on vain vetää kiireessä jotain päälleni. Vasta täällä kiinnitän huomiota siihen, että näytän ihan spurgulta. En itse kärsi siitä.”

Martikaisen kasvoja peittää parta, keskipitkät hiukset ovat tuulentuivertamat. Yllä on Marimekon 1970-lukuhenkinen kukkainen trikoopaita. Tyyli on yliopistolle vuosikausiksi pesiytyneen elämäntapavihreän. Vasemmassa nimettömässä on tavallinen vihkisormus. Hän on yllättävän pieni, ehkä 170-senttinen.

Martikainen tunnetaan YUP:n säveltäjänä, sanoittajana ja laulajana. Häntä pidetään Suomen parhaimpina rock-sanoittajina, ei siis ihme, että hän on halunut kirjoittaa myös kirjan. Lokakuussa julkaistiin esikoinen, Pitkät piikit ja muita kertomuksia.

Istumme Kaisaniemenkadun Wayne’s Coffeessa. Martikainen on tilannut tuorepuristetun appelsiinimehun ja kanaleivän. Tapaamispaikan valinta jäi haastattelijalle. Neljän vuoden takainen muutto Riihimäelle on kuulemma vieroittanut Helsingin kahviloista ja ravintoloista. Kaipuuta takaisin ei ole:

“Viihdyn naurettavan hyvin omissa ympyröissäni.”

Harrastat puutarhanhoitoa?

“Viisi vuotta sitten en olisi uskonut, että tekisin innoissani kasvimaankääntöhommaa. On hienoa tehdä sellaista, mikä ei johda mihinkään. Puutarhanhoito on terapeuttista, mutta en pyri palkintopuutarhaan. Omenapuutkin ovat leikkaamatta. Käännän maata, pilkon puita; pääasiassa pyrin vain suojelemaan sitä, mitä edellinen omistaja on tehnyt. Puutarhassamme kasvaa mustaviini-, punaviini- ja valkoviinimarjoja, omenapuita, oreganoa ja kaiken maailman mukulakasveja, joita edellinen omistaja on kylvänyt. On hienoa seurata syksyn hiipuvaa luontoa, talven kuolemaa ja kevään eloa.”

Mutta kirjastasi. Olisitko saanut kustannussopimuksen jos et olisi Jarkko Martikainen?

“Totta kai olen tietyllä tavalla paremmassa asemassa kuin muut. Kysymykseen on mahdotonta vastata. Se on vain asia, jonka kanssa minun on pakko elää. Aloin kolme ja puoli vuotta sitten kirjoittaa tekstejä, kun huomasin että halusin kertoa tarinoita, jotka eivät taipuneet laulun teksteiksi. Liken kanssa minulla oli sen ajan kirjasta aiesopimus, josta ei saanut hiiskahtaa. Halusin pitää itselläni mahdollisuuden, ettei minun tarvitse tehdä mitään julkaisukelpoista. Kustannussopimusta viivytin mahdollisimman kauan. Minulle ei julkaisemisella sinänsä ole itseisarvoa. Pelkästään esikoiskirjailijoiden teoksia julkaistaan vuodessa varmaan 100, julkaiseminen ei vielä tarkoita mitään. Tärkeää on, että tekstini voi antaa jollekin jotain. Sama asia on musiikissa. Vielä 1980-luvulla teimme demonauhoja, joissa tärkeintä oli että sai jotain tehtyä, julkaistua. Sisältöön ei itsekään ollut juuri tyytyväinen, mutta julkaiseminen tuntui siltä, että oli saavuttanut yhden virstanpylvään.”

Idiotti-lehti arvioi aikoinaan YUP:n esikoisen seuraavasti: paska levy, Suomen turhin bändi. Et pelkää kirjasi saamia arvioita?

“Sehän oli loistava arvio! Siinä huomasi, että kyseessä oli täysin väärä levy täysin väärälle arvioijalle. Levy puhutteli: parempi kuin ihan kiva -arvio. Kieltämättä kirjan arvostelut jännittivät ensin. Nyt kun olen lukenut viisi kuusi arviota, jotka ovat olleet yleissävyltään positiivisia, ei tunnu niin paljon jos seuraavat kymmenen arvostelua ovat ihan kauheita.”

Olet mm. Kirja A&Ö:n vakiovieras. Onko lukeva rokkari muusikkopiireissä poikkeus?

“Onhan Kauko Röyhkä julkaissut tekstejä 26 vuotta, mutta ei keikkabussissa Tsehovia lueta. Onhan keikkailu apinanhommaa, jossa ÄO vajoaa kaikilla aika alas. Bussiympäristössä on mahdotonta sivistyä. Yksi laittaa levyä, toinen kommentoi että älä laita sitä levyä ja kolmas, että älä ainakaan kovalle, neljäs pohtii polttaisiko tupakan, joku haluaa tietää koska pidetään tauko. Keikkabussimatkan tehtävänä on pohjustaa sitä, että puolitoista tuntia vuorokaudesta onnistuu. Mutta siinä oppii olemaan ihmisten kanssa: tulee niin sanottua sydämen sivistystä.”

Jarkon valinta

  1. Annie Proux: Lyhyt kantava
  2. Juha Seppälä: Supermarket
  3. Benedict Erofejev: Moskova - Petuski
  4. Tuula-Liina Varis: Pikku naisia
  5. José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi

FILE: Jarkko Martikainen

  • Äidinkielen numero: 9 tai 10
  • Millä kirjoittaa: Käsin ja Imperial-kirjoituskoneella
  • Kirjoja kirjahyllyssä: Noin 1000
  • Huonoin lukema kirja: Mauri Sariolan lopunajan dekkarit, jotka Sariola kirjoitti kahdessa viikossa rahapulassa.

2 kommenttia

kaupunkijuntti

15.11.2005 18:06

Itse ymmärrän kyllä, että pikkukaupugissa voi viihtyä naurettavan hyvin. Opiskelen pienellä paikkakunnalla maalla, vaikka olen syntynyt ja elänyt suurimman osan elämästäni Tampereella. On ollut mahtavaa huomata paikallisten ystävällisyys. Esimerkiksi tänä sysksynä yhden talon portin viereen jätettiin runsaasti syksyistä omenasatoa ja siitä poimin myös itselleni omenia. Joillekin ihmisille sopii tällainen elämäntyyli, kun ei kaipaa kaikkea suurta ympärillensä. Aina kyllä pääsee takaisin kaupunkiin, jos sinne vielä haluaa palata.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 3 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

VideoDrome

1.12.2005 14:48

Tuo José Saramagon jeesuksen kristuksen evankeliumi on kyllä "pirun" hyvä. Avaa kivasti uusia näkökulmia tuohon parin tuhannen vuoden takaiseen suurtapahtumaan.

Vastaa kommenttiin

Vastaa kommenttiin

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
2 + 2 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi

Kommentoi juttua

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 1 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi