Lolita

Ilmiö nimeltä Ultra Bra lopetti uransa neljä vuotta sitten. Menestystä siunaantui yli 300 000 myydyn levyn verran. Sen jälkeen ex-UB:n jäsenet ovat luoneet uraansa eri bändeissä vaihtelevalla menestyksellä. Ultra Bran primus motor Kerkko Koskinen taas siirtyi soolouralle ja säveltämään leffamusiikkia. Ensimmäinen Rakkaus viiltää -soololevy syntyi nopeasti, puolessa vuodessa ja myi 10 000 kappaletta. Kolmen vuoden uurastuksen jälkeen kakkoslevy Lolita on vihdoin valmis.

Koskinen nojautuu tukevasti Scandic Hotelin aulabaarin nahkatuoliin, tähyilee ympärilleen ja rapsuttaa risupartaansa vaivautuneesti.

“Minua pidetään todella vaikeana ja jurottavana tyyppinä. Olen vähän ujo, mutta välillä tuntuu, että hommaa liioitellaan.”

Uuden levysi valmistuminen kesti erikoisen pitkään. Loppuiko kynästäsi muste?

“Leffojen säveltäminen vei aikaa ja sitten ei ollut inspiraatiota. Se on itseään ruokkiva ilmiö. Jos tuntuu, ettei saa aikaiseksi, kohta ei saa sitäkään vertaa. Pääsin hitaasti vauhtiin.”

Luomisen tuskaa?

“Mitä suurimmassa määrin. Heräsin puoli vuotta joka aamu Kampin työmaan paukkeeseen ja yhtäkään tahtia ei tullut. Oli vitun ahdistavaa.”

Syytät Kampin rakennusurakkaa inspiraatiosi varastamisesta?

“No en, mutta oli se mielenkiintoinen ja ärsyttävä sattuma. Jouduin tekemään itselleni säännön, että sävellän joka päivä edes yhden tahdin. Ihan mitä tahansa, minkä tahansa melodianpätkän.”

Et käy päivätöissä. Millä elät?

“Ultra Bralla on niin paljon biisejä, että kun kaikista tulee vähän rahaa, niin se näkyy vuosituloissa. UB:n ansiosta on ollut varaa ostaa oma kämppä. En osaa sanoa vuositulojani, salaisuus piilee pienissä menoissa.”

Rahasta puheenollen. Paljonko on tarjottu siitä, että Ultra Bra kokoontuisi taas yhteen?

“Onhan siitä jurrissa puhuttu, muttei mitään vakavaa ehdotusta ole tullut. En usko, että kukaan maksaisi yli 100 000 euroa yhdestä keikasta. Ei siitä kauheasti jäisi käteen yhdelle, noin 5 000 euroa. Mutta pidän todennäköisenä, että UB nousee joskus vielä lavalle.”

UB:llä oli hyvät vokalistit. Onko sinulla mielestäsi hyvä lauluääni?

“Siedän sitä. Ymmärrän kyllä, ettei se miellytä kaikkia.”

City teki taannoin kyselyn levy-yhtiöiden edustajille. Siinä selvitettiin, mihin kotimaisiin artisteihin he laittaisivat rahansa. Sijoituit heikosti juuri lauluäänesi takia.

“En häpeä ääntäni millään tavoin. Levy-yhtiöiden mielestä olen varmasti paljon mielenkiintoisempi säveltäjänä. Olen surkea rockstara, minusta ei saa leivottua lööppejä.”

Ainakin levylläsi on teinityttöihin viittava nimi, Lolita.

“Arvasin, että siitä tulee puhetta. Jos joku haluaa sanoa nimen olevan törkeä, niin sanokoot. Se oli ensimmäinen teksti, josta tein biisin kuivan kauden jälkeen. Innostuin tekstistä. Lolita jäi jo varhaisessa vaiheessa työnimeksi, enkä keksinyt enää parempaa.”

Luit kuulemma koko Agatha Cristien tuotannon uutta levyä tehdessä.

“Olihan siinä useamman vuoden savotta. Lähes sadassa kirjassa riitti mysteeriä kerrakseen. En ole dekkarifriikki, mutta koen Christien maailman turvalliseksi, ankkalinnamaiseksi ympäristöksi, jossa kaikki on aina samanlaista. On hauskaa siirtyä sellaiseen maailmaan, unohtuu stressi ja murheet.”

Löysitkö inspiraatiosi dekkareista?

“En, mutta kuivana kautena sävelsin muun muassa biisin Kymmenestä pienestä neekeripojasta. On vain pakko pitää kone lämpimänä, säveltää väkisin. Treenasin teksteillä, joiden tiesin olevan niin huonoja, ettei niistä oikeaa kappaletta tule.”

Kuulostaa omituiselta.

“Säveltäminen on tosi mystistä touhua. Jälkeenpäin ei osaa sanoa, mistä se tuli, täytyy vain olla pianon ääressä. Se on tavallaan meditoimista, pianoa soitetaan ja koitetaan laulaa... Näistä on ihan vitun tyhmää puhua, kuulostan typerältä! Yritän päästä oikealle herkkyyden asteelle. Kuka tahansa voi keksiä melodianpätkän, vaatii taitoa tehdä siitä biisi.”

Analysoitko koskaan vanhoja kappaleitasi?

“En kauheasti. Joskus olen pohtinut, miten helvetissä olemme UB-aikoina voineet laittaa näin paskan biisin levylle.”

Mistä kappaleesta puhut?

“Tylsää tylsää Kalifornia-levyllä. Biisi edustaa kaikkein ankeinta musiikinlaatua, se on niin sanottu mukahitti. Kuulostaa vähän hitiltä, on olevinaan hitti, mutta on oikeasti ihan paska.”

Kerkko Koskinen yhdistelee toisella levyllään jatsahtavia taidepaloja ja Ultra Bra -aikoja kosiskelevia poppimelodioita. Perusvire on eteerinen ja sovitukset hienovaraisia.