Maria Mattila ja unelma Keltaisesta talosta

Vaikka Tampereen ytimessä paraatipaikalla parin vuoden ajan taiteilijakansan kohtaamispaikkana toiminut Keltainen talo revittiin puskutraktoreilla palasiksi joulukuussa, ei ajatus Keltaisesta talosta ole kadonnut. Se elää vahvana Maria Mattilan pään sisällä.

Keltainen talo on idea kaikille avoimesta tilasta ilman valvontaa tai hierarkiaa. Taiteen koti, jossa kuka tahansa voi järjestää keikan tai taidenäyttelyn, ja jossa arkea eletään yhteiskäytössä olevien soittimien ja muiden luomisvälineiden keskellä.

“Vaikka visio oli aluksi vain mun päässä, tiesin, että se toimii. Halusin todistaa myös muille että se on mahdollista muuallakin kuin mun päässä”, Mattila kertoo.

Ennen Keltaisen talon hankintaa hän asui VR:n vanhassa kiinteistössä, samalla tontilla vanhan, hylätyn keltaisen talon kanssa. Yli vuoden Mattila tuijotteli keittiönsä ikkunasta tyhjää taloa kahvikuppinsa kanssa ja haaveili.

“Haaveilin eli suunnittelin. Kaikista antoisinta on, että uskaltaa unelmoida. Tiesin, että se on purkutuomion saanut talo. Odotin, että talo purettaisiin nopeasti, mutta mitään ei tapahtunut. Meni vuosi ja alkoi toinen ja se oli edelleen tyhjänä. Ehdotin VR:lle sen vuokraamista ja sain jyrkän kieltävän vastauksen.”

Puolen vuoden sinnikäs kysely talon perään tuotti lopulta tulosta, ja Mattila sai sen vuokralle sopuhintaan.

“En todellakaan kertonut niille, mitä olin suunnitellut. Oon yrittäjä ja kerroin etsiväni toimitilaa yritykselle. Ei niitä kiinnostanut, eikä mulla ollut tarvetta ruveta sitä avaamaan. Ihan varmasti siitä olisi tullut esteitä.”

Keltainen talo oli Mattilan hallinnassa ja yhteisön vapaassa käytössä parin vuoden ajan. Vuosi sitten joulukuussa vuokralaiset häädettiin, ja joulukuussa talo revittiin maan tasalle. Siellä ehdittiin järjestää satoja keikkoja, parhaimmillaan viisi kertaa viikossa. Näyttelyitä, improvisaatiokerhoa, outojen äänien kerhoa. Kävipä rakkauden profeettakin mestoilla pitämässä luennon.

Mattila ja Keltainen talo voittivat Tampereen kaupungin Vuoden kulttuuriteko -palkinnon pari vuotta sitten. Mattila arvosti kunnianosoitusta viralliselta taholta.

"Se oli hieno hetki, kun tajusin, että siinä annettiin siunaus toiminnalle ja nähtiin sen arvo, joka ei ole tuottavaa arvoa. Olin tosi onnellinen ja olen edelleen, että sellainen tunnustus on annettu. Se kertoi, ettei se oo vaan epämääräinen mökki, jossa tehdään kaikkea epämääräisyyksiä.

Varastettu huuliharppu on pieni hinta avoimesta tilasta

Mattilan omista projekteista Keltaisella talolla on pantu käyntiin Jukka Nousiaisen ja Sini Mäenpään kanssa yhteisissä jameissa alkunsa saanut, kehuja kerännyt ja jo telakalle pistetty Jukka & Jytämimmit sekä alkukantaista rock-energiaa pursuva Mara Balls. Paikalla ovat pyörineet lukuisat suomalaisen undergroundin uskottavimmat nimet kuten Räjäyttäjät, Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas.

Mattila kertoo olevansa malliesimerkki nuoresta, joka pelkäsi soittaa. Lapsena hän kävi tunneilla musiikkiopistossa ja joutui testaamaan osaamistaan tasokokeissa, kunnes hän omien sanojensa mukaan pelastautui ja aloitti alusta omilla ehdoillaan uuden soittimen kanssa.

“Silloin kun ihmiset luovat yhdessä musiikkia, sen soisi olevan tilanne, jossa ollaan paljaita ja unohdetaan asemat tai statukset. Ihminen kohtaa ihmisen. Jokaisen musiikillinen kieli on erilaista ja yksilöllistä ja täydellistä just sellaisena. Olen joutunut itseni kanssa tekemään duunia, että hyväksyn sen mitä teen.”

“Silloin, kun soitin ekan kerran Nousiaisen Jukan kanssa, tiesin, että se on Räjäyttäjissä ja se oli mun silmissä kova tyyppi, kitaristi ja tekijä. Mutta kun me oltiin Keltaisella talolla, niin yhdessä soittaminen oli tosi helppoa. Siinä on Jukka, Maria ja Sini ja me tehdään ääntä, se on tosi kivaa ja sit meillä on vahingossa bändi. Ei mitään sellaista, mitä pitäisi pelätä.”

Mattila huomasi, kuinka avoimen tilan tarjoaminen herätti ihmisissä ihmetystä ja pelkoakin.

“Oon huomannut projektin aikana, kuinka syvään meihin on juurrutettu se, että jos avaat oven tuntemattomalle, niin se tulee ja vie kaiken. Törmäsin esimerkiksi tosi paljon sellaiseen, että miten uskallat pitää ovea auki tai antaa sun soittimen muiden käyttöön. Ilmeisesti oon kattonut liikaa muumeja”, sanoo Mattila, joka kertoo oppineensa jakamisen ajatuksen lapsuudenkodistaan.

“Olen aina asunut kämppisten kanssa ja kommuunissa. Lapsuuden elin perhekodissa, kun äiti oli varaäitinä nuorille, jotka olivat vielä liian nuoria muuttamaan omilleen, mutta tarvitsivat itsenäistymistä. Oon kasvanut siihen, että oon jakanut jopa mun äidin niiden kanssa, joilla ei oo omaa äitiä. Mulle se on normaalia, mutta se ei oo sitä keskimäärin.”

Mattilaa ahdistaa, kun liian monet sortuvat ajattelemaan, että ihmiset vain riistävät toisiaan. Ennemmin uskotaan kanssaihmisestä pahaa kuin hyvää.

“Totta kai sitä tapahtuu. Mullekin on tapahtunut vittumaisia asioita. Mutta jos mulla on sata päivää ovi auki ja yhtenä päivänä tulee joku mulkku joka vie multa huuliharpun, niin mulla on silti 99 päivänä bileet ja ympärillä ihania ihmisiä.”

Ihmiskokeen ensimmäinen taso: kuka uskaltaa astua kynnyksen yli?

Mattila kuvailee Keltaista taloa eräänlaiseksi ihmiskokeeksi. Kuka uskaltaa astua avoimesta ovesta sisään ja riisua statuksensa?

“Joku uskaltautui käymään ja toi pari kaveria, jotka toi pikku hiljaa lisää porukkaa. Oon käyttänyt sellaista sanaa kuin kynnyselämys. Ne joutuu menemään tuntemattomaan. On ihmisiä, joille se oli tosi kovan työn takana. Ne saattoi paljastaa, että ne on kaksi viikkoa kulkenut siitä ohi, mutta sit on tullut se päivä, kun jotain on tapahtunut ja ne on päättänyt, että hitto, nyt mä meen tonne. Sit niille tulee onnensekainen tunne, että ne on ihan turvallisessa paikassa.”

“Yks osa ihmiskoetta oli just se, että taloa ei oltu määritelty ulospäin. Se näytti vanhalta talolta, jossa on ulkona kyltti, jossa luki Yellow House, ei mitään muuta. Sitä ei määritelty, jotta se voi muuttua ihan miksi vaan. Ne, jotka uskaltaa tulla, on niitä, jotka uskaltaa kohdata tuntemattoman. Tapaat ihmisen, joka on ihan eri näköinen kuin sinä, mutta uskallat kohdata sen ihmisenä. Lopulta lapsen uteliaisuus voittaa meihin juurrutetut ja meidän itse valitsemamme pelot.”

Toinen osa ihmiskokeesta liittyy Mattilan mukaan tasa-arvoiseen ja ilman hierarkiaa toimivaan yhteisöön. Keltaisessa talossa ei auta, vaikka olisit päässyt elämässä johonkin kuvitteelliseen asemaan tai saanut esimerkiksi menestystä muusikkona.

“Kaikkien tilaan tulevien asema varisi komeasti. Sä voit olla vittu vaikka kuka, mutta kun sä tuut siihen tilaan, niin sä et oo mitään. Sinne ei tulla edustamaan tai veljeilemään. Se ei ollut mitään statuspönötystä. Jos oot onnistunut rakentamaan itselle jonkun statuksen tai aseman, joka tarjoaa illuusion turvallisuudesta, ole hyvä ja riisu se pois, sillä ei oo täällä mitään arvoa.”

Luonnollisesti Keltaisen talon kaltainen yhteisö vetää puoleensa samanhenkisiä ihmisiä. Mattila kuitenkin varoi, ettei siitä tulee liian pienen porukan omaa salaista juttua.

“Itsekin sanon, että piiri pieni pyörii. Sitä ei oo tarkoitettu sellaiseksi, että meillä on suljettu kiva kerho. Oli paljon niitä, jotka tuli sinne päivittäin ja saattaa tuntua, että tuo onkin noiden paikka. Itse yritin kuitenkin aina ottaa kaikki avoimesti vastaan ja toivon, että muutkin jotka ovat olleet siellä usein, ovat ottaneet yhtä avoimesti kaikki vastaan.”

Ihmiskokeen kolmas taso: talon purku

Kolmas, pakollinen ja kirpaiseva osa Mattilan ihmiskoetta oli tieto siitä, että kyseessä on purkutalo. Tämä osa kuulostaa Mattilan puheissa kaikkein henkilökohtaisimmalta.

“Vaikka siihen on kuinka varautunut, se tuntuu pahalta. Toteutan koetta, mutta myös elän sitä. Luopuminen ja sen ymmärtäminen, että kaikki loppuu, pitäisi osata kääntää siihen, että jotain uutta voi alkaa, eikä vaan tuijottaa siihen purettuun taloon.”

Keltainen talo on entisessä fyysisessä muodossaan revitty maan tasalle, mutta ajatus ei ole hävinnyt minnekään. Joulukuussa Tampereen underground esittäytyi vanhassa kirjastotalossa. Sinne rakennettiin kolmeksi viikoksi Keltaisen talon simulaattori.

“Se on koonnut ihmisiä yhteen ja antanut toivoa jatkosta. Vaikka tää on ollut vain pieni hetki, niin se on hyödynnetty sataprosenttisesti. On ollut keikkoja ja näyttelyitä. Näyttely on ollut tosi arvokas ja se on osoittanut, että Keltaisen talon voi rakentaa impulsiivisesti mihin tahansa”, Mattila kertoo.

“Halusin, ettei se oo mikään eloton näköisversio, vaan että siellä oikeasti tapahtuu. Siellä maalattiin ja soitettiin, vaikka se oli näyttely näyttelyssä. Kun tulee kliiniin virasto- ja galleriataloon, niin siellä on keskellä sellainen tila, joka soi ja haisee maalilta ja vetää magneetin lailla. Sit me kaikki oltiin siinä keltaisessa teltassa. Se vaatii sitä, että ihmiset tulee ja elää sitä, esimerkiksi tarttumalla soittimeen. Oli meillä rummut ja sähkökitarat, mutta ei voitu rokata täysillä desibeleillä. Emme halunneet aiheuttaa pahennusta, vaan löytää tapa, miten me voidaan olla siinä.”

Näyttelyn myötä ovi Tampereen kulttuuripalveluihin on saatu auki ja keskustelu Keltaisen talon mahdollisesta tulevaisuudesta jatkuu. Mattilan haaveissa on jatkuvuus.

“Kunpa hammondit ja rummut vois viedä uuteen paikkaan, edes väliaikaisesti. Kun joku tila alkaa edustaa ihmisille jotain ja se viedään, niin pitäisi alkaa taas alusta rakentaa turvallisuuden tunnetta.”

Vakinaisen paikan vielä puuttuessa Keltainen talo elää edelleen tiivistä yhteistyötä tekevien taiteilijoiden yhteistyössä. Keltaisen talon simulaattori puolestaan tulee nousemaan kesällä Kotkaan.
Vaikka Tampere on antanut kunnioitusta Keltaisen talon ja Mattilan suuntaan, on asianomaisten turha odotella, että kaupunki luovuttaisi vastaavan tilan tuosta noin vaan. Siksi Mattila etsii aktiivisesti tilaa, vaikka kohtuuhintaiset vaihtoehdot ovat vähissä tai olemattomia.

“Keltaisen talon saaminen vaati puoli vuotta sinnikästä duunia. Ei se niin mene, että joku tulisi himaan tarjoamaan, että meillä on tuo mökki, ota toi.”