Runaway Jury

Laki on niinkuin se luetaan. Jenkkien oikeussaleissa sitä luetaan kuin teatterikipaletta. Puheenvuorot ovat retorisesti rehvakkaita, vastalauseita viskotaan ja tuomarin pulpettia on lähestyttävä (may I approach the Bench?), kun homma menee liian sekavaksi. Tai kun avaintodistaja on ehtinyt arkkuun ennen kuin aitioon.

Myös tuomiot ovat tuimia. Rahalliset korvaukset ovat usein sitä luokkaa, että rytsöläiseen vauhtitutkaan pitäisi ajaa avaruusraketilla samoihin summiin päästäkseen. Paha pahantekijä saattaa lännen mailla saada kolme elinkautista ja vielä päivän päälle, eikä joutuminen teloituskomppanian tähtäimiin, sähkötuoliin sätkimään taikka myrkkypiikillä mykistettäväksi ole tuntematonta sekään. Silmä silmästä.

Näiden tuomioiden jakelussa jenkkien rosiksissa vaikuttaa oleellisesti valamiehistö, meikäläisten lautamiesten glamourimpi vastine. Se lakielin, johon kuka tahansa saatetaan kutsua ja johon katsojan/lukijan on siksi helppo samaistua. Jesvihääv joraano.

Kosto tuskan turruttaa?

Sujuvia lomalukemistoja kirjoittava John Grisham (Pelikaanimuistio, Firma) on nakutellut näistä ihmisistä ja heidän valintoihinsa vaikuttavista voimista romaanin. Sen pohjalta tehdyssä leffassa Gene Hackman on Rankin Fitch, konsultti, joka avustaa edustamaansa tahoa löytämään asialleen myönteisen valamiehistön. Häntä vastapäätä on Wendall Rohr (Dustin Hoffman), jolla on puolustettavanaan nuori leski, joka etsii hyvitystä. Hänen miehensä kun on murhattu ja rouva pitää aseiden myyjien löyhäkätisyyttä osasyyllisenä. Niinpä vastaan tulevat suuren rahan revolveriset voitonpyyteet ynnä koko se lainsäädäntö, jossa yksilönvapaus tarkoittaa omaa ampuma-asetta. Luvalla tai ilman.

Valamiesten sakkiin valitaan vastentahtoiselta vaikuttava Nick Easter (John Cusack, Grosse Point Blank), joka pian alkaa manipuloida koko lautamiehistöä. Hänen kanssaan yhteiseen hiillokseen puhaltaa bensiiniä Marlee (Rachel Weisz, ks. Tähti) ja kohta alkaa näyttää siltä, että juryn päätös on myytävänä eniten tarjoavalle. Sille, jonka etiikka on elastisempi ja moraali muovattavissa kuin Saviset ja Vahaset.

Ken on jonain osapuolena joutunut suomalaiseen lakitupaan tietää, että niiden tomuisen kalvakat prosessit eivät tarjoa hyvää viihdettä. Siksi tuntuu järjettömältä ajatus niiden televisioinnista, yhtä hyvin voisi suorana lähetyksenä katsella valvontakameran kuvaa Alepan kassalta taikka seurata innolla, mitä on meneillään Merihaan parkkihallissa.

Mutta tästä oikeusoperetista saadaan taas paljon irti. Esillä on painavaa asiaa, jota on helppo sydämessään tutkistella ja rakenteilla jotain sen verran salaperäistä, että sen perimmänkin syy-yhteyden haluaa tietää. Aika kuluu kivasti, vaikkei sitä olisikaan kulutettavaksi.

Toisaalta näinkin asiapitoisissa asianajoissa piilevä kuivakkuuden kummitus kulkee käytävillä laahustavin askelin, eikä ohjaaja Gary Fleder osaa kirvoittaa osaavista näyttelijöistään ihan sitä kirpeintä mahlan pisaraa. Myös oikeuden toteutumisen kohdalla olisi toivonut terävämpää terää giljotiiniin. Nyt sitä on tarjoamassa vain mahdollinen isku liikemiesten lompakkoon – olkoonkin, että niiden sydän on siellä.

Ajatukseksi jää, että kosto tuo hyvityksen. Ja se on vaarallinen ajatus.