Hurjaa menoa. Tuore dokumentti tarjoaa joillekin palan kulttuurihistoriaa, toisille hyvät naurut.
Suomalainen black metal on suhteellisen pienten piirien suosiossa, mutta kannattajakunta on vankka ja suosiota on tullut myös maailmanlaajuisesti. Suurin osa genren tarinasta on rakennettu pohjoismaissa, ja menestyksekkäimmät bändit tulevatkin Norjan ja Ruotsin lisäksi Suomesta.
Nyt suomalaisen black metalin saatanalliset säkeet on dokumentoitu Night Visions -leffafestareilla lokakuun lopussa ensi-iltansa saaneeseen Loputon Gehennan liekki -dokumenttiin.
Black metalin noin 30-vuotinen tarina rakentuu ensimmäisestä ja toisesta aallosta. 1980-luvun ensimmäisessä aallossa luotiin pohja soundimaailmalle ja alakulttuurin visuaalisuudelle. Musiikki ei välttämättä ollut vielä black metalia, kuten se nykyisin ymmärretään. Vasta 1990-luvun toisessa aallossa murinalaulu, diskanttiset sähkökitarat ja mieletön tempo nousivat elimelliseksi osaksi musiikkia.
Black metal on kerännyt runsaasti huomiota ulkomusiikillisilla seikoilla, näistä päällimmäisinä norjalaisbändien jäsenten tekemät murhat. Vaikka satanistinen ajatusmaailma on oleellinen osa black metalia, on epäselvää kuinka moni alan harrastajista sitoutuu näihin ajatuksiin sataprosenttisesti. Välillä viha menee niin reilusti överiksi, että ainoa mitä siitä irtoaa on komiikka.
Pelottava imago on mainio kaupallisuuden väline ja genren synkästä ytimestä onkin esitetty kritiikkiä jättisuosioon ponnahtaneita bändejä, kuten Cradle of Filthiä ja Dimmu Borgiria kohtaan.