On pimeää ja minua paleltaa.
Ystävä lainaa minulle sateenvarjoa,
itkeekö taivas tosiaan päivästä toiseen?
Suuria vesilammikoita, muistan sen riemun, kun niissä
lapsena hypittiin kumpparit jalassa.
Vedän kumisaappaat jalkaan, mutta en hypi lätäköissä
enkä edes riemuitse. Haluaisin kyllä, mutta keskityn savukkeeseeni,
itken kilpaa sateen kanssa.
Syvennyn mietteisiini katsoessani yöllistä tähtitaivasta,
voisinpa olla tähti tuolla muiden tähtien joukossa.
Kaukana täältä, loistamassa kirkkaasti Jumalan lähellä.
En uskalla haaveilla enempää, en uskalla luovuttaa, mutten tiedä
jaksanko jatkaakaan?
Suru, sairaus, yksinäisyys on läsnä tänäänkin,
Elämänvaikeus nostaa päänsä taas kun herään unestani,
tätäkö on ihmisen elämä?
Täytyykö tätä elämää jatkaa?
Laitan käteni ristiin, ihan jokapäivä käännyn puoleesi.
Pelkkää hiljaisuutta, ei vastauksia, ei lohdullisia sanoja, ei syliä tässä ja nyt. Vain minä ja avuttomat rukoukseni.
Ystävän lainaama sateenvarjo kuitenkin estää mua kastumasta,
Katson lapsia jotka hyppii lätäköissä, hymyn tulee kuitenkin minunkin huulilleni.
Vaikean illan jälkeen herään uuteen aamuun, ehkä myös vaikeaan aamuun, mutta herään kuitenkin.
Voin ehkä tänäänkin taas taistella,
kaivata äidin ja isän syliä,
kompuroida kumpparit jalassa ja itkeä yön pikkutunneille asti.
Ei Jumalan selkä silti ole todellista, eikä pappi turhaan lausu Herran siunausta messun päätteeksi. Erityisesti loppusanat jää kaikumaan mieleeni ”Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.”