Amerikkalainen pelastusjärjestö New York City Rescue Mission toteutti viime keväänä mainoskampanjan, jossa tavallisille ihmisille tehtiin sosiaalinen koe. Muutamia ihmisiä haastateltiin heidän tärkeimmistä perheenjäsenistään ja suhteestaan heihin. Näitä samoja ihmisiä kuvattiin salaa, kun he kävelivät kadulla rakkaimpiensa ohi huomaamatta heitä ollenkaan - sillä nämä oli lavastettu kodittomiksi.
Koskettavan kampanjan tarkoituksena on osoittaa, miten välinpitämättömästi suhtaudumme kodittomiin, vaikka he ovat jonkun puolisoita, setiä, tätejä tai sisaruksia. Video saa miettimään, miten itse kohtelemme kanssaeläjiämme - olivat he asunnottomia tai eivät.
Kodittomuutta on myös Suomessa. ARAn asuntomarkkinakyselyn mukaan viime vuoden lopussa Suomessa oli 7 500 yksinäistä asunnotonta ja 420 perhettä. Asunnottomien oikeuksia ajaa muun muassa asunnottomien itsensä perustama yhdistys Vailla Vakinaista Asuntoa.
Asunnottomien yötä vietetään ympäri Suomea 17. lokakuuta YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä. A-klinikkasäätiö järjestää tapahtumaa varten villasukkakeräyksen, jonka tavoitteena on kerätä vähintään 1000 paria uusia miesten ja naisten villasukkia. Sukat jaetaan Asunnottomien yönä Suomen eri kaupungeissa. Sukkia voi lähettää A-klinikkasäätiölle osoitteeseen Maistraatinportti 2, 00240 Helsinki.
2 kommenttia
St.Punk
22.9.2014 11:09
Itse olin koditon yhden kesän ja talven ajan kun väsyin pelkoon ja väkivaltaan ja muutin alkoholismin tuhoamasta kodista 16 vuotiaana kirjaimellisesti kaduille. Väliaikainen yösija löytyi silloin tällöin kavereiden nurkista (josta heidän vanhempansa sitten minut häätivät yhden yön jälkeen) satunnaisten panojen luota, vallatuista ja tai hylätyistä taloista. Kesä menikin ihan ok. Oli huumaavaa olla vapaa alkoholismin ikeestä. Ja ylipäätään vapaa! Ja olin tietysti nuori ja vahva ja onnekseni pitkä ja erittäin komea nuorimies, niin satunnaista yösijaa löytyi monen naikkosen luota varsin vaivattomasti, pääosin. Sukulaiseni, kukaan sukulaisistani, ei suostunut minulle turvaa tai edes yösijaa antamaan koska olivat järkyttävän raukkamaisia pelkureita ja pelkäsivät väkivaltaista alkoholisti-isääni. Sankarillisia Suuria puheita ja mielipiteitä kyllä löytyi, mutta mitään konkreettista tekoa ei. Puheetkin olivat suuria vain selän takana. Tätä en ole ikinä antanut anteeksi enkä anna. Olin kuitenkin tuolloin vasta lapsi monessakin mielessä. En ikinä voisi hyljätä itse toista ihmistä vastaavassa tilanteessa. Enkä varsinkaan teiniä, ja vielä omaa sukulaistani!
Sosiaalitoimistot yms "turvaverkot" yrittivät parhaan kykynsä mukaan saada minut palaamaan takaisin perhehelvettiin josta olin onnistunut repäisemään itseni irti. Uhkailivatpa minua myös lastenkodilla jos en heidän tahtoonsa alistuisi. (tämä siitäkin huolimatta että minulla oli lääkärintodistus kotona saamistani vammoista) Vapaus vai vankila? Niinpä... Lapsuudenystäväni oli joutunut lastenkodin polulle ja kuultuani hänen elämästään en halunnut moista itselleni mistään hinnasta. Haistatin paskat koko auktoriteettikirjolle ja rupesin punkkariksi ja monessa mielessä lainsuojattomaksi. Hengissä on kuitenkin pakko pysyä. Yhteiskunnalla, kulttuurilla ja lakipykälillä ei ole paskankaan väliä jos taistelet siitä oletko vielä aamulla ja kukaties ensiviikollakin hengissä, vai nääntynyt nälkään tai kylmään tai jäänyt pohjasakan saaliiksi.
Pahimmat ajat kodittomalle ovat suomessa syksy ja talvi. On märkää ja helvetin kylmää. Stadissa tuulee AINA. Koditon ei saa duunia, ja duuniton ei saa kämppää. Etenkään jos on alle 18 vuotias. Harva ihminen uneksii kuivista ja puhtaista vaatteista, pehmeästä peitosta ja lämpimästä kuivasta paikasta jossa levätä ja nukkua. Mulle riitti unelmaksi useasti vaan lukitsematon rappukäytävä jossa oli joku soppi mihin mahtui muutamaksi tunniksi nukkumaan ilman että tuli ihmisten potkimaksi. Kovimmilla pakkasilla tuli lämmiteltyä myös pankkiautomaateissa (tuolloin etenkin maksuautomaatit olivat usein sijoitettu pankkien tuulikaappeihin joihin pääsi pankkikortilla sisään). Näissähän ei voinut nukkua koska ne olivat valoisia avoimia paikkoja joista poliisi tuli pampun kanssa opastamaan putkan suuntaan mikäli liian varomattomaksi rupesi. Mutta eipähän jäätynyt hengiltä. Joskus joutui myös rapun lasin kilauttamaan rikki että pääsi lämmittelemään, se tuntui silloin kovin nololta kaikesta huolimatta. Kaikenlaista rötöstä joutui myös hengenpitimikseen tekemään, vaikka parhaani mukaan koitin olla saastuttamatta liikaa sieluni maisemia. Vanha "parempi" ystäväpiirini jäi koska yhteinen kosketuspintamme muuttui hyvin kapeaksi heidän eläessään "normaalia" koulu/perhe/yhteiskunta-elämää. Heidän oli myös erittäin vaikeata ellei jopa mahdotonta nähdä tai kokea minun todellisuuttani. Uudet ystäväni olivat käytännössä kaikki kriminaaleja, mielenterveysongelmaisia ja elämäntapa- ja muita taiteilijoita ynnä muita yhteiskunnan hylkiöitä, mutta HE ymmärsivät ja auttoivat minua ja minä heitä, silloin kun "ystäväni" ja sukulaiseni minut hylkäsivät. Tässä myös opetus jonka aina kannan mukanani. On kokemukseni mukaan yleismaailmallista että kaikkein hankalimmissa asemassa olevat auttavat eniten. He tietävät mitä on olla oikeasti pulassa, ja miten mahtavalta pienikin apu voi siinä tilanteessa tuntua toisesta, ja myös itsestä sen antaminen. Köyhä voi antaa kaikkensa silti juuri mistään luopumatta. Mitä rikkaampi ja tai korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva ihminen, sitä kylmempi ja korskeampi sydän. Pääsääntöisesti!
Olen edelleen tähän päivään saakka todella ylpeä hullusta rohkeudestani hypätä hyiseen pimeään kevätloskaan vain repullinen tavaroitani mukanani. Valita kadut. Tuo päätös teki minusta miehen, miehen joka uskaltaa olla mitä mieltä haluaa ja tehdä mitä vain haluaa, välittämättä ympäristön ja kulttuurin paineista, ja osaan olla onnellinen pienistäkin asioista, ja jotenkin tulla toimeen, joskus jopa nauraa, -kamaluuksille, välinpitämättömyydelle, tekopyhyydelle ja ihmisten umpimielisyydelle, jotka lienevät tämän planeetan suurimmat luonnonvarat..
Tästä kaikesta on aikaa jo lähes kaksi vuosikymmentä. Osa sen ajan frendeistä on kuollut, osa kadonnut, osa asettunut aloilleen ja rauhoittunut. Osa on onnistunut kiipeämään yhteiskunnan veneeseen takaisin, osa ei. Itse olen nykyään IT-alan yksityisyrittäjä, muusikko ja perheellinen kahden lapsen isä. Maksan veroni, en rötöstele. En ole rikas, en ole ikinä ollut, ja tuskin minusta tuleekaan. En jaksa juosta rahojen perässä kun elämässä on niin monta tärkeämpääkin juttua, jotka rahan perässä juokseminen tuhoaa. Asun silti mukavasti, minulla tai lapsillani ei ole mistään (oikeasti tarpeellisesta) puutetta. En juurikaan käytä alkoholia tai muitakaan huumeita. Joskus toki juon tuopin tai poltan spliffin vanhan kamun kanssa. En ole kuitenkaan ollut varsinaisesti päihtynyt vuosiin. Ja ei, en ole myöskään jeesus tms -hihhuli, vaikka kaikille se suotakoon. En ole elämäni aikana IKINÄ ollut ulosotossa tms maksuvaikeuksissa. En ole myöskään ollut vankilassa, jota minulta usein kysytään jos kodittomuus ja "hurja nuoruus" tulee puheeksi :D Osallistun yhteiskunnallisiin yhteishyvähankkeisiin silloin kun ne ovat järkeviä mielestäni ja tuovat hyvää muillekkin kun säätiön tms hallitukselle. Olen itse auttanut muutamaa koditonta joihin olen poluillani törmännyt. Omasta puolestani suosin sellaisia auttamismuotoja joissa apu menee suoraan tarvitsevalle. Koitan olla jonkinlainen isä/äijä myös monelle skidille joilla sellaista ei ole.
Kaiken tämän kirjoitin koska tiedän että kodittomalla ei ole aikaa eikä energiaa tätä teille kertoa. Teen sen heidän puolestaan ja itseni puolesta, koska kerran olin koditon.
Kaikille kodittomille ja kodittomien tutuille tahtoisin sanoa:
Yön jälkeen koittaa aamu, ja kirkkaan lämpimän auringon nousu horisontin yläpuolelle on upeinta maailmassa silloin kun koko maailmasi on kylmää märkää pimeätä yötä.
Ja Veliseni/Siskoseni... SINÄ voit olla se Aurinko.
Peace and Respect 2 All Love, Live and Let Live!!
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
23.9.2014 20:38
Kommentti päihitti artikkelin moninkertaisesti. :-O
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin