Perus

044

Valitettavasti koko tihutyö meni Alphonson piikkiin. Tuo raukka sotahullu paljastui kaikeksi yllätykseksi ihailemansa Francisco Francon äpärän-äpäräjälkeläiseksi, mikä alleviivasi hänen tuhoamisen haluaan – hänellä oli siihen selkeät juuret. Fakkerit todella onnistuivat. Kyseessä ei ollut väärä kaapeli tai viemärijohto, vaan juuri se oikea merenalainen nettikaapeli. 24 tunnin välimuisti -teoria piti täsmälleen paikkansa. Kukaan ei aluksi osannut epäillä mitään sen vakavampaa kun netti hidastui ja sitä menoa lähes pysähtyi. Timo tai kukaan muukaan fakkereista ei ollut tajunnut kuinka moneen asiaan heidän tempauksensa vaikuttaisi. Katastrofeilta ei voitu välttyä.

Lennonjohto meni sekaisin. Kaksi Finnairin konetta teki epäonnistuneen laskun. Toinen koneista iskeytyi 45 asteen kulmassa kiitoradalle ja räjähti. Kaikki matkustajat ja lentäjät kuolivat siihen paikkaan. Useita lentoja peruutettiin muutaman viikon ajalta. Suurten ja järkyttävien katastrofien lisäksi moniin kauppoihin ei pystytty toimittamaan lisää tavaraa ilman nettiä. Nettipokerin pelaajat menettivät tulonlähteensä. Nämä ovat yksittäisiä esimerkkejä epäjärjestyksestä, joka kohtasi sekä valtiota kokonaisuutena, että sen kansalaisia erikseen. Monille nettiriippuvaisille (Marika mukaan lukien) pahinta oli, että he eivät pystyneet päivittämään blogejaan, sillä jo yhden kuvan lisääminen kesti vuorokauden verran.

Nettiyhteys kierrättyi Ruotsin kautta. Se muistutti analogista puhelinverkkonopeutta. Sanomalehdet nousivat uuteen loistoon, vaikka nekin kohtasivat monia ongelmia. Esimerkiksi painokoneita ei voitu ohjelmoida verkon kautta. Työ oli rankempaa ja hitaampaa, mutta lehdet silti painettiin ja uskomatonta kuinka ansiokasta työtä journalistit edelleen pystyivät tekemään, vaikka heillä ei ollut nettiä käytettävänään. Puhelinverkosta oli pitkästä aikaa suurta hyötyä.

Fakkereiden Ruoholahden toimitiloissa oli hiljaista. Jarpe ei koodannut enää, hän veti vain pizzaa ja naureskeli taukoamatta ajatukselle kuinka verkko oli käyttökelvottoman hidas. Tähänhän tässä oli koko ajan pyrittykin, mutta Jarpe oli hysteerinen. Hän lihoi viikossa seitsemän kiloa – olihan hänellä nyt kaksi kättä käytössään pizzan syöntiin. Digiboksi ei toiminut ja tv:tä ei voinut katsoa. Tämä oli ainut asia, mikä Timoa huoletti, vaikka Suomessa oli tapahtunut kauheita asioita: aika kävi pitkäksi. Mutta juuri tätä fakkerit olivat hakeneet – uutta alkua. Eivätkä he olettaneet, että mikään tulisi olemaan helppoa. He olivat kyvyttömiä ihan niin kuin muutkin ihmiset.

Kaapeli korjattiin, mutta siihen meni kaksi viikkoa. Kuten tavallista, Suomessa kaikki tapahtui hitaasti. Jos muualla rikki mennyt kaapeli korjattiin alle viikossa niin Suomessa se kesti tuplasti kauemmin. Olihan Kekkonenkin presidenttinä neljä kautta neljällä eri vuosikymmenellä ja olisi varmasti ollut pidempään, mikäli ei olisi sairastunut. Oli totuttu siihen, että jos jokin asia oli, niin se tuli aina olemaan.

Verkkoyhteys oli kokenut kovan kolauksen. Tärkeä vakio oli hävinnyt hetkeksi kaikkien elämästä ja ihmiset olivat täysin hukassa – he olivat kuin avuttomia eläimiä. Seuraukset olivat järkyttäviä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, netin kaatumisen vuoksi ihmiset saivat paniikkikohtauksia ja ajautuivat terapiaan. Vaikka netti korjattiin, ihmiset eivät uskaltaneet tottua liikaa siellä olemiseen siinä pelossa että sen olemassaolo riistettäisiin heiltä uudestaan. Fakkerit olivat vain säikäyttäneet, mutta joskus pelkkä pelottelu riittää.

Ei kulunut kuin kuukausi ja Ruotsissa tapahtui sama tempaus ja vastaavasti Ruotsin verkkoyhteys kierrättyi Suomen kautta. Jälleen tapahtui runsaasti ikäviä asioita ja pelko lisääntyi. Myös tieto fakkereista lisääntyi ja heille tehtiin oma infosivu Wikipediaan, joka kuvaili fakkereita seuraavanlaisesti:

Fakkerit on Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan romaanissa Perus esiintyvä poliittisesti sitoutumaton anarkistiliike. Fakkereiden päämäränä oli kaataa Internet. Tässä tavoitteessaan he onnistuvatkin katkaisemalla aluksi Vattuniemen rannassa olevan vedenalaisen nettikaapelin. Tämän jälkeen heidän solunsa ympäri maailmaa aloittavat toimintansa ja lopulta koko maailma pimeni. Me olimme kaikki riippuvaisia Internetistä. Myös Wikipedia.

Tätä artikkelia ei siis voinut olla olemassa. Silti se Wikipediasta löytyi.

Fakkerit olivat pahantekijöitä, mutta silti yhä useammat ihmiset rupesivat fiilistelemään heidän toimintaansa. Taantumaa ja paluuta juurille ruvettin hehkuttamaan yleisesti, ja seuraavissa eduskuntavaaleissa fakkerit saivat murskavoiton. Heillä ei ollut edes omaa puoluetta, mutta ehdokkaat joutuivat tenteissä vastaamaan kysymyksiin, jotka käsittelivät fakkereiden alullepanemaa kaaosta. Fakkereita oli luonnollisesti runsaasti myös mediassa ja he muotoilivat kysymykset kaaosteoriasta niin vaikeiksi, että monet ehdokkaat mokasivat ja taipuivat huomaamattaan tukemaan fakkereiden toimintaa joko väärillä sanavalinnoillaan, hermostuneisuudellaan, ajattelemattomuudellaan tai kiivastumisellaan.

Fakkerit vaikuttivat maailmanlaajuisesti ja pian ei voitu enää puhua varsinaisesta salaseurasta – he olivat nettimaailman julkisia tuholaisia: jopa tunnetumpia ja pelottavampia kuin hakkerit. EPIC FAIL -foorumi tuhoutui, mutta sitä ei varsinaisesti enää tarvittu. Se oli hoitanut tehtävänsä ja sen legenda jäi leijumaan verkon rippeisiin. Se oli kuin Napster laittoman musiikin lataamisen suhteen: se oli aloittanut jotakin, jolle tulisi aina löytymään seuraajia. EPIC FAILin ajatus ja toimintamalli levisivät ympäriinsä. Syntyi uusia foorumeita ja salaseuroja, jotka kaikki kantoivat ylväästi fakkereiden periaatetta. Mitä enemmän tuhoa saatiin aikaan, sitä vähemmän varsinaista elämää netissä ja ylipäätään verkossa oli. Fakkereiden määrä tietysti väheni samalla, mutta tässä tapauksessa se tarkoitti vain sitä, että he olivat onnistuneet. Ja he onnistuivat yhä uudestaan.

Maininnan ansaitsee myös TDK:n 120 minuutin DVD-levylle poltettu dokumentti, joka kertoo, mistä kaikki alkoi. Kuvamateriaali on alusta loppuun hämmentävän mielenkiintoista ja raakaa. Kasvot on blurrattu jälkikäsittelyssä ja ääniä hiukan muutettu. Dokumentti huipentuu Alphonso-nimisen espanjalaisen fakkerin räjähtämiseen kameran edessä ja tätä seuraavaan nettikaapelin poikki piikkaamiseen. Aika velikultia. Tuosta dokumentista tuli viikossa pikku hiljaa tuhoutuvan Internetin ladatuin avi-tiedosto. Netin kaatumisen jälkeen tuota DVD-levyä kopioitiin runsaasti enemmän kuin Peter Jacksonin Bad Taste VHS:ää 90-luvulla. Krediitit olivat lyhyet ja simppelit: by Kaito.

Tier 1 ja Tier 2 transit-operaattorit tuhottiin. Yksinkertaisesti sanoen näiden operaattoreiden alla toimi koko maailman verkko. Tier 1 -verkot olivat niitä, jotka pystyivät saavuttamaan jokaisen maailmassa olevan verkon, ts. jokaisen Tier 1- verkon, ilman erillisiä ip-maksuja. Näin maailman suurimmat telekommunikaatioyritykset muodostivat Internetin selkärangan. On uskomatonta, että fakkareiden kaltainen Timon tuhovimmasta alkunsa saanut liike onnistui niiden tuhoamisessa. Fakkerit eivät itse tietenkään olisi yksin pystyneet siihen, he pikemminkin vain avasivat tulvapadot. Kun vesi lähti virtaamaan, sitä ei enää voinut pysäyttää. Oli tarpeeksi tyytymättömyyttä, jotta purkauksessa oli riittävästi voimaa näin suuren maailmanlaajuisen muutoksen aikaansaamiseen. Eikä se vaikuttanut pelkästään katastrofilta: olihan paluu juurille houkkutteleva ajatus – Arto ei ollut ainoa, joka oli haaveillut siitä. Internet oli vapauttava voima, mutta myös kahlitseva, rajoittava ja riippuvuutta aiheuttava – ihmiset eivät sittenkään halunneet olla kaiken aikaa yhteydessä kaikkialle. Tarkemmin sanottuna he kyllä halusivat, mutta oli olemassa vastahalu – sillä jokaisella halulla on vastahalu – joka repi heitä toiseen suuntaan. Fakkerit avasivat tälle vastahalulle väylän purkautua, ja purkautuminen oli niin nopeaa, että sitä ei ehditty pysäyttää.

Käytännössä tämä tarkoitti maailman suurimpien telekommunikaatioyritysten lamaannuttamista, oikeiden lautasantennien tuhoamista ja lisää kaapeleiden katkomista. Suurin osa niistä sijaitsi Yhdysvalloissa ja niiden tuhoaminen vaati fakker-liikkeen laajaa globalisoitumista. Hämmästyttävän nopeasti tiimiin saatiin käännytettyä mukaan maailman arvokkaimmissa viroissa olevia verkkojen toimihenkilöitä. Nyt ei puhuta jostakin kellaritason osaavista it-nörteistä, vaan Yhdysvaltojen asevoimien korkeissa viroissa olevista upseereista ja muista ”isoista pojista”, joilla oli avaimet ja valtuudet juuri oikeisiin paikkoihin. On mahdotonta selvittää kuinka se tapahtui, mutta ilmeisesti fakkereiden aatetta oli vain mahdotonta vastustaa. Kaaoksen ihannointi vain tarttui kuin natsismi ihmisestä toiseen. Kaikki halusivat oman osansa tuhoamisesta. Ihmiset kaipasivat muutosta niin paljon, että olivat valmiita ottamaan sen vastaan jopa idioottimaisuuden kautta. Tai sitten he eivät vain tajunneet mistä oli kysymys.

Aluksi vahvimmat ja taitavimmat yksilöt pystyivät käyttämään nettiä näppäilemällä osoiteriville pitkiä IP-numerorivistöjä, koska www.blaablaablaa.com-tyyppiset verkkotunnukset eivät enää toimineet. Pian tuokin oli kuitenkin historiaa. Kaikki digitaalisen verkon saralla pimeni. Yhtäkkiä mitään sitä digitaalista helppoutta, nopeutta ja pikselien muodostamaa paratiisia ei enää ollut olemassa. Analoginen teki kaikessa komeudessaan suuren ja hymyilevän paluun. Tietenkään mikään ei estänyt insinöörejä ja muita teknologianörttejä rakentamasta parempaa ja ”tuhoutumatonta” verkkoa uudestaan. Mutta kaikkia pelotti edelleen. Melkein kolmanteen maailmansotaan johtaneen verkon kaatumisen vuoksi kukaan ei uskaltanut lähteä edes yrittämään – ainakaan heti, mutta se onkin jo ihan oma tarinansa.

Ihmiset vaikenivat ja ehkä ennen pitkää fakkereiden luoma uusi alku kantaisi hedelmää ja ihmiset tajuaisivat mistä koko ajan oli ollut kysymys. Tosin tässä vaiheessa kukaan ei enää muistaisi fakkereita tai tuhoa. Olisi olemassa vain uusi analogia.

Oliko Timo nyt onnellinen saatuaan tuhonsa? Ei tietenkään. Oliko hän saanut Marikan mielestään pois? Ei, eikä se tapahtuisi koskaan. Siksi Timo päättikin tappaa Marikan. Ja hän tappoi Marikan monta kertaa. Hän tappoi sen ihanan lorton monilla eri tavoilla monissa eri paikoissa, mutta Marika ei koskaan fyysisesti eikä henkisesti poistunut minnekään, sillä Timo ei kuitenkaan koskaan tappanut häntä oikeasti. Marika oli aina siinä, ihan lähellä, ja hänen rintakehänsä ja etenkin rintansa kohoilivat edelleen. Niin kauniisti ja ylväästi, kuin kauneimmat tasangot ja majesteettisimmat vuorenhuiput. Ylös, alas, ylös, alas. Mutta Marika ei todella koskaan ollut siinä. Hän oli jossain ja joka paikassa, mutta ei missään. Ei läsnä – hän oli virtuaalinen.

045

Virtuaalinen oli tuhoutunut. Mutta jännittävällä tavalla samalla myös materiaalinen romahti. Miten tämä oli mahdollista? Niidenhän piti olla kaksi erillistä maailmaa, joista virtuaalinen rakentui materiaalisen varaan, eikä materiaalisen pitänyt olla ontologisesti riippuvainen virtuaalisesta. Oli kuitenkin käynyt niin, että nämä kaksi maailmaa olivat kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että niitä ei enää voinut erottaa toisistaan. Kaikki mitä maailmassa (tai maailmoissa) tapahtui: kaikki mitä ihmiset tekivät, kaikki mitä ihmiset ajattelivat, kokivat tai tunsivat, oli muuttunut yhdeksi yhteiseksi todellisuudeksi, jossa ei ollut rajoja mielikuvituksen ja todellisen välillä — ne olivat molemmat yhtä totta. Tämä muutos oli ollut niin salakavala, että ihmiset eivät olleet edes huomanneet sitä.

Aluksi tietokoneet ja Internet olivat olleet hauska lisä. Kuitenkin hämmentävänkin nopeasti niistä oli tullut välttämätön ja kiinteä osa ihmisen elämää ja myös ihmistä itseään: ei ollut enää ihmisiä ilman tietokoneita ja niiden luomaa virtuaalista todellisuutta. Ihmiset pystyivät tekemään mielikuvituksestaan todellista, sanan todellinen tiukassa merkityksessä, eli siinä että jokin asia on käsinkosketeltava. Mielikuvituksesta tuli käsinkosketeltavaa. Ei sitä lopulta enää huomannut kosketteliko ihmistä vai konetta tai rakensiko linnaa jossain ohjelmassa vai todellisessa maailmassa. Koko todellinen-sana menetti merkityksensä. Todellisuudesta oli tullut vain yksi ohjelma muiden ohjelmien joukossa. Todellisuuteen oli jopa vaikeampi päästä osallistumaan kuin muihin ohjelmiin. Muissa ohjelmissa pystyi toimimaan paljon vapaammin, sillä niiden säännöt asetettiin usein väljemmiksi ja miellyttävämmiksi kuin todellisuuden. Aika harvoissa ohjelmissa esimerkiksi joutui kamppailemaan kosteusvaurioiden tai vaikeiden vuokraemäntien kanssa. Ihmiset halusivat osallistua maailman tapahtumiin ja virtuaalimaailmoissa se oli helpompaa kuin todellisuudessa, joten ilman muuta monet ja pikku hiljaa yhä useammat ja useammat päätyivät valitsemaan virtuaalisen maailman.

Kun se sitten väkivaltaisesti ja yllättäen riistettiin heiltä, tuntuu itse asiassa aivan luonnolliselta, että myös materiaalinen maailma romahti. Aiemmin oli ajateltu, että virtuaalinen vastaa mielikuvitusta ja materiaalinen todellisuutta, mutta nyt asia ei ollut enää niin: ihmiset aidosti kokivat virtuaalisen todelliseksi. Silloin ei ollut enää väliä, miten asiat todella olivat. Kaikki todellinen ihmisille on sitä, miten he kokevat sen olevan. Jos he siis kokivat virtuaalisen olevan todellista, niin silloin se todella oli sitä. Piste.

***

Sen jälkeen kun Internet oli kaatunut, alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Helsingin Sanomissa julkaistiin kummallinen uutinen siitä, kuinka Suomenlinna oli kadonnut. Kukaan ei uskonut tätä, ajateltiin sen olevan aprillipila. Mutta ei ollut aprillipäivä, joten ihmiset menivät katsomaan. He huomasivat, että Suomenlinnaa ei todella enää ollut. Lähetettiin venepartioita sinne, missä ennen olivat kohonneet Sveaborgin muurit, mutta ne eivät löytäneet mitään. Hetken päästä ei muistettu, minne veneet olivat hävinneet ja vaimot itkivät kadonneita miehiään, kunnes unohtivat heidät eivätkä tienneet, miksi olivat itkeneet, jos edes muistivat itkeneensä. Helsingin Sanomien päätoimittaja ei tiennyt kuka jutun oli kirjoittanut, ja itse asiassa seuraavana päivänä sitä ei enää löytynyt lehdestä, vaikka sitä kuinka selattiin. Kaikki muistot maailmasta alkoivat kadota ja oli vaikea pitää kiinni mistään, koska ei voinut luottaa sen olemassaolon pysyvyyteen.

Sitten ihmisiä alkoi kadota lisää. He lähtivät aamulla töihin, tai jos eivät muistaneet olevansa töissä, he vain poistuivat kotoaan kai jonkin pinttyneen rutiinin vuoksi, eivätkä tulleet enää takaisin. Kukaan ei hetken päästä muistanut ketä piti ikävöidä. Kerrottiin Pariisin lentäneen tiehensä, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt. Egyptin pyramidit upposivat hiekkaan, vaikka väliäkö sillä, koska hiekkaa ei ollut. Aikaakaan ei ollut, sillä hiekan tavoin se oli valunut tyhjiin. Ihmiset elivät ajattomuudessa, mutta se oli luonnollista, sillä he olivat menettäneet kyvyn jäsentää maailmaa, joten aika jatkuvasti etenevänä ulottuvuutena menetti merkityksensä. Aika-avaruudesta oli tullut möykky, juuri niin kuin Einstein oli sanonut sen olevan. Hän nousi hetkeksi haudastaan nauramaan tällä seikalle, mutta hävisi pian itsekin jonnekin.

Mihin kaikki hävisivät? Samaan paikkaan, mihin mielikuvituskin häviää kun sillä ei ole enää mihin mennä. Mihin mielikuvituksen paikka hävisi? Se taisi hävitä mielikuvitukseen, joka taas ei enää löytänyt omaa paikkaansa, koska sen oma paikka oli piiloutunut siihen itseensä. Näin siitä tuli täysin tyhjä ja se alkoi hävitä samalla imien itseensä kaiken kuin mustaan aukkoon, joka on pelkkää äärimmäisen tiivistä tyhjyyttä.

Oliko Timo edes tajunnut kuinka suurta tuhoa hän voisi saada aikaan? Ei varmasti, mutta hän nautti tilanteesta täysin siemauksin. Jokainen katoava ihminen tai asia sai hänet hurmion valtaan. Hän oli todella onnistunut tuhoamaan K A I K E N. Pikku hiljaa kaikki hävisi hänen ympäriltään, ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin. Timo puristi kädessään viimeistä säästämäänsä Marikan sukkanauhaa. Hän oli pitänyt sitä ranteessaan joka päivä sen jälkeen kun ei ollut enää saanut nähdä ja koskettaa Marikaa. Nyt ei saisi kukaan muukaan – eikä kukaan saisi koskea yhtään mitään muutakaan, ei enää koskaan. Timo oli tyytyväinen. Hän nosti sukkanauhan nenälleen ja haistoi Marikan ihanaa tuoksua. Hän ei kuitenkaan tuntenut mitään ja huomasi, että sukkanauhakin oli hävinnyt. Hän oli keskellä tyhjyyttä, jossa ei ollut mitään. Se toi mieleen Arton koomaiset painajaiset, mutta oli vielä niitäkin tyhjempi. Timo huomasi itsekin alkavansa hävitä ja samalla hävisi myös hänen tuskansa. Se oli poissa. Hän yritti viimeisenä ajatuksenaan muistella Marikaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi pitänyt muistella. Siksi hän ei hävinnyt onnellisena, vaan hämmentyneenä; siksi ihmisten viimeinen tunne oli hämmennys. Kaikki päättyi kaikenkattavaan ja kaikentuhoavaan hämmennykseen.

Niin perus.

Ensi viikolla ei enää lisää. Perus oli siinä. Seuraava romaanimme Kova ilmestyy heti kun löydämme sille julkaisukanavan. Pysykää kuulolla. Rakastakaa.

043

Särkyneitä viinapulloja, tyhjiä olut- ja siideritölkkejä ja paskanhajua. Fakkereiden salainen työpiste oli koristeltu ilmapalloilla ja serpentiinillä – se muistutti enemmän lastentarhan naamiaisia kuin vakavaa toimistotilaa. Kukaan ei silti ollut juhlatuulella. Jarpe koodasi tavalliseen tapaansa vasemmalla kädellä ja veti oikealla pizzaa. Ne olisivat viimeiset koodailut vähään aikaan. Kaikki näytti olevan niin kuin aina ennenkin, mutta jotain oli totaalisesti muuttunut. Ujosteleva, humalainen ja alaikäinen strippari keikisteli väsyneiden ja poissaolevien fakkereiden edessä. Timo ja kumppanit olivat lopen uupuneita ja laskuhumaltuneita. Strippari ei ollut kovin seksikäs, eikä itse asiassa edes oikea strippari. Se oli joku raukka lukiolaisbimbo, joka keräsi rahaa Interrail-matkalleen. Kimmo Ståhl oli hoitanut tytön paikalle, luvannut maksaa hyvin ja antaa vähän viinaakin, niin shown suorittaminen hoituisi helpommin ja ilman estoja. Ei tyttö rahaa tietenkään saisi eikä liiemmin myöskään juhlijoiden viisareita värähtämään. Fakkereilla oli takanaan rankka yö Lauttasaaressa. Miten heidän oli käynyt?

***

Koko porukka istui pyöreän pöydän ympärillä Vattuniemenrannan Blue Peter -ravintolassa kuin ritarit tai muskettisoturit konsanaan. Oli perjantai ja kello oli vähän vaille kaksitoista yöllä. Taustalla soi tarpeettoman kovaa suomalainen pop-musiikki. Hector lauloi haikeasti: ”Kun äänet aamun täyttää ja mä poistunut oon, tuuli tyyntyneen jo näyttää, haahka ui kaislikkoon”. Kaikilla oli edessään kalja, paitsi tietysti Timolla, joka nautti tavalliseen tapaansa kuivaa omenasiideriä. Kaito oli innostuneella tuulella. Muiden kielloista huolimatta hänellä oli ollut pakottava tarve tilata valkosipulietanoita. Hän ahmi niitä menemään samalla kun muut yrittivät vaikuttaa viileän rauhallisilta. Jo pelkkä ajatus niistä etanoista sai valmiiksi hermostuneen Alphonson raivon valtaan. Hän leikki zippo-sytkärillään ja toisteli vittua äärimmäisen rauhallisella, mutta kireällä äänellä espanjaksi: ”Puta, puta, puta...”. Ilmassa oli jännityksen tuntua, mikä oli täysin ymmärrettävää. Fakkerit olivat suunnitelleet tätä keikkaa jo pitkään, hyvin pitkään.

Kaiton HD-videokamera ei ollut päällä. Sen sijaan filmiryhmä iskuryhmän ympärillä teki kovaa duunia. Joku huuteli hiukan taaempaa varjoista ohjeita jokaiselle, miten heidän kuului käyttäytyä. ”Enemmän vihaa! Raaputa takaraivoasi!” Lippispäinen, Aku Louhimiehen näköinen ohjaaja huusi Timolle, joka totteli ja rypisti otsaansa hieman yliampuvasti ja raaputti sen jälkeen takaraivoaan. ”Kakkoskamera!”, samainen lippispää huusi. Kuva muuttui pienellä ohjaajan näytöllä ja siinä näkyi nyt pöytä, jonka ympärillä fakkerit istuivat. Se oli hieno asettelu: eeppinen ja vaaraa huokuva, hieman Sergio Leonen westernien tyyliin. Kamera Timon, Alphonson, Kimmon, Kaiton ja Henrikin ympärillä pyöri tasaisen hitaasti. Se taltioi näiden suurten antisankareiden fiiliksiä ennen kuin heidän oli määrä lähteä kohti rantaa toteuttamaan suunnitelmansa.

Timo kävi vielä kertaalleen suunnitelman läpi samalla kun Teemu Selänteen näköinen tarjoilija toi Kaiton tilaamat valkosipulietanat pöytään. Kaikki katsoivat vihaisesti tarjoilijaa. Tämä jätti nopeasti suorakulmion muotoisen lautasen pöytään ja häipyi lähes juoksujalkaa pois. Timo osoitteli kaikkia ja kaikki nyökyttelivät vuorollaan päätään. Se kuului käsikirjoitukseen. Kimmo tunki huuleensa kaksi nuuskapussia. Hän oli niin koukussa tuohon kamaan, että yksi pussi ei enää tuottanut hänelle mitään euforiaa. Hän tarjosi yhden pussin erikoisvahvaa Thunder-nuuskaa myös Henrikille, joka oli useaan otteeseen halunnut kokeilla nuuskaa. Kaito ahmi etanoita ja Alphonso kaiversi stiletti-veitsellä pöydän alle tekstiä: ”Alphonso – In Hate We Trust”. Se ei kuulunut käsikirjoitukseen, mutta kukaan ei oikeastaan välittänyt, sillä hän tulkitsi vihaa todella aidon oloisesti. Hänen jokainen raajansa tärisi tuhoamisen halusta. ”Täyttä timanttia!” kuvaaja kuiskasi ohjaajalle ja näytti peukkua. Likaisesti ruskettunut Alphonso oli täynnä uhoa.

- Häivytään, Timo sanoi ja porukka nousi matemaattisen tarkasti ylös samaan aikaan – kaikki paitsi tietysti Kaito.

Hän hotki vielä viimeistä etanaa kun muut jo kävelivät ravintolasta ulos.

- Ooo ooo ooo! Kaito huusi ja juoksi muiden perään.

Hän painoi HD-videokameransa rec-nappia ja siitä kaikki alkoi.

Iskuryhmä lähestyi kohdetta. He olivat kuin Tarantinon Reservoir Dogsit kävellessään järjestäytyneesti rivissä kohti Vattuniemenrannan merenalaista nettikaapelia. Kaapeli oli venesataman ja Blue Peter -ravintolan välissä valkoisen minimajakan alla. Oliko tuo jonkinlainen ”peite” sille, missä kaapeli sijaitsi? Tiedä häntä, mutta siellä se oli. Joka paikassa oli valvontakameroita. Voisi tietysti luulla, että nuo kamerat olivat siellä veneiden vuoksi, mutta fakkerit tiesivät, miksi ne siellä todella olivat. Niistä täytyi päästä eroon.

Aluetta tutkittaessa jokaisen valvontakameran sijainti oli käyty tarkasti läpi. Henrik von Hessenin tehtäväksi oli määrätty tuhota ne. Tavalliseen tapaansa hän oli palkannut asialle jonkun muun; Henrikin maailmassa puhui vain ja ainoastaan raha. Hän oli edellisiltana laittanut asialle kaksi Iron Maiden -paitaista yläastepahista. Pojat olivat kivittäneet kamerat hajalle. Työn jälki näytti vakuuttavalta, sillä valvontakameroista ei ollut mitään fyysisiä jäänteitä koko alueella. Osaavia nuoria – ”Fachkundige Junge”, Henrik totesi saksaksi ja hymyili isällisesti.

Kaikki oli siis hoidettuna kuntoon. Henrik alkoi kuitenkin voida pahoin. Tämä johtui ilmiselvästi Thunderista, nuuskasta, jota Kimmo oli hänelle aiemmin tarjonnut. Se oli todella vahvaa pussinuuskaa, joka saattaa aluksi tuntua todella hyvältä huulen alla: fiilis nousee taivaisiin ja kaikki tuntuu mahtavalta, mutta jo viiden minuutin nautiskelun jälkeen heikompia rupeaa oksettamaan. Näin kävi myös Henrikille, joka tuli niin huonovointiseksi, että joutui odottamaan muita kumiveneessä. Mutta ei sota yhtä miestä kaivannut – ja toisaalta oli tärkeää, että pakovene oli valmiina heti sen jälkeen kun kaapeli olisi katkottu.

Alphonso oli kärjessä. Heti hänen takanaan tulivat Kimmo ja Timo sekä hiukan taaempana Kaito, joka kuvasi kaiken videolle. Alphonso koki muut iskuryhmän jäsenet enemmän taakaksi kuin hyödyksi. Hän kelaili päässään suosikkielokuvalainaustaan, joka oli ensimmäisestä Rambo-elokuvasta: ”I could have killed 'em all, I could kill you. In town you're the law, out here it's me. Don't push it. Don't push it or I'll give you a war you won't believe. Let it go. Let it go”. Alphonso kantoi pölyistä, kärsineen näköistä dynamiittipötköä kädessään, jolla hänen oli määrä räjäyttää nettikaapeli. Tuo dynamiitti oli kuin valtikka, joka mahdollisti Alphonsolle suureellisen valta-aseman muiden iskuryhmäläisten keskuudessa. Mutta se siitä: kaikki se hiominen ja tarkka suunnittelu heitettiin kirjaimellisesti hetkessä helvettiin. Alphonso oli alusta asti ollut villi kortti ja riskivalinta ryhmään. Nyt se ilmeni hyvin selkeästi.

- Fuck it! Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden edelle.

Tämäkään ei kuulunut käsikirjoitukseen. Lippispäinen ohjaaja löi kämmenellä otsaansa kuin Spede Pasanen.

- Ei saatana tästä mitään tule! Näin siinä käy kun lähtee amatöörien kanssa tekemään yhteistyötä! ohjaaja huusi ja puhalsi pilliin lähtömerkiksi koko kuvaustiimille.

Filmiryhmä pakkasi kamansa alta aikayksikön ja huristeli kahden Ford Transit -pakunsa kera Lauttasaaresta pois.

Kaikki tuo viikkojen mittainen odotus oli ollut Alphonsolle liikaa. Hän halusi hoitaa keikan alta pois nopeasti. Kukaan ei ehtinyt liiemmin reagoida kun Alphonso oli jo kaksikymmentä metriä muita edellä. Muut jäivät selkeästi hänestä jälkeen. Jollain tavalla se oli helpottavaa. Timo huokaisi kuten myös Kimmo, jota tuntui tosiaankin kiinnostavan enemmän jatkobileet kuin varsinainen keikka. Kaito oli ainut, joka lähti juoksemaan Alphonson perään. Kamera heilui kuin Blair Witch Projectissa konsanaan.

- Ai am a firuming this! Kaito huusi sekavalla englannin kielellään.

Alphonso kompastui avonaisiin lenkkarinnauhoihinsa ja kaatui maahan nelinkontin. Dynamiitti lipesi hänen käsistään asfaltille. Maan ollessa hiukan kallellaan merta kohti, dynamiitti lähti uhkaavasti kierimään kohti vettä. ”Puta!” Alphonso tuhahti ja singahti jonkinlaisella juoksun ja ryömimisen yhdistelmällä nappaamaan dynamiittia ennen kuin se ehtisi kieriä mereen. Juuri tällä hetkellä hänen mieleensä tuli alakoulun kuudennen luokan maastojuoksukilpailu – kyllä, niitä järjestettiin muuallakin kuin Suomessa. Alphonso muisteli kuinka oli halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen, koska oli aina jäänyt viimeiseksi maastojuoksukisoissa läpi alakoulun. Hän oli ollut lapsena vahvasti ylipainoinen pullero, mutta joillakin äärikonsteilla tuo pieni spanieli laihdutti viidennen ja kuudennen luokan kesäloman aikana itsensä laihaksi ja jopa hiukan lihaksikkaaksi pikku Tarzaniksi. Tällä kertaa Alphonso oli hakemassa voittoa. Hänelle ei riittänyt keskinkertainen sijoitus massan keskellä. Hän halusi voittaa ja näyttää kaikille, että hän ei ole enää se sama luuseri. Liikunnanopettaja pisti lähtölaukaukseksi megafonin ”alarm”-äänen ulvomaan ja noin viisikymmentä espanjalaista pikkupoikaa lähti juoksemaan. Alphonson alku ei ollut kaikkein helpoin. Aivan kuin nyt Vattuniemessä, Alphonson kengännauhat avautuivat ja hän kaatui asfaltille lyöden vielä leukansa etummaisen kaverin lenkkarin kantaan. Verta pulppusi maahan ja näytti pahasti siltä, että Alphonson kisa oli siinä. Terkkaritäti ja liikunnanopettaja juoksivat paikalle. Alphonso kuitenkin tempaisi itsensä ylös yltäpäältä veressä ja tuuppasi terkkaritädin selälleen maahan.

- It ain’t over ’til it’s over, Alphonso totesi ja lähti juoksemaan muiden perään.

Alphonso oli katsonut paljon amerikkalaisia toimintaelokuvia jo aivan pienestä pitäen ja siksi hän puhuikin jo lapsena melkein yhtä paljon englantia kuin espanjaa.

Opettajat huusivat hermona ja liikunnanopettaja lähti juoksemaan Alphonson perään. Opettajan yllätykseksi Alphonso ei ollut enää se sama pullea vätys. Hän harppoi pitkin juoksuaskelin kohti juoksijoiden kärkipäätä. Liikunnanopettaja pysyi silti tiukasti Alphonson kannassa. Alphonso katsoi aina välillä taaksensa ja tirskui hyväntuulisesti. Hän juoksi helposti Pepén ohitse, joka oli koulun suosituin poika. Hän oli varhaisessa iässä fyysisesti kehittynyt pitkä ja komea ”mallipoju”, jonka tunnuslause naisten iskemisestä oli: ”Mun taktiikka on se, että naiset tulee mun luo”. Kuudesluokkalainen poika todella oli tuota mieltä. Ja hänen taktiikkansa todella myös toimi. Mutta nyt Alphonso meni hänen ohitseen kuin raketti. Tuo oli kova paikka Pepélle. Hän yritti saavuttaa Alphonsoa, mutta turhaan. Hänellä ei ollut saumoja eikä ollut liikunnanopettajallakaan. Kuin Lasse Virén, Alphonso nousi kaatumisen jälkeen voittoon ja teki jopa koulun uuden ennätyksen, eikä sitä ole vielä tähän päiväänkään mennessä rikottu.

Valitettavasti väkivaltainen konflikti terkkaritädin kanssa johti siihen, että Alphonso erotettiin koulusta. Hänet erotettiin myös seuraavasta koulusta ja sitä seuraavasta. Kierre jatkui. Isä hakkasi pojan tuusannuuskaksi vielä samana iltana maastojuoksukisan jälkeen. Isä ei voinut sietää sitä, että Alphonso oli erotettu koulusta. Ja juuri isään Alphonso oli halunnut tehdä vaikutuksen. Millään ei tullut enää koskaan olemaan mitään väliä paitsi tuholla. Se oli totisesti Alphonson juttu. Hänen oli pakko onnistua.

Ja Alphonso onnistui. Hän tarrasi dynamiitista kiinni viime hetkellä ennen kuin se oli koskettamassa veden pintaa. Hän kääntyi ja kohotti dynamiitin ilmaan voitokkaasti. Kaito pysähtyi muutaman metrin päähän ja fokusoi videokuvan Alphonson lapsekkaasti hymyileviin kasvoihin. Hän tai kukaan muukaan ei ollut koskaan nähnyt Alphonsoa näin iloisena.

- Ique viva! Alphonso huusi ja sitten räjähti.

Kaito lysähti polvilleen ja piteli kameraa katatonisena paikallaan ja – mitäpä muutakaan kuin – pillahti itkemään. Dynamiitti oli räjähtänyt liian aikaisin eikä tuhonnut kaapelia. Sen huono säilyttäminen oli tehnyt arvattavat tepposensa. Timo ja Kimmo saapuivat hengästyneinä paikalle. Alphonson jäänteet kelluivat vedessä: verta ja sisälmyksiä, irronneita raajoja ja ulos pursonneet silmämunat. Timo rupesi saman tien muistelemaan Pekka Parikan Talvisota-elokuvaa ja sen roolihahmoa Paavoa, jonka perään velipoika Martin oli pitänyt katsoa, mutta ei sodassa kenenkään perään kukaan voinut katsoa, vaikka Martti todella sitä yrittikin. Paavo räjähti muusiksi taistelun melskeessä ja Timolla oli tuosta elokuvan kohtauksesta surullisia muistoja, lähes traumoja. Mutta Alphonso oli kaukana Paavon tai oikeastaan näyttelijä Konsta Mäkelän sympaattisuudesta. Hänen sympaattisuutensa muistutti enemmän Trini Lopezin roolihahmoa Likaisesta tusinasta. Tuo yleisön rakastama (koominen) sivuhahmo taittaa niskansa ja kuolee hypätessään laskuvarjolla omenapuuhun jo ennen varsinaista taistelua. Kuinka klassista ja ennalta-arvattavaa. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä aliarvostetussa Last Action Hero -leffassa Austin O’ Brienin näyttelemä (jälleen) koominen sivuhahmo tiivistää saman ajatuksen toteamalla pahassa paikassa, että ”koominen sivuhahmo kuolee aina ensimmäisenä” viitaten luonnollisesti itseensä – vaikka ei lopulta kuolekaan. Tästä johtuen Arton oli kuoltava, ja koska koomisia sivuhahmoja ei voi koskaan olla liikaa, niin myös Alphonson oli pakko kuolla. Timon kohtalo oli kaikesta järkytyksestään huolimatta toimia – ja nopeasti.

Dynamiitti ei kuitenkaan ollut heidän ainoa suunnitelmansa. Kimmo kantoi noin puolentoista metrin mittaista mustaa urheilutarvikelaukkua, joka sisälsi piikkauskoneen. Se oli sama piikkauskone, jolla Rönkä oli porannut reiän Timon ja Arton kämpän ulko-oveen, ja joka oli porannut Karhun jalan lävitse. Kalliossa tapahtuneen karhuepisodin jälkeen kaikki olivat olleet niin järkyttyneitä, että Tervalainen (Rönkän, Timon ja Arton naapuri) tai kukaan muukaan ei ollut välittänyt rappukäytävään jääneestä veren tahrimasta piikkauskoneesta. Vimpain oli kulkeutunut Timon mukana Ruoholahteen fakkereiden päämajaan, ja nyt samainen kone oli mukana menossa Vattuniemenrannassa.

Kimmo avasi laukun ja otti piikkauskoneen esille. Luontevaa tietysti olisi ollut, että Timo olisi ottanut kunnian, mutta hän oli ovela. Hän ei halunnut päätyä videolle. Hän ei halunnut enää koskaan päätyä yhdellekään videolle, missä hän tekee jotakin kyseenalaista. Viimekertaisesta kokemuksesta oli ihan liian lyhyt aika eikä hän muutenkaan ollut niin tyhmä, että olisi halunnut paljastaa kasvojaan tihutyön ykköstekijänä. Kimmo asteli napaa myöden veteen ja asetteli piikkauskoneen nettikaapelin päälle. Siinä se oli, täysin esillä ja vahinkoalttiina. Kaito itkeä pillitti ihan hysteerisenä, mutta piteli kuitenkin HD-kameraa vakaana kädessään ja taltioi kaiken. Henrik odotteli kumiveneessä ja oksensi mereen nuuskan aiheuttamaa huonoa oloaan.

Kimmo käynnisti piikkauskoneen, ja terä täräytteli hetkessä ja vaivattomasti kaapelin poikki. Ilmassa oli sanoinkuvaamatonta magiikkaa. Kaiton hysteerinen itku muuttui voitonriemuksi, mutta pian hän kuitenkin tunsi ja näki Alphonson irronneen käsivarren lenkkareidensa päällä ja rupesi jälleen itkemään. Kimmo ojensi piikkauskoneen Timolle, joka sujautti sen takaisin laukkuun. Sitten koko porukka juoksi kumiveneeseen. He pakenivat yöhön. Kaikki oli hetkessä ohi. Tämä oli ollut vain alkunäytös. Mutta tämä oli ollut merkittävä alkunäytös.

ENSI TIISTAINA PERUS SAAPUU PÄÄTÖKSEENSÄ !!!

042

Porukkaa oli haastateltu kuukausikaupalla. Se oli kuin Suomen Puolustusvoimien pällitesti, mutta toiseen suuntaan. Jos pällitestissä piti vastata kysymyksiin mahdollisimman asiallisesti, järkevästi, isänmaallisesti ja etenkin johdonmukaisesti, niin EPIC FAIL -luonnetestissä piti vastauksien olla aika paljonkin tavallisen moraalin vastaisia. Jos vastaajalla oli henkisiä ongelmia, niistä oli pelkästään hyötyä. Masennuksen myöntäminen oli plussaa. Timolle oli hyvin mieluisaa, jos joku haastateltavista tyypeistä oli vähän epätasapainossa. Hän koki oitis yhteenkuuluvuuden tunnetta tällaisten kavereiden kanssa. Hän hymyilli hellyttävän maireasti ja merkkasi pienen plussan muistioonsa tyyppien kohdalle, joissa oli selkeästi havaittavissa pientä vajaamielisyyttä – tai hulluutta. Kukaan haastateltavista ei kuitenkaan ollut siellä mielenterveydellisten ongelmien vuoksi.

Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevaan sottaisaan varastohuoneistoon oli kokoontunut ehdokkaita iskuryhmään, jonka tarkoituksena oli toteuttaa pitkään suunniteltu operaatio. Tämä olisi EPIC FAILin odotettu läpimurto. Tämä olisi kaiken tuhon alku ja juuri – tuhon, josta Timo ja muut ryhmän aktiivisimmat jäsenet olivat unelmoineet jo pitkään. Iskuryhmään ei ollut ehdolla varsinaisia nörttejä tai edes hakkereita. Nörtit ovat tunnetusti sisäänpäinkääntyneitä ja hiukan passiivisia: heitä ei kiinnosta fyysinen toiminta, he hoitivat koodaamisen ja yleisen nappuloiden vääntelyn. Hakkerit sen sijaan ovat ottajia, siksi useimmat heistä eivät sopineet alkuunsakaan EPIC FAIL -liikkeen jäseniksi.

Tietokone- ja nettiajan alusta saakka hakkerit olivat aina halunneet hyötyä Internetin mahdollisuuksista – mutta hyötymisen lisäksi he halusivat myös vahingoittaa. Virukset olivat heidän juttunsa, mutta sen taustalla ei koskaan ollut Internetin tuhoaminen. He saattoivat esimerkiksi hakkeroida pankin tietoverkon tai kalastella ja myydä eteenpäin isojen tietokantojen salasanoja. He ryöstivät ihmisiä ja tienasivat hyväksikäytöllä, joten miksi ihmeessä he olisivat halunneet kaataa Internetin? Miksi he haluaisivat luopua tulonlähteestään? Hakkerit olivat oikeastaan koko projektin pahin vihollinen. Jo foorumin perustamisvaiheessa tärkeä tai tärkein seikka oli ollut, että mukaan ei pääsisi vääränlaisia ihmisiä – mutta totta kai muutamia pääsi luikahtamaan Timon ja muiden ydinihmisten siivilöiden lävitse: nämä mädät (tai tässä tapauksessa sopivan kypsät) hedelmät yrittivät kaataa foorumin ja onnistuivatkin siinä muutamaan otteeseen. EPIC FAIL -ylläpitäjät joutuivat kolme kertaa avaamaan nettisivun uudelle serverille. Lopulta he onnistuivat pitämään sekä sen materiaalisen että virtuaalisen sijainnin piilossa hakkereilta.

Selkeyttääkseen keitä EPIC FAIL -liikkeen jäsenet olivat, foorumilla keksittiin hauska nimi heille. Nimen keksi ruotsalainen Niklas Söderqvist: he olivat Fakkereita. Nimi viittasi hakkereihin, mutta f-kirjain h:n tilalla viittasi luonnollisesti vittuun ja vittuiluun eli pähkinänkuoressa sekaisin pistämiseen. Foorumilla nimi kirjoitettiin useilla eri tavoilla riippuen siitä, mistä päin maailmaa käyttäjät olivat. Useimmille nimi oli Fackers, mutta hienostuneet brittiläiset jäsenet olivat tarkkoja kieliopista ja jotkut heistä halusivat aina kirjoittaa Fuckers. Suomalaiset tietysti korvasivat c-kirjaimen koolla.

Fakkerit eivät halunneet hyötyä rahallisesti tästä hankkeesta. He olivat nörtti- ja hakkerimaailman mustia lampaita, joita elämä oli koetellut rajusti. Kuten Timo, he kaikki halusivat vain tuho(t)a. Taustalla ei ollut mitään poliittista – EPIC FAIL oli täysiverinen nihilistiliike. Ainoa mikä sitoi sen ydinjäsenia yhteen oli halu tuhota. Kaikesta järjettömyydestään huolimatta heillä oli mahdollisuus onnistua.

Miksi iskyryhmää koottiin? Viiden miehen tehtävänä oli katkaista Suomen vedenalainen nettikaapeli, jonka ansiosta Internet toimi Suomessa. Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, Suomen nettiyhteys oli yhden vedenalaisen kaapelin varassa, eikä sitä ollut edes eristetty millään panssarikuorella. Kaapeli oli halkaisijaltaan noin 10 senttimetriä. Käytännössä mitään muuta ei tarvisi tehdä kuin katkaista se. Netti ei kuitenkaan pimenisi saman tien. 24 tunnin välimuistin ansiosta kestäisi vuorokauden ennen kuin netti kaatuisi. Tosin varsinaisesta kaatumisesta ei olisi kyse, koska silloin yhteys vaan kierrättyisi Ruotsin kautta. Seuraukset olisivat kuitenkin huomattavan järkyttävät. Yhteys hidastuisi analogista puhelinverkkoa käyttävän modeemiliikenteen kaltaiseksi, hitaaksi, antiikkiseksi ja täten lähes hyödyttömäksi nykypäivän standardeilla mitattuna.

Nettikaapelien korjaus on huomattavan hidasta hommaa. Sukellusrobotin täytyisi etsiä kaapelien päät ja nostaa ne meren pintaan. Tämän jälkeen korjauslaiva kunnostaisi kaapelin valokuitu kerrallaan. Kaapelin korjaus voisi pahimmillaan kestää jopa viikon, joka on Internet-keskeisessä maailmassa aivan tuhottoman pitkä aika. Herkimmät Internetin aktiivikäyttäjät saattaisivat tuossa ajassa seota ihan täysin. Ajatus tästä tietysti lämmitti Timon ja muiden fakkereiden mieliä. Mmm, täyskaaos.

Nettikaapeleita oli mennyt mäsäksi maailmalla useaankin otteeseen viime vuosien aikana. Niiden taustalla ei usein ollut ilkivalta. Merenalaiset maanjäristykset olivat ehkä pahin uhka, ja myös esimerkiksi laivojen ankkurit saattoivat pirstoa kaapeleita hajalle. Kaapeleiden hajoamisiin liittyi kuitenkin usein epäilyksiä ja salaliittoteorioita. Esimerkiksi verkko kaatui Egyptissä joulukuussa 2008. Syynä pidettiin laivan ankkuria, mutta myöhemmin Egyptin sanomalehtiin vuosi tieto, että asialla olisi ollut Mossad, Israelin tiedustelupalvelu, jonka tehtäviin kuuluu tiedustelutiedon kerääminen, salaiset operaatiot ja vastaterrorismi. Järjestö on yksi maailman kuuluisimmista tiedustelupalveluista CIA:n ja MI6:n lisäksi. Miksi he olisivat katkaisseet kaapelin? – tiedä häntä.

EPIC FAILin toiminnalla ei ollut sen kummempaa perustelua. He olivat joukko ihmisiä, jotka halusivat tuhota. Tavallisen päivätyön lisäksi tämä porukka oli valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikansa Internetin kaatamisen parissa. Se oli heidän ainut päämääränsä. Vaikka itse kaapelin katkaiseminen oli melko simppeliä, niin tietysti heräsi kysymys, että missä tämä kaapeli oli. Miten he voisivat koskaan löytää sitä? Mutta hätä ei ollut tämännäköinen. Jäseniä oli paljon, ja monet heistä olivat ainakin jossain vaiheessa olleet oikeissakin töissä tietokoneiden ja Internetin parissa. Useimmat fakkereista olivat olleet tekemisissä salaisen informaation kanssa ja olivat kirjoittaneet vaitiolosopimuksen. Mutta eihän tuo sopimus mitään käytännössä merkinnyt. EPIC FAIL -foorumilla kaikki salainen tieto oli vapaata riistaa ja kaikki jaettiin. Aina joku tunsi jonkun, ja joku toinen tunsi jonkun muun tärkeän ihmisen, jonka kautta saatiin tietoa lisää. Tieto siitä, missä Suomen merenalainen kaapeli nousi rantaan, selvisi nopeasti. Joku hölmöläinen oli juonut muutaman viskishotin liikaa ja päästi sen suustaan. Ihan noin vaan, eikä se raukka voinut tajuta millaiset seuraukset tuolla tiedolla oli. Jo minuutin kuluttua tuo vahinkolausahdus oli julkisena tietona EPIC FAIL -foorumilla. Internet todella oli mullistanut tietoliikenteen. Ironisesti tämä oli koitumassa nyt sen omaksi tuhoksi.

Kaapeli sijaitsi Helsingin Lauttasaaressa, Vattuniemen ranta-alueella. Alue ei todellakaan ollut niin iso etteikö se olisi löytynyt sieltä nopeasti. Fakkerit olivat huolellista porukkaa ja olivat valmiita näkemään vaivaa. Aluetta ”naarattiin” viikon verran. Tuo melko merkityksettömänkin näköinen piuha löytyi lopulta melko nopeasti ja vaivattomasti. Espanjalainen ex-hakkeri, nykyinen fakkeri Alphonso löysi kaapelin. Hän varmisti tällä oitit paikkansa iskuryhmässä. Hän oli 150 senttimetriä pitkä sotahullu, joka pukeutui aina maastokuvioisiin vaatteisiin ja – surullista, mutta totta – hänellä oli punainen Rambo-nauha solmittuna otsansa ympärille. Hän oli vaitelias, mutta melko kovankin näköinen tyyppi, jonka suurimpia idoleita olivat Stanley Kubrick, Francisco Franco ja Marilyn Monroe. Hän rakasti tissejä, mutta toi mieltymyksensä esille vaiteliaan tyylikkäästi. EPIC FAIL -tiimissä hänellä oli pelätty maine. Hän harrasti judoa eikä kukaan tämän vuoksi halunnut olla hänen kanssaan mistään eri mieltä, mikä myös entisestään varmisti hänen paikkansa iskuryhmässä.

Ainoana suomalaisena jäsenenä Timon lisäksi iskuryhmään valittiin Kimmo Ståhl. Tämä suomenruotsalainen naistenmies oli tuttu näky Punavuoren yökerhoista. Hän oli ulkonäöllisesti Joaquin Phoenixin ja Ron Jeremyn yhdistelmä. Kimmon tunnusmerkki olivat tuuheat tummanruskeat viikset ja huhujen mukaan hän oli harrastanut seksiä 67 naisen kanssa. Sen lisäksi, että Kimmo oli osaava koodaaja, hänellä oli paljon hyviä ideoita liikkeen toiminnan kehittämiseen. Valinta oli ilmeinen. Jopa Alphonso, joka muuten ei pitänyt kenestäkään, nyökkäsi myöntyvästi kun Kimmo valittiin iskuryhmään mukaan.

Lisäksi tiimiin valittiin mukaan japanilainen Kaito, joka ei osannut edes puhua englantia, mutta Timoa huvitti Kaiton innokkuus ja tapa ruveta itkemään aina kun jotakin merkittävää tapahtui EPIC FAILin edesottamusten suhteen. Kaito oli visuaalinen kaveri. Hänen vastuualueensa oli dokumentoiminen. Hän oli kämmenen kokoisen HD-kameransa kanssa koko ajan siellä, missä tapahtui. Vielä ei oltu päätetty, miten videomateriaalia tultaisiin käyttämään, mutta oli ehdottoman tärkeää, että kaikki kuvattiin talteen.

Viimeisenä ja viidentenä jäsenenä mukaan tuli Henrik von Hessen. Kuten ”von”-etuliitteestä voi päätellä, kyseessä oli aatelinen, hemmetin rikas ja hemmoteltu saksalainen perijä – huhujen mukaan hän oli sukua Suomen ensimmäiselle ja viimeiselle kuninkaalle, Friedrich Karl von Hessen-Kasselille. Tiedä häntä, tämä ei varsinaisesti kiinnostanut EPIC FAILin jäseniä. Henrik vastasi EPIC FAIL -liikkeen talousasioista ja oli mukana lähinnä vain siksi, että hänellä oli varaa hankkia kaikkea mihin oli tarvetta. Sen lisäksi hän maksoi toimitilojen vuokran. Kukaan ei juurikaan pitänyt hänestä, mutta sillä ei liiemmin ollut merkitystä: aina porukkaan tarvittiin yksi vastenmielinen rahamies. Henrik ei ollut eläessään tehnyt mitään työtä. Rahat hän oli perinyt isältään jo etukäteen, vaikka isäpappa oli edelleen elossa. Kukaan tiimistä ei oikeastaan tajunnut, mistä oli kysymys, mutta sillä ei ollut väliä. Henrik maksoi kaiken ja sillä hyvä. Kaiken lisäksi hän oli todella yksinkertainen. Hän oli vietävissä ja Timo oli saanut loistavien puhelahjojensa ansiosta Henrikin matkustamaan nopeasti Suomeen. Timo oli luvannut hoitaa kaverille suomalaisen naisen ja näin helposti Henrik oli mukana.

Vaikka tiimi kyhättiin melko nopeasti kasaan, suunnitelmaa sen sijaan oli väännetty pitkään. Kaikki oli otettu huomioon ja mutkiin oli varauduttu. Alphonson sotahulluudesta oli hyötyä; hänellä oli dynamiittia. Kukaan ei tiennyt, mistä hän oli sen saanut – saati sitten, että kukaan olisi uskaltanut kysyä, mistä se oli peräisin. Alphonso oli täynnä yllätyksiä, jotka yleensä saivat muut tiimin jäsenet haukkomaan kauhusta henkeään. Dynamiittia säilytettiin toimitilojen isossa varastossa. Sen säilymisen kannalta olisi hyvä, jos sitä säilytettäisiin kuivassa ja viileässä paikassa, mutta edes Alphonso ei välittänyt tästä seikasta. Tärkeintä oli, että kaapeli räjäytettäisiin sillä.

Viimeisimpänä lisävarustehankintana Henrik oli hommannut moottorilla varustetun kumiveneen, jolla iskuryhmä poistuisi vähin äänin paikalta pois. Timon mielestä tuo oli turhaa prameilua ja teatraalisuutta, mutta kaikki muut olivat niin innoissaan ideasta, että Timo suostui lopulta ideaan. Kimmo oli ehdottomasti sitä mieltä, että keikkaa pitäisi juhlistaa jatkobileillä. Hän kävi hakemassa Tallinnasta viinaa ja varasi illaksi stripparin. Kaiko liikuttui kutsusta ja stripparista niin kovaa, että pillahti jälleen itkemään.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa isoa taustatiimiä. Vaikka varsinaiseen iskuryhmään kuuluikin vain viisi jäsentä, koko tempauksen ympärillä työskenteli monta fakkeria. Toimitiloissa oli kymmenen aktiivista jäsentä, jotka samaan aikaan keräsivät informaatiota tulevia projekteja varten. Ruotsin päähän oli suunnitteilla vastaavanlainen keikka ja iskuryhmän jäsenehdokkaita käytiin nyt jo kiivaasti läpi.

Pääkoodaaja Jarpe oli toimiston luottomies tai oikeastaan poika. Hän söi joka päivä kolme isoa pizzaa ja joi cokista koko ajan. Hän oli lihava, mutta kaikkien rakastama toimiston maskotti. Jarpen historia oli surkuhupaisa. Kuten monet fakkereista, hänkin oli elämän kaltoin kohtelema ja murjottu luuseri. Hän oli yksi niistä raukoista Counter Strikea pelaavista pullukoista, joka tunnettiin IRC-galleriassa 2000-luvun puolessa välissä etuliitteellä CS. Kaikkia CS-etuliitteen omaavia nuoria miehiä yhdisti liikalihavuus ja vahva itseironia asian suhteen. Heillä oli myötähäpeää herättäviä kuvia itsestään, missä he mässäilivät omalla ylipainollaan esimerkiksi painamalla kolmoisleukansa rintakehäänsä vasten. Muut nuoret nauroivat näille kavereille avoimesti. Jossain määrin CS-paksukaiset nauttivat tästä huomiosta, saivathan he myös runsaasti kommentteja nuorilta tytöiltä. Valitettavan usein taustalla oli kuitenkin vahingonilo. CS-paksukaisia ei kukaan oikein ottanut tosissaan. Heidän vanhennettuaan se läskeily liitettynä Counter Strikeen ei ollutkaan enää hauska juttu. Ihan niin kuin Cola-Olli ja ”liian hapokasta” -vitsi, CS-läskitkin olivat jossain vaiheessa vain vanha juttu. Jarpe oli tuhoon tuomittu. Hänen maineensa ylipainoisena CS_JARPENA säilyi ikuisesti, vaikka hän oli yhdessä vaiheessa jopa ansiokkaasti laihduttanut kymmenen kiloa.

Kaikkia fakkereita yhdisti hylätyksi tuleminen, mutta nyt heidän aikansa oli koittanut. Totisestikin.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

040

Ennen Arton hautajaisia pohdin hirveästi itseni kuntoon laittamista, mutta ne hautajaiset – kummatkin niistä – viitoittivat tien, jota pitkin tulisin vielä pitkään kulkemaan. Tiesin, että kaikki pelastautumisyritykset olivat minun osaltani turhia. Se oli hyvin absurdia: aivan kuin olisin ollut joku toinen ihminen joka seuraa sivusta hölmöilyäni. Elokuvaan uppoutuessaan katsoja useimmiten toivoo, että elokuvan hahmolla menisi kaikki hyvin. Hän jännäilee hahmon puolesta ja järsii kynsiään. Pahimmillaan moni on psykoottisen Alexin puolella Kellopeliappelsiinissa tai kaistapäisen Tom Ripleyn puolella Lahjakas herra Ripleyssä – tai ääripäästä toiseen – Peter Sellersin esittämän Hrundi V. Bakshin puolella Pahuksenmoisissa pirskeissä. Bakshi on idiootti, jopa hiukan ärsyttävä sattumien ja vahinkojen herra, mutta jo puolessa välissä elokuvaa katsoja on hänen puolellaan ja toivoo, että hän selviää kaikista jännittävistä tilanteista. Minä erosin kaikista näistä hahmoista, sillä olin varma, että se, joka katsoi minun touhujani (tässä tapauksessa siis minä itse), ei nähnyt mitään hyvässä valossa – katsoja toivoi, että minun kävisi köpelösti, hän suorastaan vaati uhrijuhlaa, verellä mässäilyä ja synkkää tuomiota. Hän halusi nähdä minun kituvan, enkä halunnut tuottaa pettymystä kenellekään.

Yritin kovasti lähteä sieltä hautajaisista kun Esko, Rönkän nuorempi veli, se kaikkein pelottavin niistä tummahiuksisista pohjalaisukoista, tuli luokseni ja tarjosi kossua.

- Ota tästä, lämmittää mukavasti kurkkua, se sanoi, ja pelottavuus muuttui hetkessä lämminhenkisyydeksi.

Se hiukan raukkamaisen söpö, noin viisikymppisen miehen katse pakotti minut jäämään. Otin huikan jos toisenkin ja täysperseilyynhän homma johti. Marika-masennukseni kulta-aikana en ollut juonut itseäni juuri ollenkaan humalaan, koska olin halunnut pitää tunteeni selvinä, vaikka ne olivatkin olleet lähinnä ikäviä tunteita. Minulla oli kova ikävä humaltumista. Esko tarjosi kurkunlämmikettä juuri oikealla hetkellä.

Kännimeininki jatkui hautajaisten jälkeen, eikä tämä ollut varsinaisesti mitään masennusryyppäämistä. Minulla oli vain suuri mukavuudenhalu juoda viinaa. Se oli kivaa ja omalla tavallaan yksi sadoista konsteista saada uusi suunta elämään.

Hiukan nuorempana olin jaotellut elämääni erilaisiin kausiin. Olin käynyt läpi niin ruokakausia, urheilukausia kuin hyvin pitkiä elokuvakausiakin, joihin oli kuulunut jatkuva elokuvien katselu sekä leffakatalogien lukeminen. Olin tehnyt sitä lapsesta saakka. Kaverini pitivät leffatriviataitojani yllä kyselemällä usein minulta leffoista erilaisia kysymyksiä. Pystyin elokuvan nimen peruseella kertomaan sen valmistusvuoden, ohjaajan ja usein myös pääosien näyttelijät. En ollut koskaan ollut hyvä koulussa, mutta olin hyvä leffatriviassa.

Mutta takaisin viinaan. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut kännikautta, mutta tämä oli selkeästi sellainen. Siitä kävivät hyvänä esimerkkinä useat sekavat illat, joista minulla on vaihtelevia muistikuvia. Jotkut näistä illoista olivat hämmästyttävän voitokkaita – useimmat kuitenkaan eivät. Esittelen tässä muutaman noista illoista:

1)
Tapasin Rochellen, täydellisen näköisen afrotytön Punavuoren Motelletissa. Jatkoimme melko aikaisin Ison Roobertinkadun ja Albertinkadun kulmaan hänen ja muutaman hänen ystävänsä omistamaan ateljeehen. Rochelle laittoi musaa soimaan ja rupesi tanssimaan. Minusta tuntui kuin olisin ollut toisella planeetalla jonkun humanoidinaisen vieteltävänä. Rochellen kroppa oli aivan tajuttoman upea tiimalasivartalo. Hän oli lähes 180-senttinen supermallilta näyttävä suklaaunelma.

Hän käski minua riisuutumaan ja selässäni menivät kylmät väreet: ensimmäistä kertaa sitten Marikan joku nainen komensi minua. Se tuntui mahtavalta – aivan kuin olisin ollut kotona. Olin Rochellen vietävänä ja annoin tapahtua kaiken, mitä oli tapahtuakseen. Asiat etenivät tosi nopeasti, tai sitten en vain yksinkertaisesti muista kaikkea, mutta muistan kyllä mitä seuraavaksi tapahtui.

Olimme alusvaatteisillamme keskellä lattiaa. Hän istuutui hajareisin päälleni. Hän rupesi suutelemaan kaulaani ja riisuin samalla alushousuni pois. Olin varma, että minua lykästäisi. Sitten se iski – kauhea mahakipu ja pelko mahdollisista ilmavaivoista. Miten helvetissä voisin välttää ne? En voinut sen kummemmin keskittyä enää hänen upean takapuolensa hyväilyyn, koska pelkäsin, että pieraisisin. Se johtui ryyppäämisestä. En ollut varmaan koskaan aikaisemmin ollut kännissä neljää päivää putkeen. Nyt se kostautui. En vain kyennyt siihen. Olin edelleen ehkä yhden tai kahden päivän putkiryyppääjä, eli en oikeastaan sen kummempi ryyppääjä ollenkaan. Mietin paniikissa kuinka voisin livetä vessan puolelle kun se vain tapahtui. Ilma tuli hyökkäävän nopeasti takapuolestani ulos ja erittyi Rochellen jaloille märkänä löysänä paskana.

- What the fuck? Rochelle totesi, enkä saanut sanottua mitään.

Hän juoksi kylpyhuoneeseen ja toisteli kiivastuneena ”fuck”-sanaa. Makasin alasti keskellä sitä valkoista huonetta paskaa reisilläni. Vituiksi meni. Osoitin jälleen esimerkillistä epäröimättömyyttäni: en pyyhkinyt takapuoltani minnekään, vedin housut nopeasti jalkaani, sulloin alushousuni farkkujeni taskuun ja juoksin pois sieltä.

2)
Tullakseni onnellisemmaksi kokeilin muuttaa tyyliäni. Ryhdyin hoppariksi. Minua ärsytti se jatkuva naisten skedejätkä-hehkuttaminen. En oikein ollut edes varma miten snoukkajäbä, skedejätkä ja hc-jätkä erosivat toisistaan. Vai oliko kyseessä vuodenaikoihin liitoksissa oleva juttu, niin, että talvisin saman kerhon kollit olivat snoukkajätkiä ja kesäisin ne olivat skeittareita? Sitten vielä niiden kahden jengin välissä taituroivat hc-jätkät katu-uskottavine tatuointeineen. Kaikkia näitä edellä mainitsemiani jengejä yhdisti yksi selkeä elementti: vihainen asenne ja siihen liittyvä tyly katse. Tuntui, että ne olivat harjoitelleet sitä tuntikausia peilin edessä. Ja usein ne olivat lopettaneet opiskelun yhdeksännen luokan jälkeen. Sen jälkeen ne keskittyivät autostereoiden varasteluun sekä taukoamattomaan pilvenpoltteluun.

Tyttöjen mielestä ne jätkät ovat luonnollisesti hirveän söpöjä ja kivoja tyyppejä. Miten ihmeessä tatuoitua, pilveä polttavaa, anorektistä hc-jätkää voi pitää ”söpönä” tai ”kivana”? Ei helvetti. Myönsin avoimesti kateellisuuteni näitä jätkiä kohtaan. Ne saivat aina naisten huomion, joten päätin olla yksi niistä. Koska en ollut aivan varma, olinko skeittari, snoukkajätkä vai HC-jätkä, niin päätin sekoittaa hiukan kaikkien tyyliä keskenään. Kävin Forumin Ponke’s:ssa, Kampin Laminassa ja Union Fivessa ostamassa viimeistä huutoa olevat kledjut. Testailin niitä kotonani päiväkausia ja uhoilin peilikuvalleni, kuten olin tehnyt bodousaikananikin. Näytin tosi coolilta.

Iskin täydessä latingissa Café Mascotiin Hämeentien varrelle lauantai-iltana. Oli siellä tuttujakin, mutta kukaan niistä ei tunnistanut minua – olin siis onnistunut. Istuin tosi leveästi joidenkin mimmien viereen ja aloitin mahtailun. Puhuin niille halventavasti ja kehoitin jokaista monta kertaa hakemaan minulle bisseä. Parasta oli, että en pitänyt oluesta, mutta siitä diggaaminen kuului roolihahmolleni. Yksi niistä mimmeistä lopulta tarjosi minulle bissen. Ne rupesivat lämpenemään typerälle jauhamiselleni. Yksi niistä katosi illan aikana jonnekin, mutta kahden kanssa lähdin vielä jatkamaan Kuudennelle linjalle, jossa oli rap-bileet – bang on target! Olin kuin kala vedessä. Katsoin kaikkia muita jätkiä tosi tylysti ja näytin jopa keskisormea välillä ja röyhtäilin ohikulkevien tyttöjen naamalle. Jos ei muuta niin ainakin yritin viedä maineen skeittijätkiltä.

Kadotin ne Mascotista pokaamani tytöt ja muutenkin jengi tuntui häviävän melko aikaisin kotiin. Yritin silti viimeiseen asti. Sitten se tapahtui. Olin pelännyt mulkkumaisen käyttäytymiseni vuoksi sitä koko illan ja kaikessa itsetuhoisuudessani jopa toivonut sitä. Sain turpaani. Ne eivät olleet wannabe hc-jätkiä. Ne olivat ihan todellisia Kallion kovanaamoja. Ne rehasivat minut ulos ja kaatoivat maahan. Sitten ne potkivat minusta ilmat pihalle. Kunpa olisin vain ollut hiljaa, niin ne kusipäät olisivat häipyneet. Mutta halusin olla roolilleni uskollinen viimeiseen asti – tosin tässä kohtaa muistutin ehkä enemmän Paul Newmanin legendaarista Cool Hand Lukea kuin skeittaria.

- Etkö sä parempaan pysty vitun paskahousu? huusin, ja sen jannun entisestään vihaiset kasvot vääntyivät niin pahansuoviksi, että alkoi ihan oikeasti pelottaa.

Se juoksi luokseni ja potkaisi minua ihan täysillä naamaan.

- Vitun nettirunkkari! se huusi ja muistutti minua siitä, että Marikan blogilla todellakin oli paljon lukijoita, jopa yllättävissä ihmisryhmissä.

Huh. Se oli aika tälli. Olin hetken aikaa – jällen kerran – varma, että kuolen. Verta tuli todella paljon, enkä tuntenut kasvojani. Olin shokissa ja itkin kuin pieni lapsi, jota on nimitelty välitunnilla kusipaskaksi. Päätin lopettaa skeittijätkäkauteni siihen veriseen yöhön. Valitettavasti kännikauteni jatkui edelleen.

3)
Jatkuvan ryyppäämiseni aikana jouduin oksentamaan aika usein. Krapulaa pystyin kuitenkin välttämään olemalla jatkuvasti kännissä. Olin käyttänyt tätä vanhaa hyväksi havaittua krapulan välttämiskeinoa jo usean viikon ajan. Se todella toimi. Heti kun aloin tuntea merkkejä krapulasta, rupesin juomaan siideriä. Krapula ei koskaan ehtinyt kunnolla iskemään kun johdonmukaisesti toimin näin. Tunsin itseni tuolloin suureksi neroksi. Mutta oksentamaan jouduin silti. Kaiken lisäksi, vietettyäni viimein pari selvää päivää, sain noro-viruksen.

Olin tietysti silloin vierailemassa jonkun tytön luona. Katsoimme sen tytön kanssa jotain kivaa pikku romanttista komediaa ja täytyy sanoa, tuntui tosi hyvältä olla tytön vieressä. Vihdoinkin minua lykästäisi. Olimme jo lähellä suudelmaa kun huomasin, että minulla oli vähän huono olo. Kävin vessassa. Kävin uudestaan vessassa. Mahani oli aivan sekaisin ja ripulia lensi kuin pommeja Berliinissä vuonna 1945. Yritin selittää tytölle, että:

- Joo nyt täytyy mennä kun on kaikkea tekemistä kotona ja koulutehtäviä ja sellaista...

- Mutta eihän sulla oo mitään koulua! oli tyttö vastannut, olin nimittäin mennyt kertomaan hänelle tilanteestani ja sitten unohtanut tehneeni niin.

Taudin seuraava vaihe iski siinä eteisessä. Oksennus lensi suustani vastustamattomasti suoraan sen tytön päälle. Se rupesi kirkumaan hysteerisesti ja minä ryntäsin vessaan. Sen jälkeen olin jokseenkin toimintakyvytön. Muistan, että tyttö sai oman tilanteensa hallintaansa ja siivottuaan sen sotkun jopa auttoi minua.

Tilanne eskaloitui lopullisesti kun oltuani jälleen kerran ruikulikakalla pesukone rupesi juuri linkoamaan. Vessasta puuttui vessapaperinpitoteline, joten vessapaperi oli siinä pyykkikoneen päällä. Kone rupesi pomppimaan oikein hurjasti ja vessapaperi hyppi ja pomppi – suoraan pyttyyn ja suoraan niihin ruikulikakkoihin. Noukin sen sieltä pois, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Rulla oli monesta kohtaa aivan siinä hirvittävän hajuisessa noro-kakassa. Se oli niin nestemäistä, että huokoinen paperi imi ja levitti sen nopeasti joka puolelle. Yritin pelastaa rullan ja revin paniikissa isoja tuppoja paperia irti, mutta se ei auttanut. Kuin syöpä se oli levinnyt liian laajalle niin, että sitä oli mahdotonta poistaa ilman potilaan tappamista.

- Vessapaperi on loppu! huusin.

- Eikä ole! tyttö vastasi. – Sitä on siellä iso rulla pesukoneen päällä!

Voi helvetti, tämä oli ainut rulla. Miten hitossa selviäisin tästä? ajattelin. Revin uudestaan rullasta kakkaisia kohtia pois. Ei auttanut kerta kaikkiaan. Olisi pitänyt poistaa koko paperi. Sitä oli päässyt myös paperin reunasta sisään ja se oli sitä kautta levinnyt useisiin kerroksiin samanaikaisesti. Pyyhin itseni tuolla tuhotulla paperimössöllä ja vedin vessan kun tajusin. Pönttö oli täynnä norokakkaa ja paperimössöä ja se ei vetänyt vaan alkoi tulvia yli. Tilanne alkoi riistäytyä lopullisesti käsistä, joten päätin jättää hukkuvan laivan, vaikka olinkin uimakyvytön. Hoipertelin sanaakaan sanomatta ulos asunnosta ja kuulin kovaäänistä huutoa kun olin jo rappukäytävässä. En katsonut taakseni. Oksentelin pitkin matkaa ja minut heitettiin ulos kahdesta eri bussista. Oksensin bussin penkille, oksennus valui bussin lattialle ja kerääntyi lattiassa olevan luukun kannessa olevaan koloon – se muistutti minua Itä-Helsingin yöbusseista. Jotenkin ihmeen kaupalla pääsin takaisin kotiin Sörkkään. Menin suoraan vessaan. Siellä huomasin, että minulla ei ollut vessapaperia.

4)
Olin Tavastian Lauantaidiskossa. Parasta oli, että menin paikan päälle yksin, mutta minua ei pelottanut missään vaiheessa, että jäisin juomaan karpalolonkeroita itseni seurassa jonnekin nurkkaan. Varsinaisesta diskosta en kuitenkaan muista mitään, koska humalluin jälleen liikaa. Ainut asia, jonka muistan, on kuinka tunnustin rakkautta jollekin blondille ulkopuolella. Se yritti juosta karkuun. Minä juoksin perään ja yritin tarttua sitä kädestä, mutta vahingossa otinkin hiuksista kiinni. Se kaatui pahasti polvilleen asfaltille.

- Anteeksi, mä en tarkoittanut!

- Vitun molopää! se huusi.

Mimmi nousi tuskaisesti ylös ja katsoi minua vihaisesti. Jopa vihaisemmin kuin se hc-jätkä, joka oli hakannut minut Kuudennen linjan ulkopuolella.

- Mee näyttämään sitä pientä munaasi vähän nettiin taas! blondi tiuskaisi ja se oli viimeinen tälli.

Edes sivullinen minäni ei voinut enää nojatuolissaan nauraa ja taputtaa kärsimyksilleni. Hiljenin ja olin murheen murtama. En ollut ansainnut tätä. Olin typerys, mutta olin varma, että jos tämä olisi ollut elokuva, niin katsoja olisi viimeistään tässä kohtaa ollut puolellani ja toivonut toden teolla, että asiani lähtisivät sujumaan paremmin.

Jos aiemmin sanoin, että jotkut känni-illoistani olivat olleet voitokkaita – unohtakaa se. Otan sen kommentin takaisin. Olin todella pohjalla. Kännikausi sai luvan loppua. Heti seuraavana aamuna Tavastian jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli Marika. Totta kai. En halunnut silti ajatella häntä. Oli pidettävä itsensä liikkeessä joka hetki niin, että välttäisin masentuneisuuden. Minun oli keksittävä tekemistä. Sitten muistin jotain ihan mahtavaa, mitä en ollut ajatellut kuukausiin. Muistin nettifoorumini – EPIC FAIL! Laitoin koneen päälle ja loggauduin sisään. Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, tuo nettifoorumi ja foorumin ajatus kaataa Internet olivat ainut toivoni ja päämääräni. Olin taas takaisin oikealla polulla. Halusin tuhota. Halusin tuhota kaiken.

K A I K E N.

041

- Pizzaa, ei vittu anna tänne!

- En vitus!

- No sit sä itket ja annat hä!

- Onnea vaan koittaan noilla nörtin narukäsillä ha ’tu’omo!

Päivä näytti sujuvan normaaliin tahtiin EPIC FAIL -pääkonttorin salaisissa toimitiloissa – vaikka toimitila onkin liian mahtaileva nimitys, sillä tämä vaikutti pikemminkin joltain teinipoikien leikkikerholta. Mutta totuus oli jotain aivan muuta. Timo oli todella saanut ihmeitä aikaan. Hän oli onnistunut keräämään ympärilleen tavattoman suuren määrän tavattoman osaavaa tekijäporukkaa. Nämä jätkät todella tiesivät mitä tehdä. He eivät ehkä näyttäneet kummoisilta, mutta heillä oli tietokoneet hallussaan. He koodasivat lähes maanisesti kellon ympäri. Heillä ei ollut muuta elämää, ei muuta tekemistä. Timo oli lopullisesti eristänyt heidät muusta maailmasta ja tehnyt heistä koodiorjia. Pojat eivät nähneet tilannetta lainkaan tällaisena; heidän mielestään oli mahtavaa, ettei tarvinnut käydä koulussa, kuunnella äidin jatkuvaa valitusta läksyistä ja ulkona käymisestä ja isän jokaviikkoista hermoamista urheilun tärkeydestä. He olivat nuoria teini-ikäisiä kolleja, joilla oli aivan helvetisti energiaa, mutta ei mitään mihin purkaa sitä, sillä naiset luonnollisesti kiersivät nämä ruipelot finninaamat kaukaa. Timo pisti tuon energian "tuotteliaaseen" käyttöön laittamalla heidät koodaamaan. Se oli pojista hauskaa. Lisäksi he saivat ahmia niin paljon pizzaa ja kokista kuin halusivat ja ladata ihan mitä pornoa mieli vain teki. He eivät osanneet kaivata yhtään mitään muuta.

Haju paikassa oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kaikki, jotka ovat joskus olleet laneissa, tietävät, mitä tämä tarkoittaa. Nämä lanit vain olivat jatkuneet jo kuukausia, ja osanottojia oli satoja. Heitä oli ympäri maailmaa, mutta selkärangan muodostivat suomalaiset jermut. Suomessa oli hyvä pohja lähteä tekemään maailmanlaajuista Internetin kaatamisoperaatiota, sen Timo oli huomannut. Suomessa riitti tietokoneita ja tympääntyneitä, fiksuja ja koulutettuja nuoria. Kiitos Suomen koulujärjestelmälle, mietti Timo katsoessaan mitä oli saanut aikaan. Nuoret skidit olivat aivan käsittämättömän käteviä koneiden kanssa. He olivat kasvaneet niihin kiinni jo lapsesta lähtien. Tämä HD-sukupolvi ei tuntenut maailmaa ilman tietokoneita. He olivat ensimmäiset ihmiset, joilla ajatus ei-elektronisesta maailmasta oli mahdoton. Sellaista ei voinut olla, kuten meidän on vaikea kuvitella maailmaa ilman sähköä tai meitä aikaisempian ihmisten vaikkapa maailmaa ilman hevosia. HD-nuorille tietokoneet olivat kaikkialla. Maailma koostui niistä. Ruotsi oli joskus ollut naapurivaltio, nyt se oli kasa bittejä. Maailma alkoi pikku hiljaa hahmottua eloktronisina sykäyksinä, sähkön liikkeenä. Pian ei ollut enää maita ja mantuja, atomien muodostamia entiteettejä, oli vain bittejä, joita pystyi lukemaan ruuduilta ja pian suoraan verkkokalvoilta. Kaikki tuli siihen ja se oli ihmisen tajuntaa, eikä muulla ollut väliä. On vain jokaisen oma totuus, ja nerokas on se, joka pystyy saamaan mahdollisimman monen uskomaan omaan totuuteensa.

EPIC FAIL -sankarit olivat ottaneet tässä varsin suorasukaisen lähestymistavan. Kun kaadetaan Internet, niin ihmisten erilliset käsitykset maailmasta pysyvät tehokkaammin erillisinä, eikä pääse syntymään yhtä ja samaa näkemystä kaikille. Tämä oli tietysti täyttä roskaa, mutta Timon oli pitänyt keksiä pojille jokin järkevä ja jopa kivan kuuloinen selitys omien syvällisesti vääntyneiden motiiviensa peittämiseksi. Timo halusi vain tuhota. Hän ei halunnut enää mitään muuta. Hänet oli murskattu ja hajotettu, pilkottu pieniksi paloiksi – hänellä ei ollut enää mitään positiivisia tavoitteita minkään suhteen. Hän halusi tuhota kaiken. Se oli täysin järjetön tavoite, ja silti – uskomatonta mutta totta – Timo sai myös tähän suunnitelmansa osaan mukaan innoissaan olevaa porukkaa.

EPIC FAILin johtoporukka koostui varsin kirjavista vesseleistä. He olivat kelkasta pudonneita kummajaisia, eivätkä olleet lainkaan niin taitavia, että heitä olisi voinut edes verrata koodaajapoikiin, joilla oli todellista taitoa näpeissään. He olivat Timon kaltaisia vähän hassuja raukkoja, joilla oli pari ruuvia joko löysällä tai sitten tippunut kokonaan pois – osalla ei tainnut olla niitä ollenkaan. Mutta ruuvien lisäksi heiltä puuttui myös jotain konkreettista, mitä Timolla oli: puhujanlahjat. Timo ei ollut koskaan ollut erityisen taitava missään yksittäisessä asiassa. Hän oli seurannut ympärillään olevia ihmisiä, joille oli kehittynyt jokin erityistaito, hieman hämillään ja varmasti jonkin verran kadehtienkin. Hän osasi kuitenkin napata lankoja ja sitoa niitä yhteen – hän oli taitava siinä: yhdistelemään informaatiota hieman sekavista lähteistä ja saamaan se koherentisti kasaan. Hän oli mastermind, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin sen jälkeen, mitä olemme hänestä kuulleet. Etenkin kaikki se oksentaminen... mieletöntä. Eikö hän ollut jo oksentanut aivojaan pellolle? Ilmeisesti siellä oli kuitenkin jotain vielä jäljellä, sillä Timo kiiti ja puksutti kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Timolla oli missio; se oli selkeä ja se oli toteutettavissa. Missio oli Internetin kaataminen ja syy oli Marika. Niin yksinkertaista se oli.

Timo oli täysin musertunut Marikan käsittelyssä. Mutta emme oikeastaan voi sanoa Marikan käsittelyssä, sillä itse Timo oli sinne itsensä tunkenut. Marika oli nimenomaan alussa sanonut: ”Jos haluat jatkaa mun panemista niin…” Ja Timo oli nikottelematta tehnyt kaiken, kaiken muun, paitsi pysynyt erossa Marikasta. Paitsi nyt. Nyt hän oli tehnyt senkin.

Timolla oli aina ollut vaikea suhde naisiin, valitettavasti. Hän ei ollut koskaan ollut varsinainen naistenmies, kuten vaikkapa ystävänsä Markku. Oli esimerkiksi kulunut pitkä aika ennen Minttua kun Timolla ei ollut ollut ketään. Hän olisi kovasti halunnut. Muiden jutut saivat homman kuulostamaan niin jännittävältä ja helpolta. Miksei hän sitten osannut? Mikä hänessä oli vikana? Hänessä täytyi olla jotain perustavanlaatuisesti pilalla, muuta selitystä ei ollut. Se ei mitenkään näkynyt päällepäin, mutta se oli siellä. Ehkä hänessä oli jokin kummallinen haju tai sitten hänen kasvoissaan oli jokin virhe. Mutta niissä ei näkynyt mitään ja itse asiassa omasta mielestään Timo oli oikein kaunis. Mutta miksei kukaan huomannut sitä? Tässä oli selkeä ristiriita hänen oman mielensä ja maailman välillä. Timo ei kuitenkaan tullut samalla tavalla hulluksi kuin Arto. Hän kätki tuskansa syvemmälle.

Timo päätteli vain olevansa epäonnistunut, ja sitten kun hän lopulta oli saanut ensimmäisen tyttöystävänsä, ei se ollut tuntunutkaan niin hyvältä. Hän oli yrittänyt ja säälittävästi epäonnistunut niin monta kertaa, ettei hän voinut täysin ja vaivattomin sieluin riemuita siitä että nyt oli onnistunut. Se oli tullut liian myöhään. Kaikki muut olivat kokeneet nuo jutut jo paljon aiemmin eikä niissä ollut mitään niin erikoista. Timo halusi niin kovasti, että siinä olisi ollut jotain erikoista, että se olisi ollut kaiken sen odottamisen, kärsimisen ja kaikkien niiden kyyneleiden ja vaikeiden hetkien arvoista. Mutta se ei ollut riittävästi.

Hän menetti samalla oman itsensä kokonaan kun yritti elää suhteilleen. Hän särki ensimmäisen tyttöystävänsä sydämen luvattuaan tälle mahdottomia ja etsi sen jälkeen tyttöjä joita voisi pelastaa. Ja niitähän riitti. Kaikilla oli aina jokin ongelma. Perhe oli hajonnut, isä oli kosketellut, oli liian lihava, oli liian laiha, vartalon muoto oli muuten vaan huono (todella usein ongelmat liittyivät ulkonäköön) tai sitten tyttö piti itseään pahana. Tämä viimeinen ongelma oli kovin yleinen, se oli varmaankin opittu elokuvista, muuta selitystä Timo ei keksinyt sille, että niin monilla oli se sama juttu. Se oli jokin asia jonka tytöt olivat tehneet tai jokin ajatus joka heillä oli. Ehkä se oli jotain ikävää. Mutta sitten alkoi sen jutun mieletön paisuttelu ja sitten oltiin emoilemassa ja vetämässä McFlurry-lusikalla ranteita auki. Ja sitten oli Timon vuoro astua kentälle kiiltävässä haarniskassaan, pitää tyttöä sylissään ja hokea että kaikki on ok. Tästä tuli hänen mantransa ja itse asiassa se painettiin isolla myös EPIC FAIL-toimiston seinälle. Se tuntui jotenkin kotoisalta. Se sai Timon muistamaan mistä hän oli lähtöisin ja mihin hän oli menossa. Hän oli menossa kohti tuhoa, kohti Marikan tuhoa, kohti kaikkien näiden valittavien naisten tuhoa. Kyllä, hän oli avoimesti katkera, hän tunsi ja tunnusti sen. Ei ollut enää väliä, sillä rakkautta ei ollut. Miksi yrittää esittää mitään muuta? Se olisi valhetta ja hän oli kyllästynyt valehtelemaan.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

039

Arto todella oli kuollut. Minun oli vaikea käsittää, että häntä ei enää ollut. Ei ollut enää hiljaisuutta, jota Arto oli tuottanut. Tai totta kai hiljaisuus oli, mutta se vain oli ilman Artoa. Mitään ei periaatteessa siis ollut hävinnyt, mutta silti minusta tuntui puuttuvan järkyttävän suuri palanen. Olin menettänyt kaiken. Olin menettänyt Marikan, olin menettänyt Arton ja olin menettänyt itseni. Halusin kaiken takaisin. Ensimmäinen askel oli hoitaa itseni kuntoon. Olin kuitenkin liian yksinäinen siihen. Siksi tein yhden tärkeän valinnan heti alkuun: Arto oli kuollut, mutta minulle hän ei ollut hävinnyt. En halua millään tavalla jeesustella, mutta hän eli minussa ja hän tulisi elämään minussa. Tunsin sen hyvin voimakkaasti ja selvästi. Olin löytänyt uuden hengellisyyden Arton kautta – tai, no oikeastaan hänen kuolemansa kautta. Hänestä oli tullut osa minua. Tunsin hänet ajatuksissani. Ajattelin eri tavalla. Syvällisemmin ja rauhallisemmin. Rupesin jopa lukemaan läpi hänen suosikkikirjojaan teos teokselta. Ei se helppoa ollut. Jouduin välillä lukemaan tietyn lauseen monta kertaa läpi ennen kuin ymmärsin, mitä se tarkoitti. Koimme monia oivalluksen hetkiä! Minä ja Arto... kummatkin.

Toinen askel oli Marika. Tästä ikävästä tilanteesta oli tehtävä loppu. Halusin puhua Marikalle ja selvittää asiat. Ei se voinut niin vaikeaa olla, olimmehan molemmat kuitenkin vain ihmisiä. Marikaa oli kuitenkin todella vaikea saada kiinni. Soittaminen, kirjoittaminen tai paikan päällä käyminen eivät onnistuneet. Marikan isällä oli tuttuja tuomareita ja lakimiehiä ja hän oli hankkinut minulle lähestymiskiellon. En ollut uskonut sitä aluksi, mutta kun poliisit olivat tulleet hakemaan minut Marikan rappukäytävästä hakattuani itkien hänen oveaan pari tuntia, en voinut enää paeta todellisuutta. Jouduin kuulusteluihin poliisi-asemalle. Minua pidettiin putkassa pari päivää – niin kauan, että rauhoituin. Se oli vaikeaa. Lopulta tajusin, että minun piti vain pelata heidän peliään päästäkseni pois. Esitin siis rauhallista, ja homma hoitui sillä. Se jopa rauhoitti minua hiukan – rauhallisen esittäminen. Huomasin, että on mahdollista olla rauhallinen kun vain pyrkii siihen. Tämä oli yksi Arton ja hänen kirjojensa kautta mieleeni tullut ajatus. Kai hänelle oli tapahtunut jotain samantyylistä, kun hän oli sinne metsäänkin päätynyt. Olin kuullut hämäriä juttuja siitä, kuinka Arto oli löydetty metsästä tuupertuneena alastomana kuolleen karhun viereen, ja kuinka sieltä oli löytynyt kuolleita metsästäjiä ja hätääntyneitä koiria. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Minusta tuntui, että minä tiesin. Arton kohtalo kuulosti varsin samalta kuin mitä minulle oli tapahtunut Sörkässä ja Marikan koiran näyttelyssä. En epäillyt hetkeäkään, ettei Arto olisi tullut osaksi minua sen meillä riehuneen karhun kautta.

Pidin puheen Arton hautajaisissa. Olin nähnyt hänen vanhempansa joskus vuosia sitten muuttaessamme sinne Sörkän kämppään. Hautajaisissa oli kohtuullisen paljon ihmisiä. Artolla oli runsaasti kavereita – ne, jotka tunsivat Arton, tiesivät kuinka helvetin syvällinen se jätkä oli ja arvostivat sitä. Siellä oli tietysti myös median edustajia, olihan Arto edelleen se hetken aikaa kuuluisa koomapoika; nyt hän oli noussut uudestaan pinnalle. ”Koomapoika kuoli taas” ja ”Koomapoika vihdoin lopulliseen lepoon?” räiskyttelivät iltapäivälehdet. Se oli inhottavaa. Miksi kaikesta piti aina repiä niin rumia otsikoita? Mutta minä en voinut sille mitään. Halusin vain tehdä viimeisen kunnianosoitukseni Artolle.

Hautajaiset pidettiin amerikkalaistyylisesti kirkon pihamaalla. Oli alkusyksyn heleän kaunis päivä, ilmassa oli viileyttä, joka sopi hyvin kuoleman teemaan, jonka tunsin nyt voimakkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Ei kuitenkaan ollut liian kylmä ja pärjäsin hyvin pelkässä puvussa. Se oli Arton hieno Tommy Hilfigerin puku, jonka hän oli ostanut Stockmannin Hulluilta päiviltä. Raukka ei ollut ehtinyt käyttää sitä kuin pari kertaa. Arton vanhemmat eivät halunneet mitään Arton tavaroita, sillä ne toivat kuulemma mieleen liikaa muistoja, eikä heillä ollut toista poikaa, joka olisi tarvinnut pukua. Itse asiassa he taisivat pitää minua nyt Arton korvikkeena, olinhan asunut Arton kanssa pitkään. Arton äiti näytti hajonneen täysin. Toivoin, että puheeni voisi lohduttaa häntä.

Pappi puhui hetken ja virsiä veisattiin. Sitten sain kutsun eteen. Kävelin hieman jännittyneenä sinne ja avasin paperin, jolle olin puheeni kirjoittanut. Järkytyksekseni paperi oli kuitenkin tyhjä. Voi vittu. Improvisoin ensimmäisillä sanoilla, jotka mieleeni tulivat. Puheeni meni näin:

---

Arto oli todella syvällinen tyyppi. Tuntuu, että Arto ei koskaan itse oikein arvostanut sitä niinkään paljoa. Ei sinänsä ihme, koska hän kävi usein niin voimakkaita masennuskausia läpi, että siinä ohessa hän varmaan rupesi jopa hieman inhoamaan itseään. Mietin usein kuinka hienoa olisi ollut, jos sen kaiken syvällisen ajattelun olisi saanut jotenkin tuottoisaan käyttöön. Tuntui usein, että se vain valui pois johonkin eikä kukaan koskaan saanut tietää siitä tai tuntea sitä mitenkään. Artolla olisi ollut niin paljon annettavaa. Mutta kyllä hän pääsi antamaankin. Koomasta herättyään hän ehti tehdä vaikka mitä. Hän keräsi ihmiset puolelleen ja sai heidät asettumaan jonkun asian taakse... sai ihmiset uskomaan johonkin, sai ihmiset heräämään unesta, johon kaikki olivat vaipuneet vielä enemmän kuin Arto konsanaan koomassaan. Artolle herätys oli ollut karhut. Ja hän halusi jakaa sen myös muille. Hieno piirre Artossa oli se, että hän oli aina valmis jakamaan asioita. Hän ei koskaan kieltänyt minua juomasta viskejään tai lainaamasta sänkyään. (”Kielsinhän!” huusi ääni pääni sisällä.) Arto oli hyvä kämppis, sillä hän oli harvoin kotona... tai oikeastaan en tiedä oliko hän siellä vai ei, sillä hän piti useimmiten ovensa kiinni, eikä oikeastaan koskaan puhunut mitään.

Artossa oli kaikkea, mitä hyvässä kaverissa pitääkin olla. Ne ominaisuudet vain tulivat niin harvoin esille. Arto oli tavallaan mysteerinen siinä mielessä. Mutta minusta tuntuu, että se johtui hänen ujoudestaan. Ja se ujous taas varmaankin johtui hänen avoimuudestaan. Tämä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Arto oli niin auki maailmalle aina, että hänellä ei kerta kaikkiaan ollut mitään suojaa sitä vastaan. Arto eli joka hetken täysin avoimena. Siksi asioilla oli niin suuri vaikutus häneen. Arto oli autenttinen, mutta – ristiriitaisesti jälleen – harva lopulta huomasi sitä. Tässä nopeasti etenevässä maailmassa Arto oli ikään kuin jotain, joka oli säilynyt vanhoilta ajoilta. Hän harkitsi asioita pitkään eikä hyppinyt asiasta toiseen kaiken aikaa. Mutta silti tuntuu, että hän ei saanut kunnolla keskityttyä mihinkään. Arto voitaisiin siis tiivistää lyhyesti yhteen sanaan: ristiriitaisuus. Hän oli hyvin vaikea ihminen, siksi kai hän lopulta muuttui eläimeksi. Ette ehkä kaikki ole kuulleet tätä, mutta Arto todella muuttui karhuksi. Siksi hän kuolikin. Hän rupesi elämään juuri niin kuin oli aina halunnut elää: aidosti ja vailla ihmisyyden ja kulttuurin taakkoja.

Arto minun veljeni. Saat paikan minussa. Älä pelkää, minä olen sinun kotisi. Sitä sinä aina halusit, kotia. Löysit sen nyt. Älä pelkää...

---

En tiedä oliko puoletkaan puheestani ollut totta, mutta ainakin lopusta olin varma. Ihmiset vaikuttivat liikuttuneilta, jopa Seiskan toimittaja puhkesi kyyneliin. Arton äiti tuli kiittämään minua hautajaisten jälkeen, mutta hän itki niin voimakkaasti, ettei saanut sanaa suustaan ja kasteli Arton puvun läpimäräksi. Hän kaatui matkalla autolle ja taisi taittaa ranteensa jotenkin ikävästi. Ei jäänyt epäselväksi, mistä Arto oli perinyt voimakkaan tunteellisuutensa. Hänellä taisi olla sama ongelma kuin äidillänsä: molempien sisällä velloi hirvittävä määrä tunteita, mutta he eivät osanneet tai uskaltaneet ilmaista niitä. Sitten ne purkautuivat välillä ulos voimakkaasti.

Katsoin kun Arto laskettiin maahan. Käydessäni läpi Arton kirjahyllyä olin törmännyt toinen toistaan kummallisempiin teoksiin. Yhdessä kirjassa kerrottiin ruumisarkuista, joihin oli asennettu mekanismi siltä varalta, että haudattu ihminen ei olisikaan kuollut. Arkkuun johti ilmanvaihtojärjestelmä ja arkussa makaava pystyi ilmoittamaan maan päälle jos olikin hengissä. Kuolleena haudatuksi joutuminen oli niin paha pelko, että siitä keksittiin tehdä tuottoisaa liiketoimintaa. Nämä arkut eivät kuitenkaan ilmeisesti toimineet kovin hyvin. Idea on kyllä sinänsä aika hullu. Mutta kaikella voi tehdä rahaa. Joten miksi ei hassuilla ruumisarkkuideoilla?

Lehdet putoilivat Arton arkun päälle, vaikka oli vasta elokuu. Oli ollut todella kuuma ja lyhyt kesä –elämä näytti yllätyksensä. Nyt Arto muuttuisi osaksi luontoa. Uskoin, että hän oli tyytyväinen. Hänen taistelunsa oli nyt taisteltu. Minunkin elämäni oli kokenut suuren käännekohdan; olin käynyt siellä, missä Arto nyt oli. Sillä jos unohdetaan kaikki puheet tulemisesta osaksi luontoa ja niin edelleen – niin helvettiin se jätkä kyllä varmasti oli joutunut. Kaiken sen jälkeen mitä olimme tehneet, ei minullakaan varmaan ollut enää hirveästi toivoa. Musta helvetti. Rupesin taas miettimään sitä, mutta karistin sen saman tien pois mielestäni. Halusin toimia mahdollisimman hyvin ja parantaa asioita niin paljon kuin se vielä oli mahdollista – siksi olin tullut tänne Arton hautajaisiinkin puhumaan. Olin kuitenkin edelleen kokonainen ihminen. Minulla oli tehtävää ja annettavaa. Kaikki se antaminen, mitä Artolta oli jäänyt kesken – minä voisin toteuttaa sen. Arto, yhdessä me selviäisimme.

Katselin taivaalle ja näin ylitse lentävän kurkiauran. Linnut pakenivat kylmyyttä. Minä olin lopettanut pakenemisen. Olin valmis kohtaamaan kaiken. Sekä itseni ulkopuoliset että minussa olevat asiat.

Karhun hyökkäyksestä aiheutuneet jalkavaivani eivät olleet vieläkään parantuneet kunnolla. Kääntyessäni poistuakseni haudalta jalassani oleva syvä haava aukesi. Kipu ei ollut viiltävää tai pistävää, vaan repivää: vanhoja haavoja revittiin kirjaimellisesti auki. Tajunnan menettäminen ja aistien kadottaminen olivat assosioituneet tähän jalkakipuun niin voimakkaasti, että aloin voida pahoin merkittävissä määrin. Oksensin ja horjuin yrittäen jotenkuten säilyttää tasapainoni. Olin niin sekaisin, että en edes jaksanut oksentaa kunnolla, vaan oksennusta valui suustani pitkin Arton Hilfiger-pukua ja Björn Borg -kenkiä. Yritin epätoivoisesti huitoa ja potkia oksennusta pois vaatteilta ja kengiltä – eihän vainajan asun sotkeminen ollut sopivaa. Hätäpäissäni potkiessani ja horjahdellessani onnistuin potkaisemaan viereiseen hautakiveen kipeällä jalallani. Muutaman haudan päässä oli mummo, joka näki tämän. Kenties hänen reaktionsa oli täysin ymmärrettävä: mustiin pukeutunut nuori mies hoipertelee hautausmaalla, hänen suustaan valuu nestettä ja hän potkii hautakiviä – sehän on tietysti aineissa oleva saatananpalvoja hajottamassa hautuumaan rauhaa epäpyhällä kivien potkinta -rituaalilla. Näytti kuin mummo olisi nuorentunut usella kymmenellä vuodella – niin paljon suuttumusta ilmeisesti herätin hänessä.

- Sinä senkin perkeleen mesenaatti! mummo huusi.

Se nosti kävelykeppinsä ilmaan ja hyökkäsi kimppuuni. Tuskin se mitään kovin vakavaa hyökkäystä tarkoitti tehdä, kunhan hermostui vaan. Ei se varmaan edes nähnyt kovin pitkälle eteensä. Säikähdin silti pahasti, horjahdin ja kaaduin selälleni. Takanani ei kuitenkaan ollut maata vaan Arton hauta, joten putosin sinne. Putoamisesta oli ilmeisesti tulossa minulle tapa. ”PAM!” kuului kun takaraivoni iskeytyi Arton arkkuun – se oli tietysti tehty jostain helvetin kalliista ja kovasta jalopuusta, niin kuin se Arton ovikin.

- Mihinkäs se kriminaali hävisi? kuulin mummon ihmettelevän haudan yläpuolella.

Olin iskun voimasta kyvytön huutamaan ja kuulin vain kuinka mummo lähti hiljaa köpöttelemään pois.

- Taisi painua sinne minne kuuluikin, kuulin hänen höpisevän itsekseen.

Hän oli oikeammassa kuin arvasikaan. Samalla tunsin kuinka en pystynyt enää pitämään itseäni tajuissani pidempään.

Heräsin siihen kun hautaan alkoi tippua maatavaraa. Luiskahdin alas arkun päältä ja tömähdin sen viereen haudan pohjalle. Lisää maata satoi koko ajan päälleni. Oli turha huutaa, sillä vaikka olisin pystynytkin siihen, ei maata lastaavan kauhakuormaajan ääneltä olisi kukaan kuullut mitään. Aloin hukkua maahan enkä päässyt ylös. Huomasin, että arkun alle oli jäänyt hieman tyhjää tilaa. Kiitos Arton vanhemmille ökyhintaisen ja -kokoisen arkun hankkimisesta. Ryömin nopeasti arkun alle juuri ennen kuin valtava maamassa hautasi alleen sen kohdan, jossa olin äsken ollut. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman” – Raamatun sanat kaikuivat päässäni. Tässä minä olin: elävältä haudattuna.

Muistin Kill Bill -elokuvan ja kuinka Uma Thurmanin hahmo hakkaa tiensä läpi arkusta, jossa hänet on haudattu. Minulla oli kuitenkin se ongelma, että en ollut arkussa vaan arkun alla. Vaikka siis pääsisin sen pohjasta läpi, olisi vielä arkun kansi edessä! Tämä kävisi jo haasteesta, sillä jos mestari Pai Mein opissa ollut kungfu -taistelija selvisi juuri ja juuri yhdestä kerroksesta, niin kaksi olisi jo varsinainen saavutus. Lisäksi arkun sisällä joutuisin tervehtimään entisen kämppikseni ruumista. Päätin kuitenkin yrittää. Keskityin ja muistelin miten tämä oli elokuvassa tapahtunut. Laitoin oikean käteni sormet suoriksi arkun pohjaa vasten ja puristin ne sitten nyrkkiin. Keskitin kaikki voimani käteeni ja annoin mennä. Huusin kivusta ja silmästäni vierähti spontaani tuskan kyynel. Katsoin arkkua, siinä ei ollut jälkeäkään. Lyöminen ei siis onnistunut. En ollut koskaan ollut kamppailulajien harrastaja. Sen sijaan olin käynyt uimassa, olin aina pitänyt uimisesta. Olimmehan käyneet Yrjönkadullakin, tuolla hieman liian pitkien katseiden temppelissä. Markku jopa kutsui minua hyljepojaksi. Absurdi idea tulvahti mieleeni: voisin kenties uida maan läpi. Sen enempää epäröimättä lähdin yritykseen. Kokeilin kaikkea: rintaa, vapaa-uintia, jopa perhosta ja selkää, mutta en päässyt kovin nopeasti eteenpäin. Aloin jo vaipua epätoivoon kun kuulin äänen vierestäni. Se oli Arton ääni.

- Hei jätkä järki käteen, kaivat vaan ittes ulos, katos nyt tästä näin.

Sitten Arto näytti miten homma toimi. Hän kauhoi maata käsillään ja ryömi edelläni ylöspäin. Hän näytti aivan myyrältä, siltä tsekkiläiseltä animaatiohahmolta, Krtek:ltä. En saanut sanottua mitään, yritin vain jotenkuten pysytellä perässä. Tämä tuntui yhtä aikaa aivan älyttömältä ja täysin uskottavalta – Arto oli noussut kuolleista vain pitääkseen minut hengissä. Tämä todisti minulle, että hänestä todella oli tullut osa minua, ja että minulla oli jokin tarkoitus; minun aikani ei ollut vielä tullut. Jouduin karhuhyökkäyksen ja koiranäyttelyn tapaan jälleen taistelemaan hengestäni toden teolla – vaikka Arto oli auttamassa, maan läpi kaivautuminen ei todellakaan ollut helppoa. Käteni olivat pian aivan verillä ja meinasin useaan kertaan menettä tajuntani. Arto kuitenkin kannusti minua kaiken aikaa eikä antanut minun luovuttaa.

- Sinulla on tehtävä Timo, sinulla on tehtävä! hän hoki korvani juuressa, vaikka ääni vaikuttikin tulevan jostain kaukaa.

Luulin jo – jälleen kerran – viimeisen hetkeni koittaneen, kunnes tunsin raikkaan ilman kosketuksen ylös kurottavan käteni iholla. Maan pinta! Taistelin viimeiset sentit ylös ja rojahdin tuoreen maakerroksen päälle lopen uupuneena. Taisin saman tien nukahtaa siihen. Herätessäni Arto oli tietysti hävinnyt, aivan kuin Obi-Wan Kenobin haamu Tähtien sodassa. Tämä ei yllättänyt minua yhtään – se kaveri osasi aina häipyä paikalta kun sitä tarvittiin. Aloin pikku hiljaa kyllästyä näihin Arton jatkuviin kuolemiin ja katoamisiin, henkiinheräämisiin ja palaamisiin. Mutta täytyi myöntää, että tällä kertaa hän oli pelastanut minut. Vaikka itse hän oli minut tähän sotkuun myös saattanut – ilman häntä en olisi tullut hautausmaalle ja joutunut elävältä haudattavaksi. No jaa, pääasia että olin hengissä. Nousin vaivalloisesti ylös maasta. Oli aika suunnata kotiin, piti laittaa Arton puku pesuun. Sehän voisi suuttua, jos palauttaisin puvun tämän näköisenä.

Lähdin hoipertelemaan ulos hautausmaalta. Arton hauta oli hautausmaan perimmäisessä nurkassa, joten minun piti kävellä koko masentavan mestan läpi: kuolleita joka puolella. Tunsin itseni zombiksi. En ollut koskaan ymmärtänyt hautausmaan merkitystä. Sinne laitetaan kuolleiden ihmisten ruumiit. Sehän on aivan älytöntä. Kyllähän jokainen ymmärtää, että ruumis on vain ruumis. Mitä sillä nyt sinänsä tekee? Ehkä nekrofiliaa… Marika… Nekrofiliafantasiani keskeytyivät, kun näin toiset hautajaiset. Ne olivat Rönkän, sillä tunnistin Kirstin suruasusta huolimatta. Olin aina pitänyt Kirstistä, hän oli mukavan, luotettavan ja perusiloisen oloinen tyyppi. Kirstissä oli yllättävää voimaa, olihan hän saanut Rönkänkin lopulta aisoihin. Hauska yksityiskohta oli se, että koko talo oli kuullut mitä Kirstin ja Rönkän välillä oli tapahtunut. Kirstin paha, tai tässä tapauksessa varsin hyvä tapa oli aivan hillitön juoruaminen. Juuri hänen kaltaisensa erityisen kiltit naiset tuntuivat harrastavan sitä. Ehkä se oli tapa purkaa muuten hieman vajaaksi jäävää tunne-ilmaisua.

Hoipuin Rönkän hautajaisyleisön joukkoon. Olin niin sekaisin, että menin istumaan eturiviin Kirstin viereen. Siinä oli sopivasti yksi tyhjä paikka. Kirsti huomioi minut, mutta ei reagoinut saapumiseeni mitenkään. Hän oli liian kiireinen pyyhkiessään jatkuvana norona valuvia kyyneleitään. Nämä olivat kunnon pohjalaiset hautajaiset, sillä Rönkähän oli Etelä-Pohjanmaalta kotoisin, ja kaikki hänen sukulaisensa olivat paikalla uskolliseen pohjalaistyyliin. Rönkän suku oli melkoisen suuri, ja sen lukumäärä oli moninkertainen Kirstin sukulaisiin verrattuna. Nämä olivat sivistyneempiä helsinkiläisiä, joten heidän olemuksensa ei muutenkaan ollut niin tilaavievä kuin pohjalaisten isäntien. Macho-energian läsnäolo oli käsinkosketeltavaa ja jossain määrin pelottavaa. Olin aina luullut, että pohjalaiset miehet olisivat olleet vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä. Jollakin tavalla, joskin junttimaisesti, Rönkän sukulaiset toivat kuitenkin mieleeni Kummisetä-elokuvat. Ne olivat tummahiuksisia ja vakavakasvoisia äijiä. Se oli pelottavaa. Pelottavuuteen saattoi vaikuttaa sekin, että jo tässä vaiheessa ilmassa leijui vahvahko viinan haju. Koskenkorvaa, veikkailin.

Juuri kun olin päässyt istumaan, seurakunta nousi ylös veisaamaan virttä. Olin aina ollut hyvin vaikuttunut siitä kuinka voimakkaasti virrenveisuussa s-kirjaimet toistuivat. Nyt vaikutelma ei ollut aivan yhtä vahva, sillä ulkoilmassa ei ollut samanlaista akustiikkaa kuin kirkon massiivisten seinien sisällä. Kirsti ei pystynyt kyyneliltään laulamaan lainkaan. Yritin lohduttaa häntä veisaamalla itse sitäkin voimakkaammin, vaikka en osannut sanoja. En usko, että kovin moni muukaan niistä välitti, kunhan hoilasi mukana, luomassa tunnelmaa. Sehän virsien veisaamisessa varmaankin on se pointti: yhteisen ja yhteisöllisen tunnelman luominen, ei niinkään minkään huikean laulusuorituksen tekeminen. Virret olivat yksi tapa saada ihmiset kokoontumaan yhteen ja kokemaan yhdessä olemisen merkityksellisyys. Se oli vain auttamattoman vanhanaikaista. Ketä enää nykyään kiinnostivat virret Youtuben ja Spotifyn aikakautena? Jopa MTV oli jo vanhentunut – saatika sitten virret!

Virren jälkeen istuimme taas alas. Jostain syystä tunsin vastustamatonta halua halata Kirstiä. Hän vaikutti niin raukalta. Halasin häntä ja tajusin samalla, että olin edelleen yltä päältä hiekassa ja oksennuksessa. Kirstiä se ei kuitenkaan haitannut, vaan hän halasi takaisin voimakkaasti. Itku voimistui hetkeksi hieman. ”Kaikki on okei”, höpöttelin Kirstin korvaan. Olin oppinut aika hyväksi naisten lohduttajaksi, sillä usein tytöt saivat kaiken maailman itkuraivarikohtauksia. Minulla oli pitkä historiani vaikeiden parisuhteiden taistelijana, joten tyttöjen lohduttamisesti oli tullut toinen luontoni, se oli lähes automaattista. Samalla kun lohdutin Kirstiä, näin papin katsovan minua ja sanovan:

- Kirstin sisarenpoika näyttääkin saapuneen. Hänen kanssaanhan olimme sopineet, että hän pitää puheen täällä tänään hautajaisten lopuksi. Rakas Pekka-Juhani, nouse toki tänne ylös ja jaa kanssamme mitä tunnet tällä raskaalla, mutta niin Jumalaa lähellä olevalla hetkellä.

Tyrmistyin niin, etten saanut sanottua mitään. Kirsti tuskin tajusi mitä tapahtui, hän vain jatkoi itkemistään. Hetken aikaa oli hiirenhiljaista. Työnsin Kirstin varovasti irti itsestäni ja nousin ylös. Kävelin hitaasti ylös lavalle. Pappi katsoi asuni kuntoa hieman kummissaan, mutta ei sanonut mitään. Käännyin puhujakorokkeella yleisöön päin ja katselin heitä hetken. Kaikki mustissa, naiset itkivät ja miehet olivat kylmähkön vakavia ja hieman humaltuneita. Kaivoin tottumuksen vuoksi puhepaperin taskustani ja kas, tällä kertaa se oli tekstiä täynnä. Korjasin kurkkuani ja aloin puhua:

---

Rönkä oli hieno mies, vaikka kerran kusinkin sen auton päälle. Tai myönnetään, tuli se tehtyä varmaan useammankin kerran. Ymmärrätte varmaan. Miettikää itsenne köyhäksi nuorukaiseksi, joka joutuu joka päivä katsomaan kotipihallaan jonkun möhömahaisen pohjalaisäijän ökyautoa. Hermothan siinä menee... perkele. Mutta kerran se oli sisällä siellä autossa ja vei minut kostoksi saunaan. Se oli mehevä reissu, tuotti varmasti iloa äijälle. Se juotti minut täydelliseen oksennuskuntoon ja häipyi paikalta. Perhanan äijä. Ja sitten sen piti vielä mennä lyömään sitä karhua.

Monelle Rönkä oli varmasti tuttu, mutta monelle myös uskoakseni aika etäinen. Eihän kukaan edes tiedä sen etunimeä! Se oli vaan Rönkä. Vaimon nimi on Kirsti, mutta äijä itse on Rönkä. Herra Rönkä, jonkinlainen patriarkaalinen jäänne. Mutta hieno mies silti.

Rönkän saavutuksista on mainittava ainakin pesäpallon Suomensarjan voitto vuodelta 1968. Rönkä ei kuitenkaan koskaan ollut mikään suurten saavutusten mies, vaan pikemminkin arjen uuttera puurtaja, työläismuurahainen. Hän kipusi työssään kiinteistö-alalla pikku hiljaa menestyksekkääseen asemaan ja tuli varsin varakkaaksi. Epäonnekseen hän sattui kuitenkin ostamaan asunnon Kalliosta ja vieläpä Sörnäisistä. Tietäähän sen mitä siitä seuraa – naapuriksi tulee aina joku, joka tekee elämästä helvettiä. Tässä tapauksessa ne olimme minä ja kämppikseni Arto. Soitimme musiikkia kovaa ja pyrimme tekemään mahdollisimman vaikuttavia panoääniä. Homma tepsi yleensä, ja usein seinän takaa alkoi kuulua todella vihaisen kuuloista pohjalaista kiroilua. ”Perkele, perkele!” Se oli mahtavaa.

Tästä voisi päätellä, että suhteeni Rönkään olisi ollut jotenkin vihamielinen, mutta tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Välillämme vallitsi kaikesta huolimatta jonkinlainen selittämätön lämpö. Ehkä Rönkä piti minua ja Artoa jollain tavalla hieman kuin omina poikinaan, sillä omasta takaa ei heitä ollut hänelle siunaantunut. Rönkä oli juuri sen koulukunnan äijiä, jonka piti saada poikalapsi ja sitten kasvattaa tästä retveä isänmaan puolustaja tai urheilijanuorukainen. Niin ei suinkaan käynyt. Kuulin kerran kun Rönkä ja Kirsti keskustelivat hyvin vakavaan sävyyn ja tuli ilmi, että Rönkä oli hedelmätön. Äijä ei voinut saattaa raskaaksi Kirstiä, tai ketään muutakaan naista. Tämä oli ilman muuta kova pala Rönkälle. Äijähän sekosi siitä moneksi kuukaudeksi. Tai itse asiassa taisi seota loppuelämäkseen. Sen jälkeen se sinne autoonkin muutti. Kummallista, että se tuli niin myöhään esille, ehkä vaihtoehdon harkitseminen ei ollut tullut mieleen. Ymmärrettävää kyllä, eihän kukaan mies varmaan haluaisi kuulla olevansa kykenemätön lisääntymään. Erityisen kova pala se on varmasti kuitenkin vanhan liiton äijille, jollainen Rönkä oli. New School -jäbät voivat helpommin kehittää jotain muuta ajateltavaa, heidän maailmansa on niin paljon laajempi.

Rönkän ajatukset liikkuivat aika paljon akselilla koti-uskonto-isänmää-työ-viina-penkkiurheilu-perhe. Näistä hänen elämänsä tukipilareista useampikin oli kärsinyt kovasti, joten ei ihme, että päässä rupesi vippaamaan. Rönkä on meille kaikille esimerkki elämän laaja-alaisuuden haltuunottamisen edullisuudesta. On sitä vaikeampi hukkua, mitä enemmän meressä kelluu tavaraa, josta voi ottaa kiinni. (Olin hyvin vaikuttunut omasta kaunopuheisuudestani.)

Tulen juuri edellä mainitun Arton hautajaisista. Tiiviistä porukasta Sörkässä ei siis ole jäljellä enää muita kuin minä ja Kirsti. (Tässä kohtaa iskin silmää Kirstille. Hän hymyili.) Olen oppinut kuoleman korjatessa satoaan huomaamaan elämän rajallisuuden. Arto olisi varmasti puhunut jostain filosofista tässä vaiheessa – Heideggerista ensimmäiseksi (Mitä ihmettä minä oikein selitin?), siitä, kuinka ihmisen elämää määrittää ensisijaisesti rajallisuus, ja kuinka ihmiselämä suuntautuu aina kuolemaa kohti (?). Tämä suuntautuminen kohti kuolemaa on kuitenkin hirvittävän masentavaa. Pidänkin enemmän Arendtilais-Cavareromaisesta lähetymistavasta, jonka mukaan ihmiselämä on kyllä rajallista, mutta rajallisuus määrittyy ensisijaisesti syntymän, ei kuoleman kautta. Tämä antaa ihmiselle liikkumavaraa ja voimaa paljon enemmän kuin kuolemaan suuntautuminen. (En ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä olin puhumassa.)

Rönkä ei ollut todellinen ihminen. Tarkoitan tällä sitä, että kukaan ei tiennyt millainen hän oikeastaan oli. Hän oli vain kuvaus pohjalaisesta äijästä. Sellaisen voi löytää kirjoista tai kuulla jonkun puhuvan siitä. Rönkä täytti tämän roolin mitä parhaiten. Mutta kuka hitto Rönkä oli? Sitä emme saa koskaan tietää, koska äijä on kuollut ja kuopattu. Hyvästi Rönkä. Kiitos.

---

Järkytyksekseni rupesin itkemään hervottomasti. Sanani olivat ainakin minulle itselleni olleet täysin käsittämättömiä. En tiennyt oliko kukaan muukaan ymmärtänyt mitään. Pappi tuli taluttamaan minut pois lavalta. Hänen hienoon valkoiseen asuunsa tarttui multaa ja oksennusta Arton puvusta. Romahdin maahan ja kyyneleet sokaisivat näköni täysin.

Kirsti tuli kiittelemään minua. Muut katselivat kummissaan ja sain aika vihaisiakin katseita. Taisivat olla Rönkän vähäisiä ystäviä. Tai ehkä ne olivat sukulaisia. Kukaan ei puhunut mitään, joten varmaankin sukulaisia. Kai heidän kuului jotenkin roolinsa puolesta näyttää vihaisilta, vaikka tuskin he olivat koskaan mitään erityisen lämpimiä tunteita edesmennyttä äijää kohtaan tunteneet. Kirsti otti minua kädestä kiinni ja sanoi:

- Timo, voit milloin tahansa tulla vierailulle.

Hän antoi suukon minun poskelleni ja lähti kävelemään hitaasti muun saattueen mukana. Pohjalaisten hautajaisten huippuhetki oli vielä edessä. Hautajaiskahvit. Ja äijillä oli varmasti lisää niitä kossupulloja mukana, joten niissä kekkereissä tulisi ilo olemaan ylimmillään. En ollut itse ihan siinä kunnossa, joten päätin yrittää toistamiseen hautausmaalta poistumista.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

038

Suuri päivä lähestyi. Marikan ja koiran näyttely. Minun oli vaikea valmistautua näyttelyn oikeaan teemaan, sillä menin tietysti katsomaan ensisijaisesti Marikaa, enkä mitään koiria. Edes Marikan koira ei kiinnostanut minua erityisemmin. Itse asiassa se ärsytti minua, sillä tuntui, että se oli vienyt Marikan viimeisetkin lämpimät tunteet minua kohtaan – hän ei tarvinnut enää minua heiluttamaan häntääni, sillä hänellä oli nyt oikea koira siihen hommaan. Tunsin itseni idioottimaiseksi Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tin -kappaleen kuvaamaksi raukkeliksi.

Halusin silti valmistautua tulevaan koitokseen. Siksi siirryin virtuaalimaailmaan ja menin nettiin opettelemaan miten koiranäyttelyt oikein sujuvat. Sain pikaisella selauksella jonkinlaisen kuvan niistä.

Selvisi, että koiranäyttelyt ovat väenpaljouden tapahtuma. Väenpaljous tässä tapauksessa koskee sekä ihmisiä että koiria. Tämä voi olla koirille vaikeaa, sillä ne eivät ehkä ole tottuneet suureen määrään ihmisiä ja muita koiria. Siksi omistajan kannattaa pysyä rauhallisena, sillä ihmisen hermostuneisuus tarttuu myös koiraan. Tiesin, että ainakaan tässä mielessä Marikalla ei ollut hätää. Hän nimittäin oli aina niin helvetin rauhallinen – vaikka tilanne meni kuinka sairaaksi, Marika pysyi silti aina kylmän viileänä – paitsi tietysti hermotessaan minulle. Olin varma, että koira oli myös koulutettu olemaan rauhallinen. Ei se saisi pahempaa kyykytystä mistään muualta kuin Marikalta. Olin varma myös siitä, että Marika oli opiskellut koiran kouluttamisen niin hyvin, että osasi olla koiralle tarvittaessa lämmin, saavuttaa sen luottamuksen ja luoda sille hyvän luottamuksen itseensä. Marika osasi manipuloida. Jos hän osasi manipuloida kaikki ympärillään olevat ihmiset tuntemaan itsensä vähempiarvoisiksi, niin takuulla hän saisi yhden koiran uskomaan, että se oli kaikkia muita koiria ylempänä. Marikan koira oli epäilemättä alfa.

Marikan koira kilpailisi pentuluokassa. Siinä olevien koirien piti olla 7–9 kk:n ikäisiä. Oli niin Marikan tapaista tarttua asiasta heti kaksin käsin kiinni. Koira ehti täyttää juuri 7 kuukautta ennen näyttelyä. Se olisi sen ensimmäinen koitos. En epäillyt koiran menestymismahdollisuuksia, mutta minua hirvitti ajatus siitä, että se parka epäonnistuisi. Silloin Marikan raivolla ei olisi mitään rajoja. Marika säilyttäisi täydellisen tyyneytensä koko sen ajan kun olisi näyttelyssä, olisi varmasti jopa ystävällinen ja onnittelisi kilpailijoitaan menestyksestä. Mutta kun hän pääsisi ulos ja pois katseiden ulottuvilta, sitten räjähtäisi. Hän todennäköisesi hakkaisi koiran kuoliaaksi. En halunnut, että koiralle kävisi niin pahasti; en halunnut, että sille kävisi niin kuin minulle oli käynyt. Halusin pelastaa sen, jos se suinkin olisi mahdollista.

Näyttelyn itse tarkoitus on tietysti kehään meneminen. Se onkin mielenkiintoinen rituaali. Marikan kannalta hyvä puoli oli se, että pentuluokka arvostellaan ensin, eli hänen ei tarvitsisi odottaa kauaa. Marikan kohdalta tilanne olisi selvä jo aamupäivällä, ennen kuin viralliset kilpaluokat pääsisivät käyntiin. Vain pentuluokan urokset arvostellaan ennen narttuja, sillä jokaisessa luokassa urokset arvostellaan aina ensin. Pentuoluokka eroaa muista luokista siten, että siinä ei käytetä laatu- vaan kilpailuarvostelua. Koirat saavat kukin kirjallisen arvostelun ja ne laitetaan paremmuusjärjestykseen. Tämä kohta kiehtoi varmasti Marikaa aivan suunnattomasti. Hän halusi palavasti nähdä oman koiransa numeron listan ykkösenä. Koirat kutsuttiin numeroiden, ei nimien perusteella, joten ei haitannut, että Marika ei varmaan vieläkään ollut antanut koiralleen nimeä. Se oli vain koira. Ja se symboloi kaikkia ihmisiä jotka Marika oli alistanut koiran asemaan.

Jokaisella koiraluokalla toistuu sama rituaali. Aluksi tuomari juoksuttaa kaikki luokan koirat vastapäivään kehän ympäri. Koira on esittäjän vasemmalla puolella, jolloin tuomari näkee sen hyvin. Sen jälkeen jokainen koira tulee vuorollaan tuomarin eteen tarkasteltavaksi. Ensin sitä tarkastellaan kokeilemalla: koiran rakenne tarkastetaan tunnustelemalla, purenta katsotaan ja uroksilta tarkastetaan kivekset. Koiran tulee tietysti sallia nämä tutkimukset. Seuraavaksi koiraa juoksutetaan tuomarin edessä. Saatetaan tehdä suoria tai kolmiomaisia juoksuratoja. Tämän jälkeen tuomari antaa tuomionsa.

Pystyin hyvin helposti kuvittelemaan Marikan keskelle tätä kaikkea. Haaveilujen aika oli kuitenkin nyt ohi. Otin 9-ratikan Pasilaan Helsingin Messukeskukseen, tällä kertaa jopa oikeaan suuntaan. Käteni hikoilivat. En ollut muistanut ladata matkakorttiani. Tarkastajat tulivat ratikkaan ja annoin mukisematta henkilötietoni. Halusin vain päästä Messukeskukseen ja 80 euroa oli kovin pieni hinta siitä. Kiitin tarkastajia ja astuin ratikasta ulos. Siinä se oli. Messukeskus. Se kohosi suurena ja uhkaavana edessäni, kuin joku hemmetin Nooan arkki, joka on kuitenkin täytetty pelkillä koirilla. ”Se ei ole mitään muuta kuin rakennus”, yritin sanoa itselleni. Minun oli kuitenkin vaikea uskoa tätä. Minusta se vaikutti olevan jotain paljon enemmän kuin rakennus. Sen muodot muistuttivat minua Marikasta. Tuintui kuin arkkitehti olisi miettinyt vain tätä hetkeä suunnitellessaan tuota pytinkiä. Pelkkä tieto siitä, että Marika oli tuossa rakennuksessa, sai ihoni nousemaan kananlihalle ja hengitykseni muuttumaan epätasaiseksi. Marika. Marika.

Onnuin kohti Messukeskusta. Vasen jalkani oli kai murtunut säärestä ja muutamasta muustakin kohdasta sen karhu-pako-vaate-köysi-tiputuksen vuoksi. Onnekseni olin huono arvioimaan etäisyyksiä. Roikkuessani vaateköydestä olin luullut tiputuksen olevan kymmenen metriä kun se todellisuudessa olikin ollut vain kolme metriä. Vasen jalkani oli kokenut joka tapauksessa aika kovan tällin. Yritin hoitaa sitä kaiken maailman kylmägeeleillä, mutta ei niistä mitään apua ollut. Kaikessa turhautuneisuudessani kokeilin jopa maistaa sitä. En suosittele. Olin kuitenkin kohtuullisessa kunnossa toisin kuin Rönkä, jota Kirsti-vaimo tulisi suremaan lopun elämäänsä. Raukka. Ja raukka karhu. Totta kai se lopetettiin sen välikohtauksen vuoksi. Minulla oli ollut onnea enkä voinut käsittää kuinka olin selvinnyt niiden pillereiden yliannostuksesta ja karhun hyökkäyksestä niin vähillä vammoilla. Edelleen oli epäselvää mistä se karhu oli asuntoomme tullut, mutta en jaksanut ajatella asiaa. Se tuntui vain luonnolliselta jatkumolta elämäni tarinaan, joka oli karannut täysin raiteiltaan. Hulluus oli muuttanut seuraani pysyvästi, ja aloin jo pitää sitä jonkinlaisena ystävänäni.

Kävelin Messukeskukseen sisälle. Tämä oli sen verran tärkeä tapahtuma minulle, että olin jättänyt tekemättä sellaisen aloittelijan virheen kuin liian myöhään tulemisen. Yleensä minulla oli ongelmia olla ajoissa paikalla, mutta tiesin, että Messukeskukseen tuli aivan älyttömät jonot, joten kannatti olla ajoissa – olin ollut täällä kerran DigiExpossa ja silloin olin jäänyt jonon jatkoksi.

Ostin lipun ja kävelin hitaasti aulaan. Hengitin syvään ja katsoin ympärilleni. Oikealla oli erilaisia näyttelytiloja, mutta oli suunnattava vasemmalle, mikäli halusi nähdä varsinaisen päätapahtuman, koiranäyttelyn. Kävelin hieman horjahdellen, täydessä paniikissa eteenpäin kohti yläkertaa, kohti sitä, mikä vaikutti tuholtani. Päässäni soi Al Greenin How Can You Mend a Broken Heart? Se on hieno biisi, jossa Greenin herkkä, mutta voimakas ääni pääsee kunnolla oikeuksiinsa.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin astuessani koiranäyttelyalueelle, oli valtaisa haukkumisen määrä. Koirat näyttivät olevan todella innoissaan. Ne haistelivat toisiaan ja juoksivat toistensa perässä. Tämä oli varsinaista hulabaloota, vaikka samalla kaikki näytti olevan kontrollissa. Ilmassa leijui kuitenkin pahaenteinen tuoksu – tai ehkä se oli vain koirien ulosteiden hajua. Minulla oli pahat aavistukset. Mieleeni tuli se hetki kun olin istunut apein mielin sukupuolitautiklinikalla.

Keskittymiseni koirien rellestämiseen ei kuitenkaan ollut täydellistä, sillä etsin koko ajan katseellani Marikaa. Halusin kuumeisesti nähdä hänet, vaikka samalla pelkäsin ihan pirusti. Nyt oli vain säilytettävä rauhallisuutensa ja kaikki menisi hyvin. Ei mitään sekoamiskohtauksia tai muuta vastaavaa. Rauhassa vaan… Sitten näin hänet. Siellä hän oli. Koiransa kanssa. Marika-näyttely, johon koira oli hänet tuonut. Olin jo huutamassa Marikalle kun tajusin, että vielä ei ollut oikea hetki lähestyä häntä, vaikka tuskin sellaista hetkeä enää koskaan tulisikaan. Piilouduin nopeasti pylvään taakse ja seurasin Marikaa katseellani. Tuolla hän menee, ajattelin ja katselin häntä kaihoisasti kuin ujoin mahdollinen yläastepoika. Näin kuinka koira kääntyi minua kohti, aivan kuin se olisi tunnistanut tutun hajun. Ei se kuitenkaan voinut olla mahdollista, täällä oli niin paljon erilaisia hajuja aivan sekaisin, sitä paitsi etäisyyttä välillämme oli ainakin 20–30 metriä.

Samalla kuulutettiin Marikan pentuluokka alkavaksi. Vajaa parikymmentä bichon frisétä lähti jolkottelemaan kehässä vastapäivään. Kaikki meni seremonian mukaisesti. Minulla tuli auttamatta mieleen se Disneyn piirretty, missä karhut keräävät roskia innoittavan happyjazz-musiikin tahtiin. Marika juoksi koiransa oikealla puolella. He näyttivät toimivan hyvin yhteen: koira vaikutti selvästi luottavan Marikaan ja Marika, no Marikasta ei luonnollisestikaan voinut sanoa mitään. Hän oli läpitunkematon kuten aina. Kun he juoksivat siinä yhdessä kehää ympäri, en voinut olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt olla tuo koira. Minun olisi pitänyt olla tuossa narussa Marikan johdettavana. En ollut enää edes koiran arvoinen.

Marikan koira oli kaunis. Sen turkki oli hyvin hoidettu ja trimmattu viimeisen päälle. En epäillyt hetkeäkään Marikan hoitaneen kaiken kunnolla. Se näkyi. Nopealla tarkastelulla noista pennuista ehkä korkeintaan pari kolme voisi tarjota Marikan koiralle kunnollisen vastuksen. Itse asiassa, ei niistä olisi mitään vastusta. Muut pennut olivat pentuja – Marikan koira oli vereslihalle asti koulittu merijalkaväen sotilas, jonka ilmekään ei värähtäisi vaikka sen jokainen kynsi revittäisiin yksitellen irti. Marikan koira oli kone.

Yhteisjuoksun jälkeen koirat menivät yksitellen tuomarin eteen. En ollut tajunnut, että noin pienten koirien kohdalla oli yksi erikoiselementti. Koirat nimittäin nostettiin pöydälle, josta niitä oli helppo tarkastella. Se näytti hyvin hauskalta. Lähdin hivuttautumaan lähemmäksi, jotta näkisin tapahtumat paremmin. Laitoin lippalakin päähäni, jotta Marika ei tunnistaisi minua. Olin ostanut sen varta vasten tätä varten. Siinä luki: ”I <3 Dogs”. Ei mitään kovin omaperäistä, mutta toimivaa silti. Lippa oli tavallista pidempi ja toisin kuin lapsuusaikanani, en ollut käyristänyt lippaa puoliympyrän muotoon. Pysyin lippalakkini sisällä piilossa ja turvassa.

Olin niin innoissani siitä, että pääsisin seuraamaan Marikan toimintaa aivan läheltä, että unohdin katsoa eteeni. Astuin koirankakkaan. Olinkin lukenut, että näin saattaisi käydä. Osa koirista voi olla hyvin hermostuneita ja ne saattavat laskea alleen. Kimpaannuin, sillä tämä osui erittäin epämukavaan hetkeen – Marikan vuoro oli pian tulossa. ”Perkele!” huusin Rönkän muistoa kunnioittaen kovaan ääneen ajattelematta sen kummemmin. Vieressäni oleva pieni espanjanvesikoira säikähti pahanpäiväisesti. Se vinkaisi ja lähti juoksemaan pakoon niin nopeasti, että hihna irtosi omistajan kädestä. ”Anteeksi!” yritin huutaa, mutta ei siitä mitään apua ollut. Säikähtänyt espanjanvesikoira sai muissa koirissa aikaan jonkinlaisen ketjureaktion, ne alkoivat haukkua ja mekastaa entistä enemmän. Kakofonian taso nousi hetkessä kattoon. Hiivin hiljaa poispäin tapahtumien keskipisteestä.

Kova mekastus ei tuntunut häiritsevän kehän tapahtumia. Tuomarit olivat varmaan tottuneet tällaiseen. En uskaltanut katsoa taakseni vaan piilouduin kehän vieressä olevan tavattoman lihavan miehen viereen. Se oli hyvä paikka. Tästä minua eivät näkisi niin Marika kuin espanjanvesikoiran omistajakaan. Ainoa ongelmani oli, että lihava mies mutusteli valtavaa hodaria, ja siitä valui sinappikurkkusalaattia päälleni. En kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, sillä en halunnut aiheuttaa uutta kohtausta. Päätin olla hiljaa ja kestää, hodaritahrat olivat kuitenkin pieni hinta maksettavaksi siitä, että sain olla näin lähellä Marikaa.

Marikan vuoro tuli. Hänen koiransa numero huudettiin, mutta hän ei liikkunut. Mitäs tämä oli? Sen täytyi johtua siitä, että Marika ei kuullut numeroa. Hänellä oli välillä ongelmia kuulonsa kanssa, se taisi johtua siitä, että hän oli kuunnellut iPodia helvetin kovalla koko pienen ikänsä. Kerran olin huutanut kaksi tuntia ikkunan alla ennen kuin Marika oli tullut avaamaan. Tosin se oli saattanut johtua siitäkin, että hän ei ollut vain jaksanut tulla alas minun takiani, tai että häntä oli ärsyttänyt tai että hänellä oli ollut jokin kriittinen blogipäivytys kesken. Joka tapauksessa nyt Marika ei reagoinut, vaikka hänen koiransa numero huudettiin varmaan jo kolmannen kerran. Tämä oli minun syytäni. Hitto, että pitikin astua siihen kakkaan.

Vaikka en pelännytkään Marikan raivoa, sillä eihän hän voinut tietää kuka oli syypää kasvaneeseen mekkalaan, pelkäsin silti hänen epäonnistumistaan. Se oli jotain, mitä ei vain voisi tapahtua. Tuntui, että sellainen ei sopisi maailman järjestykseen tai olemukseen. Marikan epäonnistuminen olisi kuin maa olisi lähtenyt kiertämään kuuta tai aika olisi lähtenyt liikkumaan taaksepäin. Sellaiset tapahtumat vaativat jotain täysin ennennäkemätöntä toteutuakseen. En uskaltanut edes ajatella, mitä Marikan epäonnistumisesta voisi seurata. Ehkä koko maailmankaikkeus romahtaisi. Ehkä kaikki voittaisivat lotossa ensi viikolla. Riski oli liian suuri, minun oli estettävä mahdottoman tapahtuminen. En paniikissa keksinyt muutakaan kuin hypätä kehään. Vedin lippalakin entistä syvemmälle päähäni ja juoksin kehän läpi ja pidin älämölöä. Hypin laukka-askelilla ja viuhdoin käsiäni kuin lintu. ”LAA, PGUU, HYY!” huutelin. Sain selvästi kehähenkilökunnan häiriintymään. Mieleeni tulivat futismatseissa joskus esiintyvät alastonjuoksijat. Ehkä tämä oli tarpeeksi. Juoksin suoraan ulos koko hallista.

Tajusin vasta juostuani vessaan piiloon, että nyt en näkisi Marikan esiintymistä. Sinkouduin välittömästi aivan uudelle paniikin tasolle ja toimin täysin vaistonvaraisesti – kuin koira konsanaan. Riuhtaisin lukitun vessakopin oven auki ja potkaisin siellä pytyllä istuvaa miestä polvella kasvoihin. Ehkä hän kuoli, ehkä vain menetti tajuntansa, nyt ei ollut aikaa jäädä selvittämään sitä. Riisuin nopeasti hänen vaatteensa ja laitoin ne päälleni: nyt minua ei ainakaan heti tunnistettaisi, vaikka jouduin lippalakista luopumaankin. Juoksin takaisin halliin ja pääsin juuri näkemään kun Marikan koira nostettiin pöydälle. Hyvä. Heillä oli mennyt hieman aikaa välikohtauksesta selviämiseen, ja Marika oli tällä kertaa kuullut numeronkin. Marikan koira näytti ilmiselvästi hieman hämmentyneeltä. Se ei ollut varmasti tottunut tällaiseen väenpaljouteen saatika tapahtumien vyöryyn. Toivottavasti jatkossa kaikki menisi hyvin. Kunhan Marika säilyisi rauhallisena, niin koirakin saisi emännästään tukea. Ja Marikaa ei saanut hämmentymään millään, joten ei hätää.

Tuomari katseli juuri Marikan koiran hampaita. Yritin hivuttatutua taas vaivihkaisesti lähemmäksi. Lähestyin kehää tällä kertaa toiselta puolelta, näin vältin myös lihavan hodarimiehen. Pääsin kehän reunalle juuri kun tuomari tarkasteli Marikan koiran rakennetta. Silloin tapahtui jotain uskomatonta. Ehkä tämä oli kohtalon pilaa sen vuoksi, että olin juuri estänyt mahdottoman tapahtumisen. Todennäköisesti se oli kuitenkin vain sattumaa, johon yhdistin oman tarinani. Sillä ei ole väliä, sillä joka tapauksessa tämän jälkeen kaikki meni ruhtinaallisen mahtipontisesti päin helvettiä.

Marikan koira tunnisti minut. Se katsoi aivan selvästi suoraan kohti minua. Yritin siirtää katseeni pois, mutta se oli liimaantunut koiran nappisilmiin. Hiton koira, kuinka se oli söpön näköinen. Tuli ikävä sitä aikaa kun olin asunut sen ja Marikan kanssa.

Koira näytti hätääntyvän lisää tästä uudesta hämmennyksestä lyhyen ajan sisällä. Se katsoi paniikinomaisesti Marikaan hakien tästä tukea. Marika oli kuitenkin myös huomannut koiran katseen suunnan ja seurasi sitä. Pahin oli tapahtunut, Marika näki minut. Hän sai yllättävän näkyvän raivokohtauksen ja hänen suustaan näytti purkaantuvan spontaani ”vittu!”, ”vitun paska!” tai jotain vastaavaa. Hän näytti raivostuneelta eläimeltä – tätä Marika ei olisi halunnut blogissaan näyttää. Koira säikähti ilmiselvästi tästä lisää, sillä sen tärkein tuki ja turva, Marika, oli nyt jotenkin tolaltaan; koirat ovat hyvin valppaita havaitsemaan omistajiensa tunteita. Koiran hermot alkoivat pikku hiljaa pettää. Tuomari huomasi myös tämän ja kysyi Marikalta jotain, varmaankin, että oliko koiralla taipumusta säikkyiseen käyttäytymiseen tai että oliko se heikkohermoinen. Marika vastasi jotain ja tuomari katsoi häntä hieman kummastuneena.

Minun olisi ollut takuulla parempi siirtyä, poistua koko Messukeskuksesta ja palata itsemurhayritysteni pariin, mutta olin jähmettynyt paikoilleni. Pysyin Marikan ja koiran huomion keskiössä. Ehkä aiheutin juuri tietynlaisia muistoja koirassa. Ehkä toin sen mieleen sen alkuajat Marikan luona: sen kuinka se oli aina pelästynyt minua tullessani käymään. Nyt näin sen silmissä sen samaan ilmeen, joka sillä silloin oli ollut: epämääräisen innostuksen, hämmennyksen ja pelon yhdistelmän. Ja sitten, ennen kuin ehdin tehdä mitään, katastrofi tapahtui ja kaikki räjähti käsiin.

Tuomari tarkasteli juuri koiran häntää. Hän nosti sen ylös ja tutki käsillään sen rakennetta. En ollut aikaisemmin tajunnut, kuinka surutta koiria esineellistettiin näissä kinkereissä. Missikilpailut eivät olleet mitään tähän verrattuna. Marikan koiraparka ei kestänyt enää. Kaikki pikku hiljaa kasautunut hermopaine purkaantui kun tuomari kävi sen takapuolen alueen kimppuun. Minun olisi pitänyt tajuta se ja keskeyttää tilanne, mutta en pystynyt edes liikkumaan.

Vanha vaiva teki paluun ja koiralta lensivät anaalit suoraan tuomarin kasvoille. Tuomari alkoi huutaa täyttä kurkkua, enkä ihmettele, sillä tunsin tuon hajun erittäin hyvin. Koko kehähenkilökunta ryntäsi katsomaan mistä oli kyse, ja yleinen hämmennys valtasi paikan. Kenties hetki sitten tapahtunut välikohtaus oli jäänyt kytemään ja tarvittiin vain uusi kipinä sytyttämään se ilmiliekkeihin, tai sitten se vain lähti etenemään yhdestä koirasta toiseen kulovalkean tavoin, mutta joka tapauksessa pian kaikki oli aivan sekaisin. Koirat tempautuivat irti omistajistaan, juoksentelivat ympäriinsä ja kakkivat joka puolelle. Ihmiset alkoivat menettää koirien lisäksi hallinnan myös itsestään.

Joku puri minua jalkaan. Se oli se sama espanjanvesikoira, jonka aiemmin olin säikäyttänyt. Se raukka oli tullut kostamaan. Hätistäessäni sitä pois minua lyötiin kasvoihin. Se oli Marika. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vihaisena. Se oli pelottavaa. Marikalla oli pimeä puoli – siis sen normaalin pimeän puolen lisäksi. Olin nähnyt siitä häivähdyksiä silloin tällöin, esimerkiksi silloin kun hän hakkasi sitä animeteiniä vasaralla naamaan. Nyt näin sen ensimmäistä kertaa toden teolla. Se oli kammottavaa – mutta en voinut silti olla hymyilemättä, niin onnellinen hänen näkemisestään olin. Samalla lailla kuin hän aiemmin oli yhdistynyt mielessäni jumaluuteen, hän yhdistyi nyt saatanaan. Hänen päänsä päälle kohosi valtava liekki, tulimyrsky.

- Minähän sanoin, että sinä et saa enää nähdä minua! Marika huusi aivan punaisena raivosta.

Hän toi mieleeni Bilbon Taru sormusten herrasta, kun tämä himoaa sormusta takaisin itselleen. Apua! Tämä oli niin pelottavaa, että jähmettynyt ruumiini sai kun adrenaliinipiikin. Lähdin juoksemaan pakoon kuin antilooppi leijona perässään. Törmäsin kuitenkin välittömästi valtaisaan koirien virtaan. Kuin vauhkoontunut karjalauma preerialla Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvassa, niitä tuli joka puolelta. Yritin väistellä, mutta niitä oli liikaa. Menetin tasapainoni ja raahauduin koirien mukana. Ainakin pääsin poispäin Marikasta. Koiria täytyi olla satoja, ja ne kaikki olivat menettäneet vähäisenkin koiranjärkensä. Pikkukoirat näyttivät hulluinakin söpöiltä, mutta isot koirat olivat todella pelottavia. Mukana oli dobermanneja, rotweilereita, irlannin susikoiria, amerikan akitoja ynnä muita rotevampia koiruleita. Ja kun ne saivat jalat alleen niin se oli menoa se.

Homma alkoi muuttua hurjaksi. Näin kuinka isommat koirat pistelivät pienempiä poskeensa ja kuinka ihmiset epätoivoisesti vetivät hihnoista, joissa osassa oli ehkä irtonainen koiran pää kiinni, useimmissa ei sitäkään. Ihmiset juoksentelivat koirien tavoin ympäriinsä ja kävivät toistensa kimppuun. Infernaalinen väkivalta täytti koko hallin. Koirien haukuntaan ja murinaan yhdistyi ihmisten kiljunta ja kiroilu; tuhovimma oli ottanut kaikki valtaansa. Yksi kehätuomareista oli ottanut bichon frisé -paran talutushihnasta kiinni ja käytti sitä moukarin tavoin hyöketessään toisten ihmisten ja koirien kimppuun. Muut bichon frisét huomasivat tämän ja kävivät joukolla tuomarin kimppuun. Näin kuinka ne hyppäsivät yhtä aikaa tuomarin päälle ja söivät tämän elävältä. Osalla ihmisistä oli vielä järki tallella ja he näppäilivät kännyköitään soittaakseen hätänumeroon. Mutta sitten huomasin, että he ottivatkin vain kuvia ja videoita tapahtumista ja lisäsivät niitä Facebookiin, Youtubeen, Instagramiin ja muualle. Verilöyöy tallentui reaaliaikaisena nettiin. Seuraavana päivänä koko netin suosituin video olikin ”Bloodbath in Helsinki Exhibition & Convention Centre”.

Minä en voinut osallistua väkivaltaan, sillä koin itseni ulkopuoliseksi siitä. Minä olin aiheuttanut sen, en ollut osa sitä. Tosin kukaan ei tiennyt tätä, joten jouduin torjumaan useita minuun kohdistuneita hyökkäyksiä. Aistini olivat herkkinä ja saavutin eläimellisen raivon, jonka avulla puolustauduin jopa kahta hurjapäistä karjalankarhukoiraa vastaan. Koirat kävivät yhdessä kimppuuni, ja vaikka toinen saikin iskettyä hampaansa käteeni, onnistuin silti potkaisemaan toisen sivummalle ja taltuttamaan toisen painamalle sen maahan. Olin kuin Arto, joka oli muuttunut karhuksi. Kuvittelin itseni pelätyksi Akakabutoksi japanilaisessa Hopeanuoli-animaatiossa. Siinä ihmiset yrittävät taistella koiriensa avulla hulluja tappajakarhuja vastaan. Sen tunnuskappaleessa lauletaan: ”Vimma vie eteenpäin, kirkkaana leiskuu veri, ja syntymän syy selviää”. Tyypillinen japanilaisen kulttuurituote: aivan älytön idea, mutta mahtava toteutus.

Luulin jo selvinneeni, kunnes näin Marikan lähestyvän minua. Jähmetyin jälleen paikalleni enkä kyennyt tekemään mitään; tuntui kuin kaikki ympärilläni olisi hidastunut ja hävinnyt. Katseeni muuttui valokuvaustermillisesti ilmaistuna bokeh-katseeksi. Näytti, kuin olisin tarkastellut Marikaa 85 mm. valokuvausputken ja f/1.4 aukon läpi. Ympäristö hänen takanaan sumentui, vain hän näkyi terävästi. Katsoessani vielä tarkemmin huomasin, että vain hänen rintansa näkyivät tarkkoina, jopa hänen korvansa ja hiuksensa olivat jo hieman sumeammat. Valokuvausopettajani olisi ollut ylpeä tästä näystä. Marikan rinnat ja kasvot olivat tahriintuneet verestä äärimmäisen esteettisellä tavalla. Hän ei ollut koskaan näyttänyt näin kauniilta. Tämä ympäristä oli kuin luotu Marikalle. Hän oli ottanut toisen korkokengän (hän todellakin käytti korkokenkiä myös juostessaan koiransa kanssa) jalastaan. Sen terävän piikin kohdetta ei ollut vaikea arvata. En halunnut enää paeta. Ymmärsin, että oli liian myöhäistä. Olin pitkään halunnut tuhoutua, ja nyt sen hetki oli vihdoinkin tullut.

Marika oli siinä. Marika. Tunsin hänen tuoksunsa. Kaikkien satojen koirien tuottamien tuhansien voimakkaiden hajujen seasta tunsin hänen tuoksunsa. Se oli sama kuin aina ennenkin. Massiivinen. Kaiken lupaava. Rajaton. Ihana. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Otin Marikan syliini ja itkin. Hän rimpuili irti ja kohotti kätensä iskuun. En pelännyt. Mitä piti tapahtuman, se tapahtuisi. Olin valmis kuolemaan.

Juuri samalla hetkellä kun Marikan isku lähti, hänen söpö pikku bichon frisénsä hyppäsi syliini. Ehkä se tunnisti minut ja halusi tulla tekemään tuttavuutta, ehkä se vain näki emäntänsä minun päälläni ja halusi tulla mukaan leikkimään, tai ehkä se vain himoitsi vaatteiden vaihdosta huolimatta minussa eittämättä edelleen olevaa sinappikurkkusalaatin sulotuoksua. Korkokengän korko lävisti pikkuisen koiran kuin veitsi voin. Punainen veri levisi valkoiselle karvalle. Se oli hirveää. Marika ei näyttänyt kuitenkaan erityisemmin välittävän siitä, mitä koiralle oli tapahtunut, pikemminkin häntä harmitti, että isku ei ollut osunut minuun.

Hän ei ehtinyt kuitenkaan tehdä toista yritystä, sillä ympärillemme alkoi sadella tölkkejä, joista purkaantui ulos harmaata savua: kyynelkaasua. Alta aikayksikön kaikki hallissa olivat toimintakyvyttömiä, niin koirat kuin ihmisetkin. Poliisi haki kaikki ulos. Spektaakkeli oli ohitse.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

037

Syöksähdys mustaan helvettiin – ja takaisin. Jotain iskeytyi selkääni niin kovalla voimalla, että se tuntui rintakehässäni asti. Kuvittelin kestäväni kipua hyvin, mutta tämä oli liikaa. Silmiini nousivat kyyneleet ja tajuni meni. Kipu palautti minut kuitenkin nopeasti todellisuuteen. Kaikki oli sumeaa ja tuntui kuin joku olisi tehnyt reiän selkärankaani. Pyyhin silmäni. Sumeaa. Pyyhin uudestaan ja edelleen sumeaa. Kaikki oli hahmotonta ja hiukan harmaata. En saanut henkeä. Pahaa hajua, mutta ihan erilaista kuin masennukseni aikana. Vastenmielinen oksennus syöksähti hulluuden vimmalla sisältäni ulos. Sitä lensi ympäriinsä. Sitten kuului kauheaa meteliä ja karjuvaa huutoa, mutta se ei ollut minun huutoani – se ei ollut ihmisen huutoa.

Avasin silmäni ja näin taas. En täysin selvästi, mutta tarpeeksi hyvin. Marika-taideteokseni, kuten myös tietokoneeni näyttö, kirjoituspöydän tuolini sekä suuri osa verhoistani olivat kaikki valkoisen oksennuksen peitossa. Oksennus oli täynnä pillereitä. Makasin kuin lapsi silmät kyynelissä keskellä huonettani sikiöasennossa. Näytti aivan kuin luotijuna olisi juuri ajanut huoneeni lävitse.

Nousin vaivalloisesti ylös ja yritin hoippua ulos huoneestani. Kompastuin heti ylös noustuani Arton akustiseen kitaraan, jolla olin äänittänyt Marikalle rakkauslauluni. Astuin kaikukopan lävitse. Puu repesi viiltäen jalkapohjaani ison haavan ja kitaran kaula halkesi. Nylonkielet singahtivat kuin kuusi pientä ruoskaa sääreeni. Jos selkääni oli sattunut aiemmin, nyt minua sattui jalkaan sitäkin enemmän. Suurin murheeni oli kuitenkin se kauhea ääni, joka kuului Arton huoneesta. Pääsin ulos huoneesta kahdesta kohtaa vertavuotavan jalkani kanssa. Onnuin kohti Arton huonetta ja avasin oven.

Siellä se oli huoneen uloimmassa nurkassa. Karhu pisteli tuusan nuuskaksi Arton kirjahyllyä. Tolstoi, Dumas, Aristoteles, Nietzsche, Baudrillard ja Waltari, kaikki saivat kyytiä. Suurmiesten ajatukset leijailivat kirjaimellisesti ympäri huonetta puhumattakaan itse hyllystä. Karhun kämmen lävisti hyllyn tasot aivan kuten Daniel ”Karate Kid” Caruso isot jäälohkareet. Tuntui, että pelkkä karhun ärjyminen sai huomattavaa tuhoa aikaan. En ehtinyt ajatella oliko näkyni totta vai ei. Tiesin vain, että minun oli paettava. Karhu oli huomannut minut ja lähestyi minua uhkaavasti. Sen suu oli ammollaan ja se päästi ulos loppumatonta parkaisua. Jokainen barbershop-kuorolaulaja olisi ollut kateellinen tuosta väkevästä kiertoilmahengityksestä. Paiskasin oven kiinni ja kaaduin selälleni. Kipuni siirtyi takaisin selkään. Kaiken kaaoksen ja pelon keskellä en kuitenkaan niinkään tullut ajatelleeksi kipua. Olin kauhuissani.

Karhun käpälä tuli oven läpi, vaikka se oli tammesta valmistettu ja hiton painava. En voinut käsittää sen voimia. Oliko karhu todellakin näin voimakas eläin? Eikö se tuntenut kipua ollenkaan? Siinä otuksessa oli jotakin epäinhimillistä jopa eläimeksi. Mikä omituisinta, se tuoksui Arton Lagerfeld-partavedeltä. Makasin edelleen selälläni ja työnsin itseäni jaloillani kohti omaa huonettani henki hapatuksissa. Olisin noussut jaloilleni jos olisin kyennyt, mutta olin niin sekaisin että en osannut. Herätessäni kokema voimakas isku selkääni, oikean jalkapohjani viiltohaava sekä pahasti säärtäni raadelleet kitarankielet olivat toki haittatekijöitä, mutta pahinta oli se, että olin edelleen lääkkeistä sekaisin. En nähnyt kunnolla eteeni ja minua pyörrytti. Mesikämmen rupesi hakkaamaan Arton huoneen ovea hurjalla temmolla niin, että hyvin nopeasti se irtosi saranoistaan ja kaatui jalkojeni juureen. Sitten se otti tassuillaan kiinni ovesta ja rupesi hakkaamaan sitä palasiksi seinää vasten. Ovikello kilisi ja Rönkä huusi oven takana perkelettä. Ryömin nopeasti huoneeseeni ja suljin oven. Tartuin oksennuksen peittämään puhelimeeni ja näppäilin epähuomiossa hätänumeron sijaan ”122”. Hätääntyneenä sitä tekee luonnollisesti virheitä. Ihmettelin miksei kukaan vastaa kunnes lopulta tajusin soittaa oikeaan hätänumeroon.

Karhu pisti paskaksi edelleen eteisen puolella Arton ovea ja oli kai unohtanut minut hetkeksi. Rönkä jatkoi huuteluaan käytävän oven takana, mutta en saanut sanoista selvää. Hätänumeron toisessa päässä nainen kyseli nimeäni ainakin viisi kertaa ennen kuin tajusin sanoa mitään.

- Täällä on karhu... se on tosi iso, pysyin jotenkuten sanomaan kunnes menetin puhekykyni taas hetkeksi.

- Minne mun oikein pitäisi soittaa? Se tulee tuon helvetin oven läpi pian!

- Rauhoittukaa, voin ohjata puhelun eläinsuojelu...

Siis se lortto ihan oikeasti sanoi niin. Katkaisin puhelun. Ei minulla ollut nyt aikaa jollekin pohtivalle keskustelulle siitä, mikä olisi eläimen oikeuksien kannalta paras keino ratkaista tämä tilanne. Se olisi ollut enemmän Arton heiniä. Aika oli loppumassa. Karhu saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä oven läpi, enkä uskonut, että selviytymismahdollisuuteni olisivat silloin kovin suuret.

Ryömin ikkunan luokse ja kampesin itseni istumaan polvilleni. Katsoin alas ikkunasta. Tiputtautuminen ei ollut mahdoton ajatus. Jos olin selviytynyt Lauttasaaren sillalta mereen hyppäämisestä ilman minkäänlaista kipua, oliko mahdollista hypätä kovalle maalle satuttamatta itseään? Kolme kerrosta oli aika paljon ja talon vieressä ei ollut edes puuta, jonka sekaan olisin voinut hypätä kuten John Rambo First Blood -elokuvassa. Olin satimessa.

Eteisestä kuului lisää mekkalaa, jotakin ihmeellistä pärinää, aivan kuin jonkinlaisen poran ääntä. Niin kuin ovia olisi pirstottu enemmänkin. Ehkä otso oli päätynyt vessaan ja teki tuhoaan siellä. En halunnut kuitenkaan tarkistaa asiaa. Onnistuin nousemaan ylös ja siirsin kamaa oven eteen esteeksi, että karhun olisi vaikeampi päästä sisälle huoneeseeni. Yritin tehdä sen mahdollisimman hiljaa, niin että karhu ei seuraisi ääniä jotka tässä tapauksessa johtaisivat minun luokseni.

Avasin vaatekaappini ja levitin sieltä kaikki mahdolliset paidat, housut, sukat ja bokserit lattialle. Rupesin sitomaan niitä kiinni toisiinsa niin nopeasti kuin pystyin. Päätin rakentaa köyden alas käyttämällä vaatteita hyväkseni. Lapsellinen ideahan se oli, mutta jos solmut olisivat tarpeeksi tiukkoja, se voisi onnistua.

Karhu alkoi koluuttaa oveani. Se oli siis tehnyt tarpeeksi tuhoa muun asunnon suhteen ja oli valmis siirtymään minun huoneeseeni. Olin aina pitänyt karhua söpönä eläimenä, mutta nyt mielipiteeni oli muuttunut kertaheitolla. Miksi sillä jalolla eläimellä oli niin sietämätön tuhoamisen halu? Olin joskus kuullut, että karhut ovat tosi fiksuja eläimiä, mutta tämä mesikämmen oli menettänyt järkensä. Sidoin housuja kiinni pitkähihaisiin paitoihin ja solmukohdat vielä ekstrapaketoin sitomalla sukkia niiden päälle kiinni. Arviolta minulla oli noin viisi metriä vaatteita sidottuna toisiinsa kiinni. Kiinnitin toisen pään lämpöpatteriin (jopa siinä oli hiukan oksennusta). Heitin vaateköyden ikkunasta ulos enkä edes katsonut kuinka pitkälle kohti maata se ulottui. Hyppäsin köyden jatkoksi ja liu’utin itseäni alaspäin. Samassa tietokoneeni näyttö ja keskusyksikkö lensivät peräkkäin ikkunasta ulos.

- Voi vittu, ei voi olla totta, latailin niitä taustakuvia ihan vitun kauan! huusin aivan hermona.

Minua odotti jälleen uusi suurempi murhe kuin tietokoneeni, kovalevyni ja siellä olleet seksikuvat. Vaateköyteni oli jäänyt liian lyhyeksi. Katsoin alaspäin ja tiputusta oli vielä ainakin kymmenen metriä. Uskaltaisinko hypätä? En voinut katkaista koipeani, koska halusin Marikan ja hänen koiransa näyttelyyn. Sisältä kuului pelottavaa kiljumista – sitten rysähdyksiä ja kovaäänisiä tömähdyksiä. BUM BUM! Katsoin ylös ja mietin kuinka kauan jaksaisin roikkua siinä toivossa, että karhu läkähtyisi, lopettaisi riehumisensa ja rupeasi nukkumaan. Typerä ajatus. En ollut epäröivää tyyppiä, kuten olin aiemmin huomannut itsemurhayritysteni parissa. Päästin irti ja tipuin.

***

Rönkä istuskeli nojatuolissaan ja vietti mukavaa iltapäivää. Hän luki Hesarista Fingerporia ja naureskeli sarjakuvalle, joka kertoi tehtaan johtajasta. Yleensä Rönkää ei kiinnostanut lukea Hesaria, mutta hänen vaimonsa Kirsti tilasi sitä. Rönkä oli perinteinen, etelä-pohjalainen jääräpää, joka edelleen tilasi Ilkkaa ja lueskeli mitä kotiseudulle kuului. Eivät häntä helsinkiläisten ”hömpötykset” kiinnostaneet. Rönkän jääräpäisyys oli kokenut kolauksen kun vaimo oli pistänyt äijän ulos moneksi kuukaudeksi. Vaimo oli ottanut hänet takaisin kotiin, mutta ei se ihan niin helposti ollut käynyt. Rönkä oli joutunut anelemaan aivan kuten Timo monesti Marikan kanssa. Oli Rönkä aiemminkin ollut ongelmissa vaimonsa kanssa, mutta oli selvinnyt siitä yleensä kukkien ostamisella. Tällä kertaa kukat eivät enää olleetkaan riittäneet sovinnon tekemiseen. Rönkä oli joutunut ryömimään Kirstin jalkojen juureen ja rukoilemaan itku silmässä armoa, aivan kuten Irwinin Ai ai ai kun nuori ois -kappaleessa.

”Ja tästä ei sitten puhuta kellekään”, Rönkä oli myöhemmin vaatinut kun Kirsti oli ottanut hänet takaisin. Kirsti oli vannonut, että heidän suhteensa ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille, mutta oli kuitenkin kertonut ystävättärilleen tapahtuneesta. Kaikki olivat olleet ylpeitä kuinka vuosien jälkeen hän oli vihdoin saanut miehensä kuriin. Kirsti oli lopulta kyllästynyt Rönkän lyhyeen pinnaan puhumattakaan tämän vahvoista ennakkoluuloista helsinkiläisiä kohtaan; hänen luonteensa oli vaatinut suoristusta. Se selitti, miksi Rönkä tosiaankin luki nyt Hesaria. Siitä ei voitu olla varmoja, oliko Fingerpori oikeasti Rönkän mielestä hauska, vai nauroiko hän vain, koska halusi vakuuttaa Kirstin siitä, että oli uusi mies.

Oli miten oli, heidän suhteensa oli kunnossa, ja vaikka Rönkä ei välttämättä sitä ympäristölleen halunnutkaan myöntää, niin hän oli ylpeä itsestään. Hän huomioi vaimonsa paremmin kuin vuosiin ja vältti kiivastumista. Hän jätti jopa penkkiurheilun, koska se sai hänet tarpeettoman helposti raivon partaalle. Hän halusi antaa Kirstille enemmän kuin ennen, koska tahtoi korjata asiat paremmalle mallille.

Kaiken tämän onnen kukoistuksen keskellä naapurista rupesi kuulumaan kauheaa meteliä. Seinät kolisivat. Jopa lattia tärähteli. Se siitä. Rönkä kiivastui oitis ja menetti malttinsa totaalisesti.

- Mitäs perkelettä? Rönkä totesi ja nousi salamannopeasti nojatuolistaan ylös.

- Mistä tuo meteli oikein tulee? Kirsti kyseli huolissaan.

- No, mistäköhän... nuo helevetin klopit keksiny taas jotaki tuola.

- Pitäisikö sun mennä katsomaan, mikä siellä on vialla... ettei vaan jotakin riitaa olisi... se on niin kurjaa kun nuoret riitelee...

- Paskan riirat, non hulluja ja tämä saa loppua ny tähän paikkahan, Rönkä totesi ja kaivoi komerosta esille pesäpallomailan.

- Nyt keitti jumalauta!

- Tarvitko sä nyt sitä mailaa kuitenkaan? Kirsti kyseli huolestuneen näköisenä ja silitti heidän yhteistä, iänikuisen vanhaa ja huomattavan lihavaa kissaansa.

- No, pakkoha sitä jollaki pitää puollustautua. Ties mitä siel on vastas, Rönkä sanoi eikä takuulla tiennyt kuinka oikessa oli.

Hän lähti tuskanhiki otsallaan, naama punaisena ja hengitys astmaisesti vinkuen kohti Timon ja Arton kimppakämppää. Hän paineli ovikelloa useammankin kerran ja huusi perkelettä. Tuloksetta. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän laittoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.

- Siel on joku saatanan elään, Rönkä kuiskasi itsekseen ja samassa karhun tassu löi oveen niin kovaa, että se täräytti Rönkältä kuulon oikeasta korvasta pois.

Piiiiiiiiiiiiiip. Rönkä piteli sydämestään kiinni ja tuupertui lattialle polvilleen. Hän toisteli hengästyneenä mielessään lempilausettaan: ”Mä en oo luovuttaja”. Hän oli pikkupojasta lähtien halunnut olla isänsä kaltainen jatkosodan sankari, mutta ajat olivat olleet hänelle epäsuosiollisia. Suomi ei ollut tarjonnut hänelle koskaan sotaa. Ei pienintäkään sellaista. Rönkä otti tukea seinästä ja nousi takaisin jaloilleen. Jos Rönkä ei ollut sotasankari, niin ainakin hän oli kotirintamamies. Ei ehkä aina niin onnistunut sellainen, mutta ainakin vankkarakenteinen ja rehellinen suomalainen mies, jonka hetki oli vihdoinkin koittanut. Rönkä laski pesäpallomailan kädestään nojaamaan seinää vasten, juoksi yhden kerroksen alemmas ja soitti Tervalaisten ovikelloa. Oven avasi noin Rönkän ikäinen mies.

- Nyt on hätätilannes, onko sulla se piikkauskone täälä? Rönkä kysyi, ja Tervalainen nyökkäsi myöntävästi.

Täysin epäröimättä Tervalainen käveli hetkeksi pois. Aivan kuin hän olisi heti tiennyt, mistä oli kyse. Kului vain puolisen minuuttia ja hän tuli takaisin jykevän näköisen piikkauskoneen kanssa. Rönkä otti koneen kiittäen lyhyesti. Hän juoksi kömpelösti, sydämestään pidellen rappuset takaisin ylös ja käynnisti piikkauskoneen. Hän painoi terän oven lukon kohdalle. Piikkauskone lävisti lukon alueen ja ovea sen ympäriltäkin puolen metrin halkaisijan alueelta. Rönkä laski piikkauskoneen lattialle ja otti pesäpallomailan takaisin käteensä. Hän raotti ovea. Rönkä näki kahden ja puolen metrin mittaisen uroskarhun. Karhu lopetti hetkeksi karjahtelunsa huomatessaan Rönkän. Se katsoi jopa inhimillisesti Rönkää ennen kuin lähti astelemaan painavin ja hartain askelin tätä kohti.

Taistelu vaikutti epätasapainoiselta, mutta se ei ollut sitä. Karhu ei tienny, että Rönkä oli pelannut 1960-luvulla Suomensarjassa pesäpalloa Seinäjoen Mailajusseissa ja lyönyt voittokunnarin vuonna 1968 kun Mailajussit voitti koko sarjan. Rönkä tunnettiin lempinimellä ”Moukari” ja ihan syystä; hän oli hemmetin kova lyömään.

Ihan niin kuin Timo itsemurhayritystensä suhteen, Rönkä ei epäröinyt hetkeäkään. Entinen pesäpallotähti ja urhea kotirintamamies kohotti mailan vasemman olkansa taakse ja odotti, että karhu tulee kohdalle.

- Kerran se vaan hönkääsöö, Rönkä sanoi lainaten Antti Tuurin Talvisota-romaanin Ylliä, jota Esko Nikkari loistavasti samannimisessä elokuvassa näytteli.

Ja kerran se todellakin vain hönkäisi. Vanhalla suvereenilla otteellaan Rönkä löi tarkasti karhua päähän. Se tuupertui yhdellä iskulla Timon ja Arton asunnon ulko-oven suulle. Se oli uskomatonta. Rönkä oli itsekin hiukan ihmeissään, että karhu oli kaatunut yhdellä iskulla. Hän oli pitänyt karhua huomattavasti lujapäisempänä eläimenä. Hän laski mailan alas ja hymyili voitokkaana, mutta samalla hiukan myös sääli tuota karhua. Äsken niin ylväs ja vahva hirviö näytti yhtäkkiä täysin vaarattomalta karvaturrilta. Kirsti juoksi rappukäytävään ja näki miehensä ja sitten tuon valtavan kokoisen otuksen tämän jalkojen juuressa. Hän alkoi kiljua paniikissa. Rönkä yritti rauhoitella vaimoaan ja kertoi, että vaara oli ohi, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Karhu nosti päänsä ylös ja loi häijyn silmäyksen Rönkään.

- Perkele, karhu sanoi selvällä, joskin möreällä, suomen kielellä ja iski Rönkää käpälällään niin kovaa, että iskun voimasta Rönkä lensi vasten seinää ja kuoli saman tien.

Kirsti kiljui edelleen ja kaatui selälleen. Hapuillessaan pesäpallomailaa puolustautumisaseeksi Kirsti käynnisti vahingossa piikkauskoneen. Karhu oli juuri hyökkäämässä Kirstin kimppuun kun piikkauskone jytyytti karhun jalkaan ison reiän ja jäi siihen jumiin. Pian koko rappukäytävä oli Kirsti mukaan luettuna yltäpäältä veressä. Kirsti jatkoi kiljumistaan. Karhu tuupertui hänen viereensä ja menetti lopulta tajuntansa.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

035

Hajoilua. Pahaa hajua. Päivä- ja viikkotolkulla. Olin aina pitänyt lapsellisena niitä, jotka tykkäsivät julkisesti puhua halustaan tappaa itsensä. Varsinkin minua nuorempi ikäpolvi oli tehnyt siitä jopa coolia. Emot ja niiden emoilu. Tummiin pukeutuneita, kalpeutta ihannoivia tyyppejä, joilla on hiuksissa sinisiä tai punaisia raitoja. Surun, masennuksen, depression, itsevihan ja kuoleman ihannointi – se on niin emoa. Love metal ei ole mitään verrattuna tähän jengiin. Emot ovat tehneet itsensä viiltelystä surkuhupaisan taiteen alalajin. He laittavat nettiin kuvia itsestään itkemässä, kuvaan on saatettu liittää traaginen teksti tai useimmiten lainaus jostain biisistä. Mikä helvetti niitä vaivasi? Jollain tavalla ja kaikessa kamaluudessaan tuo on jopa hiukan huvittavaa. Niiden mielestä on oikeasti coolia huudella julkisesti siitä kuinka masentuneita ne ovat. Kai tuokin on oma keinonsa käsitellä tunteitaan tai masennusta, mutta en silti voinut käsittää. Minä en koskaan haluaisi julkisesti tuoda esille masentuneisuuttani. Piilottaisin sen niin taitavasti ja niin syvälle, että kukaan ei koskaan pystyisi huomaamaan sitä minusta.

Olin päätynyt pisteeseen, missä mikään ei tuntunut hyvältä. Kaikkein järjettömintä oli, että kaikki todella haisi pahalta. Kaikki löyhkäsi vastenmieliseltä kurjuudelta. Se oli hiukan kuin palaneen käryä, jossa oli mukana hapantuneen maidon tuoksua ja minun isäni hienhajua (vaihtoehtoisesti jokainen voi kuvitella oman isänsä hienhajun). Välillä haju oli lievempi tai ainakin sitä saattoi sietää. Se toi mieleeni lapsuuteni kerrostalon yhteiset saunatilat – kun isä heitti vettä hiukan kiukaan sivuun ja sitä osui betoniseinälle. Vesi betonissa, se oli jännä tuoksu. Tuo haju oli aina edustanut minulle lapsuutta ja turvallisuuden tunnetta sekä kaikkia lapsuuden ajan uusia, jännittäviä seikkailuja. Mutta tuo aika oli sangen positiivista. En käsitä, miksi yhdistin tuon mukavan saunan tuoksun epämiellyttävään kuolemanhalun löyhkään. Ehkä minun oli turha miettiä psykologista yhteyttä. Ehkä minun oli turha ylipäätään miettiä, miksi kaikki haisi pahalta. Toki keittiössä oli tiskaamattomia, likaisia lautasia ja kuppeja isot läjät, mutta siihen hajuun olin tottunut. Se ei koskaan häirinnyt minua tai Artoa. Se oli jopa hellyttävä näky: kimppakämpän tiskivuori. Oli miten oli, haju ei kaikonnut minnekään, vaikka olisin mennyt uloskin. Se pysyi nenässäni taukoamatta. Tuo haju oli ensimmäinen ilmentymä kuolemanhalustani.

Toinen ilmentymä oli fyysinen väsymys. Henkisen taakan kasvaessa tarpeeksi suureksi se rupeaa vaikuttamaan fyysisellä tasolla. Koko ajatus kuulosti kuin Arton päiväkirjamerkinnältä ajalta, jolloin hän kävi jälleen läpi suhdettaan johonkin ex-tyttöystäväänsä. Niistä lortoista yli pääseminen kesti hänen kohdallaan usein vuosia. Rankkoja aikoja Artolle, mutta myös minulle ja muille hänen läheisilleen. Minun oli aina ollut hyvin vaikea käsittää tuota hajoilua, mutta Marika oli saanut minussa aikaan pelon, että minulle kävisi kuin Arto-paralle. Helvetti soikoon.

En jaksanut tehdä mitään. Sängystä nouseminen, ruoanlaitto, kauppaan meneminen, ystävien näkeminen, puhelimeen vastaaminen... kaikki tuo oli uskomattoman hankalaa. Jalkoihini sattui kun yritin nousta ylös. Hengästyin käydessäni vessassa ja nukkuessani hikoilin ihan hemmetisti. Sain unihalvauksia. Ne olivat todella kauheita: herää unesta, mutta ei voi liikuttaa raajojaan, ei kykene muodostamaan ääntä tai edes räpsyttämään silmiään. Samalla tiedostaa ympärillään olevan maailman, mutta jokin siellä saattoi olla yliluonnollisenoloisesti vinksallaan. Saattaa aistia pahan hengen tai jonkun muun ihmisen tai hahmon vieressään. Saattaa nähdä varjoja ja pahimmillaan tuntea jopa jonkun kosketuksen. Tietysti sitä yrittää kaikin voimin herätä, mutta ei kykene siihen. Tuota voi kestää jopa useita minuutteja. Nuo halvaukset alkoivat sen jälkeen kun Marika jätti minut. Kävin lääkärissäkin, eikä niillä ollut oikeastaan mitään apukeinoa unihalvauksille. Jopa Wikipediasta oli enemmän apua. Yleensäkin tuntui, että lääkäriä ei enää tarvita. Parempi vastaus vaivoihin löytyy netistä: Kaksplus-foorumilta tai Wikipediasta.

Jossain välissä unihalvaukset yleistyivät niin paljon, että opin pitämään niistä. Saatoin välillä odottaa niitä innolla. Ne tarjosivat tylsään ja surulliseen arkeeni jännittävää vaihtelua. Olin melkoisen pohjalla, mutta en vielä läheskään niin syvällä helvetissä kuin tulisin olemaan. Pahan hajun ilmeneminen joka paikassa ja fyysinen väsymykseni olivat vielä pieniä tekijöitä verrattuna kuolemanhaluni kolmanteen ilmentymään.

Halusin satuttaa itseäni. Ajatuskin siitä, että saisin tuottaa kipua itselleni, hymyilytti minua. Aamuyöstä kun en saanut nukuttua, ajatus sai minut jopa nauramaan. Nauroin usein ja pitkään, mutta samalla saatoin vuodattaa hysteerisiä kyyneleitä. Välillä makasin sängylläni monta tuntia ja kuvittelin kuinka leikkasin itseltäni kaikki raajat yksitellen irti. Kuvittelin millaisen elokuvan David Cronenberg olisi tehnyt aiheesta. Se olisi varmasti ollut taiteellisemman splatter-elokuvayleisön mieleen. Tuon ajatushömpän myötä ajauduin vähitellen arkisempiin ja konkreettisempiin keinoihin itseni satuttamisessa.

En todellakaan ollut itsarityyppiä, mutta tähän oli tultu. Olin ihan liian vahva sellaiseen, mutta toisaalta henkinen vahvuuteni kääntyi nyt minua vastaan. Koska olin niin vahva, minulla oli myös hullunrohkeutta ryhtyä siihen. Ongelmia tuotti kuitenkin tapa, jolla tappaa itsensä.

Heti ensimmäisenä yritin hirttää itseni. Ostin laadukasta köyttä Gigantista ja kiinnitin sen huoneeni kattolamppukoukkuun. Hetki, kun seisoin tuolin päällä ja mietin kuinka ovelasti pystyisin kaatamaan sen kumoon, oli hankala. Mutta minulla oli munaa siihen. En jäänyt miettimään liian kauaksi aikaa. Roikkumista sitten kestikin yllättävän kauan. Se sattui kohtalaisesti, mutta sain jännitettyä kaulalihakseni siten, että en kuristunut hengiltä. Heiluin köyden jatkona ehkä noin kymmenen sekuntia (elämäni pisimmät kymmenen sekuntia) kunnes koukku repesi katosta ja tipuin selälleni lattialle. Tiputus sattui itse asiassa enemmän kuin se kuristuminen. Koukku osui suoraan otsaani ja kattopalasia tippui naamalleni ja suuhuni. Toivuttani siitä ensijärkytyksestä, että olin edelleen elossa, huomasin hiertymäjäljet kaulassani – ne olivat hirvittävän näköiset. Välttääkseni muiston tuosta epäonnistuneesta itsemurhayrityksestä kiedoin kaulaani huivin. Huivissa luki: ”MM 1995 – Kiekkoleijonat”. Se oli ainut huivi, jonka löysin koko asunnosta. Se oli Arton. Se kaveri oli yllätyksiä täynnä.

Hetken päästä huomasin, että olin juonut huomattavat määrät alkoholia. Olin varastanut Arton pitkään säästämän 18-vuotiaan numeroidun Chivas Regal -viskipullon, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan yo-lahjaksi. Tyhjensin sen yhdessä illassa tai oikeastaan yhdessä tai kahdessa tunnissa. En tajua kuinka sain alas sen kaiken ilman oksentamista. Sain humaltumisen johdosta hurjan energiabuustin ja otin bussin 65A kohti Lauttasaarta. Jäin sillan jälkeen pois ja mielessäni ei ollut mitään muuta kuin tietysti sillalta alas hyppääminen. Lauttasaaren silta ei ole kovin korkea, mutta jotenkin siinä humalassa realiteetit unohtuivat. Jälleen olin kuitenkin esimerkillisen rohkea enkä epäröinyt hetkeäkään. Hyppäsin ja kaikista synkistä fiiliksistäni huolimatta tippuminen tuntui vatsassa mukavasti. Vauhdin hurma, ajattelin mielessäni ennen kuin iskeydyin mereen. Luonnollinen reaktio, kun iskeytyy veden alle, on ruveta uimaan kohti pintaa. Toisaalta en humalassa ajatellut, että oikeasti selviäisin pudotuksesta, koska ajattelin vain kuolemista. Mutta tietenkään niin ei käynyt. Jouduin uimaan pinnalle. Koko itsariyritys kääntyi vain korkeavoittoiseksi vitutukseksi. Tahallaan hukuttautuminen tässä vaiheessa oli liian vaativa ajatus, siihen minullakaan ei ollut munaa. Kaiken lisäksi vesi oli vielä elokuun alussa jopa yöaikaan lämmintä. Niin lämmintä, että sinne olisi ollut mukavaa jäädä hetkeksi kellumaan. Rantaan oli aika pitkä matka, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uida sinne. Se vaati huomattavaa ponnistelua, koska minulla oli vaatteet päälläni eikä sovi unohtaa kovaa humalaani. Pääsin kuitenkin huikean taistelun jälkeen takaisin rannalle ja kävelin siltaa pitkin kohti Ruoholahtea. Pari pyöräilevää teiniä ohitti minut sillalla kävelessäni. Ne nauroivat minulle, koska olin läpimärkä. Olihan se varmasti aika huvittavaa. Huusin niille vihaisesti, että perseraiskaisin ne saatanan lesbot.

Otin Ruoholahdesta metron Sörkkään. Kotiin saavuttuani en ollut oikein varma, oliko vieläkin yö, vai oliko jo aamu vai peräti aamupäivä. Oli ollut jännittävä päivä itsemurhayritysten parissa, mutta nyt olin liian väsynyt jatkaakseni niiden yrittämistä. Käperryin märät vaatteet ylläni sängylleni nukkumaan ja heräsin ilmeisesti vasta seuraavana iltana. En todellakaan voinut mitenkään paremmin, vaikka vuosikertaviski olikin jo kaikonnut elimistöstäni. Olin nimittäin oksentanut ja paskonut lakanoihin nukkuessani. Vaatteet olin ilmeisesti riisunut yön aikana, mutta nekin olivat täynnä eritteitäni. Krapulasta ei silti ollut tietoakaan. Heitin kaikki lakanat ja peitot pesukoneeseen ja päätin pitää välipäivän itsareiden suhteen. Olin silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että tappaisin itseni. Keinot vain olivat lopussa. Minun piti löytää oikea tapa. Rohkeuden puutteesta minua ei ainakaan voitu syyttää.

Aseen ostaminen oli liian kallista ja kai siihen tarvitsisi jonkun luvankin. Ihan liian monimutkaista. Suosin simppeliä keinoa. En halunnut ruveta viiltelemään itseäni. Siinä joutuisi tuntemaan liikaa kipua enkä ollut ihan varma kuinka se edes teknisesti tapahtuisi – pitikö viillellä pysty- vai vaakasuunnassa? Sitä paitsi inhosin veitsiä, enkä halunnut olla kuten paljon parjaamani emot.

Muutaman päivän päästä innostuin yrittämään taas – tällä kertaa päädyin kokeilemaan pillereitä. Artolla oli se patologikaveri, joka oli kertonut Artolle miten ruumis piti leikata osiin. Hänen kauttaan Arto oli aikoinaan saanut ilman reseptiä joitakin tosi vahvoja mielialaan vaikuttavia lääkkeitä. Minun ei tarvinnut edes etsiä niitä pitkään. Purkki oli kirjoituspöydällä avaamattoman Sultan-kondomipaketin vieressä.

Purkissa oli varoitusteksti, että vain yksi pilleri päivässä. Enemmän kuin yhden pillerin nauttiminen olisi hengenvaarallista, mutta juuri sitä halusinkin – itseni hengenvaaraan. Jälleen kerran en epäröinyt hetkeäkään. Koulupojan täsmällisyydellä nieleskelin veden kanssa yksi kerrallaan purkin kaikki jäljellä olleet kaksitoista pilleriä. Rentouduin ja istuuduin kirjoituspöydän tuolilleni odottamaan kuolemaa. Ah, ehkä tällä kertaa todella onnistuisin. Päätin kuitenkin vielä katsastaa Facebookin. Kirjauduin sisään. Naureskelin viimeiset nauruni kavereiden statuksille ja kirjoitin viimeisen tilapäivitykseni Chuck Berryä lainaten: ”C'est la vie say the old folks it goes to show you never can tell”.

Tunsin pientä värinää kämmenissäni. Oliko se ensireaktio pillereihin? Mahdollisesti. Mahassani kiersi. Manasin. En halunnut oksentaa pillereitä ulos. Halusin, että ne liimaantuisivat osaksi minua ja imisivät minusta elinvoiman pois. Paha haju hävisi nenästäni ja mahakipukin lieveni vähitellen. Minulle tuli huomattavan kova väsy. Se oli mukava tunne. Ihanan ramaiseva olo täytti mieleni ja ruumiini ja pian kaikki olisi kivutta ohi. Juuri näin sen piti mennäkin. Ilman kipuja, mutkattomasti ihan kuin vaipuisi uneen. Hoipuin puolihorroksessa tuolillani ja selasin edelleen Facebookia. En halunnut asettua makuulleni. Mitä järkeä siinä olisi, koska pian kuitenkin olisin ikuisessa levossa? En halunnut tylsistyä odottaessani kuolemaa. Halusin viihtyä viimeiseen asti siitä huolimatta, että en ollut viihtynyt pitkään aikaan. Viihdyin Marikan kanssa. Sen jälkeen kun hän oli poistunut elämästäni olin viihtynyt vain unihalvauksia odotellessani ja unelmoidessani kuolemisesta.

Pillerit olivat kuitenkin saaneet minut kauttaaltaan pieneen onnellisuuden hiprakkaan. Hyvää kamaa, totesin hiljaa ääneeni. Tuo lyhyt toteamus vaati yllättävän paljon voimia. Ääneni tuli hitaasti ulos suustani. Se kuulosti aivan siltä Twin Peaksin kääpiöltä. Kuoleminen ei totisestikaan ollut ikävää. Se oli hauskaa ja jännittävää puuhaa. Odotin innolla, mitä sen jälkeen seuraisi. Puheet taivaista ja helveteistä eivät olleet ehkä minun juttuni. Minulla ei ollut täysin selkeää kuvaa siitä, minne halusin päätyä sen jälkeen kun pillerit lopulta olisivat tehneet tehtävänsä. Tämä ajatus rupesi kuitenkin askarruttamaan minua. Jouduin jopa pieneen paniikkiin, vaikka edelleen minua hymyilyttikin tuo autuas tila. Arto oli aikoinaan pitänyt humalassa puheen siitä, kuinka kuolemanjälkeinen paikka ei ole olemassa muualla kuin sitä ajattelevan ihmisen ajatuksissa. Se on juuri sellainen mesta, minkälaiseksi sen on itse kuvitellut. Mielikuvitus luo tätä paikkaa koko elämän ajan, myös hetkinä kun ei suoranaisesti ajattele kuolemaa. Tiedostamattaan tätä toista maailmaa rakentaa läpi elämänsä. Palikat siirtyilevat oikeille paikoilleen ja tuonpuoleiseen syntyy sivilisaatio odottamaan. Unelmien paratiisi tai helvetti piirtyy elämänkokemuksien ja omatunnon mukaan juuri sellaiseksi kuin sen itse kuvittelee olevan. Pahimmillaan jos ikuisesti pelkää sen olevan paha paikka niin sellaiseen mestaan myös kaikkein todennäköisimmin päätyy. Minulla ei todellakaan ollut mitään ajatuksia kuolemanjälkeisestä elämästä; en ollut varma, uskoinko edes mihinkään sellaiseen. Minulle kuolema oli aina ollut hiukan paha asia. En sinänsä pelännyt kohdata sitä. Miksi muuten olisin tässäkään tilanteessa ollut? Mielikuvani oli, että kuolema on vain loputonta mustaa, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Siellä jumittaa loputtomiin liikkumatta ja kykenemättömänä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä pimeyttä. En halunnut päätyä tähän paikkaan, en todellakaan! Yritin hätäisesti ajatella millainen minun unelmieni paratiisi olisi, mutta ei-niin-yllättävästi tuona autuaana, mutta hädän tuskaisena hetkenä en voinut ajatella muuta kuin Marikan tissejä.

Olin täydellisessä tokkurassa, mutta yritin ryhdistäytyä ja hieroin silmiäni. Kaikki oli hiukan sumeaa, mutta näin kuitenkin edelleen tietokoneen näytön suhteellisen tarkasti. Sitten huomasin tapahtumailmoituksen, joka herätti mielenkiintoni: Koiranäyttely Helsingin messukeskuksessa 25.8. Se olisi kahden viikon kuluttua ja se oli juuri se näyttely, johon Marika aikoi ottaa osaa (edelleen nimettömän) koiransa kanssa. Toivonkipinä. Vittujen kevät. Se oli viimeinen asia, jota nyt halusin. Ei ehkä tunnelin, mutta nuppineulanpään kokoisen reiän päässä oli häivähdys valoa, joka pätki. Mutta se oli siellä. Se olisi minun hetkeni. Se olisi minun tilaisuuteni saada Marika takaisin. Se olisi minun... mutta minä olin tekemässä kuolemaa. Olin kykenemätön enää edes nousemaan tuolilta ylös. Olin jo matkan puolessa välissä mustantäyteiseen helvettiini. Tarvitsin apua. Arto. Missä helvetissä se jätkä oli?

036

Oikeudenmukaisuus. Tässä oli kyse siitä. Oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Samalla tavalla kuin naiset olivat saaneet oikeutensa Olympe de Cougen, Mary Wollenstonecraftin, John Stuart Millin, Virginia Woolfin, Simone de Beauvorin, Margared Meadin, Adrianne Richin ynnä muiden feminististen teoreetikoiden ja etenkin toimijoiden ansiosta, nyt myös karhujen oli aika saada se, mikä niille kuului. Minä olin nousemassa noiden klassikoiden rinnalle julistamaan oikeudenmukaisuutta.

Oikeudenmukaisuus on merkinnyt eri asioita eri aikakausina eri ihmisille. Esimerkiksi naisliikkeen alussa eli 1700-luvun lopulta 1960-luvulle tärkein asia oli tasa-arvo miesten kanssa: oikeus omaisuuteen, äänestämiseen ja asettumiseen ehdolle vaaleissa, oikeus vastata oikeudessa itsestään sekä oikeus koulutukseen. Tätä ns. tasa-arvofeminismiä ryhdyttiin kuitenkin kritisoimaan 1960-luvulla sanoen että se ei ottanut huomioon naisten erityislaatuisuutta. Tasa-arvossa heitä pyritään vain asettamaan yhdenlaisen ihmisen muottiin, ja tämä muotti on mies. Nainen ei ole mies eikä voi koskaan olla mies, nainen on perustavanlaatuisesti erilainen kuin mies. Tätä mieltä on mm. Luce Irigaray, joka puhuu naisellisista ominaisuuksista, kuten "limaisasta" ja "kaksista huulista". Nämä kaksi tapaa puhua ovat eri tasoilla, toinen on poliittinen ja toinen abstrakti. Mutta voidaan kuitenkin sanoa, että saavutettuaan jotain naisliike on pyrkinyt aina eteenpäin saavuttaakseen jotain uutta. Oikeudenmukaisuuden kaipuu on kuin nälkä: se ei koskaan tyydyty. Siksi keksitään, tai pikemminkin aina syntyy, uusia vaatimuksia.

Lopulta on päädytty siihen, ns. feminismin kolmannessa aallossa, että on melkeinpä mahdotonta keksiä uusia vaatimuksia, koska ei ole enää yhtenäistä ryhmää vaatimassa oikeuksia. Naisliike on pirstoutunut, eivätkä monet naiset koe olevansa ensisijaisesti naisia, vaan he identifioivat itsensä jonkin muun asian kautta, kuten ammatin, koulutuksen tai harrastuksen. Heistä on tullut passiivisten naisolentojen sijaan aktiivisia naistekijöitä, joita eivät rajoita sukupuolen asettamat kuvaukset. Siksi oikeudenmukaisuusteoretisointi tai toiminta sukupuolten kontekstissa on vanhentunutta puhetta. Se ei ole enää kiinnostavaa.

Mutta toisin on karhujen laita. Missä ovat niiden oikeudet? Missä on karhujen oikeudenmukaisuus? Sitä ei ole! Karhuja pitäisi kunnioittaa niin kuin muitakin olentoja, kuten nyt vaikkapa naisia tai miehiä. Miten perustellaan karhujen raukkamainen metsästys, niiden takaa-ajaminen henkihieveriin, ja sitten kun ne ryhtyvät epätoivoissaan puolustamaan itseään, niin ”PAM!”, metsästäjä ampuu karhun sadan metrin päästä. Ei se edes ehdi tajuta mikä siihen iski. Tai jos tajuaakin, se vetelee jo viimeisiään. Ja sitten Wikipediassa kehdataan vielä sanoa, että:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta."

Tämä täysin naurettava väite metsästäjän erityisestä rohkeudesta pöyristytti minua, ja siksi muutin sen muotoon:

"Pääasiallisin karhun metsästysmuoto nykyisin on metsästys yhden tai kahden koiran avulla. Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta – vaikka karhun ampumista sadan metrin päästä, kun se ensin on ajettu henkihieveriin koirien avulla, voi tuskin pitää mitenkään kovin erityisenä rohkeutena.
Sivua on viimeksi muutettu 19. maaliskuuta 2011 kello 19.17."

Tämä muokkaus pysyi yllättävän kauan Wikipedian sivuilla. Se saattoi johtua siitä, että tein sen lauantai-iltana kello 19:17. Sen kuitenkin muokkasi pois käyttäjä nimeltä Compance seuraavana päivänä kello 16:54 – lisäykseni säilyi vapaassa tietosanakirjassa hieman vajaan vuorokauden. Tämä pani minut tosissani miettimään vapaan tietosanakirjan vapautta ja totuudenmukaisuutta. Compance oli nimittäin vastuunsa tuntevana käyttäjänä merkinnut muokkaukseensa syyn. Se oli ”ei mielipiteitä tietosanakirjaan”. Ja edellä mainittu metsästäjän ”erityinen rohkeusko” ei sitten ollut mielipide! Olin tästä hyvin järkyttynyt. Onko rohkeus jonkinlainen mielipiteestä vapaa totuus, kuten vaikkapa vesimolekyylien määrä vesilasissa, eikä mielipiteestä riippuvainen asiaintila, kuten vaikkapa kauneus? Compancen mukaan rohkeuden totuudellisuus näytti siis olevan vastaava vesimolekyylien lukumäärän totuudellisuuden kanssa. Rohkeuden positiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen ominaisuuksien kautta) kävi siis päinsä objektiivisuudesta, mutta sen negatiivinen kuvaus (eli sen määritteleminen sen kautta mitä se ei ole) olikin mielipide. Tämä ei käynyt yksiin minun oikeudenmukaisuuden tajuni kanssa – jouduin siis jälleen huomaamaan oikeudenmukaisuuden ongelmallisuuden. Päätin toimia ja tarttua härkää sarvista (vaikka en halunnutkaan alistaa eläimiä, olin silti kielikuvien armoilla). Opettelin käyttämään Wikipediaa ja samana päivänä kello 22:36 lisäsin Compancen omalle keskustelusivulle seuraavan kommentin:

"Hei! Olit poistanut lisäykseni Karhunmetsästys-artikkeliin todeten, että tietosanakirjaan ei saa laittaa omia mielipiteitä. Olen tästä samaa mieltä. En kuitenkaan lisännyt mielipidettä jonkin absoluuttisen totuuden tilalle tai yhteyteen, vaan mielipiteen perään. Lauseessa, johon kommentoin, nimittäin väitetään, että 'Tämäkin metsästysmuoto vaatii metsästäjältä hyvää karhun elintapojen, käyttäytymisen ja aistien tuntemusta ja erityistä rohkeutta'. Silmääni pisti nimenomaan tämä 'erityistä rohkeutta' -kohta. Rohkeus nimittäin lienee arvostelulle ja kyseenalaistamiselle avoin käsite. Voidaan aika helposti kuvitella henkilö, jota yksi ihminen pitää rohkeana ja toinen ei, ja voi olla mahdotonta sanoa kumpi on oikeassa. Näin ollen 'ei mielipiteitä tietosanakirjaan' koskee itse asiassa artikkelissa edelleen olevaa lausetta, eikä minun lisäämääni kommenttia, joka siis kyseenalaisti tämän mielipiteen oletetusta karhunmetsästäjän erityisestä rohkeudesta. Myönnettäköön, että kenties innostuin hieman liikaa tehdessäni näinkin kaunopuheisen muokkauksen. Paras ratkaisu olisi ehkä poistaa koko rohkeuden maininta artikkelista viitaten mielestäni aivaan oikeaan kommentiisi tietosanakirjan tavoitteesta olla mielipidevapaa. Mitä mieltä olet?"

Sen jälkeen menikin vain muutama minuutti, sillä samana päivänä kello 22:42 Karhunmetsästys-artikkelin kyseisestä kohdasta oli poistettu ”erityinen rohkeus” -ilmaus. Erikoisinta oli, että poistoa ei ollut tehnyt Compance, vaan toinen käyttäjä nimeltä Ochs. Uskoni vapaaseen tietoon ja ihmisten yhteisymmärrykseen palasi: oli sittenkin toivoa.

Mutta oliko karhuilla toivoa? Karhunmetsästystä koskevan epäoikeudenmukaisuuden kiteytti labbai-niminen käyttäjä Youtubessa erään karhunkaatovideon yhteydessä: ”Heleppo se on tussauttaa, ku karhu on ihmeissään koirien keskellä... Karhuille pyssyt kans, saatana”. Tähän oli MrJAUHO-niminen käyttäjä vastannut: ”Hyvä, näin tekevät karhunkaatajat!! Viherpiipertäjät saavat nikotella mielinmäärin!” Keskustelussa tuli hyvin esille toisen osapuolen argumentointistrategia. MrJAUHO käytti ns. ad hominen -argumenttia, eli hän asian sijaan kohdisti kritiikkinsä toiseen henkilöön samaistamalla labbain ”viherpiipertäjiin”, joilla on selvästi negatiivinen maine todellisuudentajunsa menettäneinä nuorina idealisteina. Mielestäni labbai kuitenkin toi esille validin pointin: ihminen on teknologiansa avulla luonut täysin epäreilun tilanteen, jossa karhulla ei enää ole mahdollisuuksia taistella vastaan. Mutta onko tämä epäreilua, eivätkö ihmiset ole vain niin taitavia, että heidän kuuluukin saada nauttia ylivoimastaan? Tämä kysymys kaihersi edelleen mieltäni jonkin verran, vaikka hullukaali olikin saanut minut unohtamaan eettiset pohdinnat, ainakin hetkittäin. Oli miten oli, minä laittaisin pian jauhot MrJAUHON suuhun.

Olin aiemminkin ollut pienissä kahnauksissa Wikipedian moderaattoreiden kanssa. Erään kerran olin luonut artikkelin Ruotsin juomasta, joka oli 1600-luvulla 30-vuotisessa sodassa sotavankien kiduttamiseen käytetty juoma. Ruotsalaiset sotilaat juottivat väkisin näille poloisillle kusesta ja paskasta sekoittamaansa litkua. Wikipediassa ei vielä ollut artikkelia koskien tätä jaloa elintarviketta, joten loin sen sinne. Kutsuin sitä muistaakseni ”aikansa kokikseksi” tai ”virvokkeeksi”. Tämä artikkeli kuitenkin korjattiin minuutissa asialliseen muotoon. Siis minuutissa! Tämä oli varsin pikaista ja kiitettävää toimintaa. Toinen erityisen nopea muokkaus tapahtui sen jälkeen, kun olin kirjoittanut artikkelin hummustahnasta, jossa totesin sen olevan hammastahnan synonyymi. Silloin Junafani-niminen Wikipedian ylläpitäjä iski parissa sekunnissa kehiin ja poisti asiattomuuteni. Junafani vaikutti tämän erityisen ripeän toimintansa vuoksi mielenkiintoiselta henkilöltä. Otin siis hänestä hieman selvää. Wikipedian mainio sisarsivusto Hikipedia tarjoaa tietoa monista Wikipedian moderaattoreista:

"Junafani on ollut aiemmin yksi Wikipedian peruskäyttäjistä. Hän asuu Järvenpäässä (siis siinä kaupungissa, eikä missään järven "päässä") ja on yläkouluikäinen kolli jo. Hän illat pitkät pyörii rautatieasemalla syöden kukkasia ja katsellen kuinka junat lipuvat ohi ja häviävät horisonttiin. Yöt sitten tuijottaa tuoreita muutoksia Wikipediassa. Aamut pällistelee moottoriurheilua ja päivät mäkihyppyä. Tervettä ja tasapainoista elämää elelee."

Hämmästyin huomatessani, kuinka yksityiskohtaista tietoa Hikipediassa oli jopa Wikipedian käyttäjistä. Informaation kulkua siis tapahtui, ja tämä oli varmasti hyvä asia. Kuten karhut metsässä, Wikipediassa tieto on vapaata riistaa.

***

Tämä netissä tekemäni hyökkäys karhujen sortajia vastaan tuntui tyydyttävältä, mutta ei mitenkään riittävältä. Tarvitsin lisää. Juuri siksi lähdinkin metsään. Mietin tätä samalla kun juoksin pelastamaan karhutoveriani. Olin nyt toiminnassa, olin nyt siinä, mistä olin haaveillut koko koomavaiheeni ajan – tunsin olevani aivan erityisen hereillä ja elossa. Kyllähän koomassa tai nukkumassa olevakin on elossa, hän hengittää ja veri liikkuu suonissa. Ero on siinä, että hän ei koe maailmaa, hän ei koe todellisuutta. Hän elää jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän elää unimaailmassa, mielikuvituksessaan, virtuaalimaailmassa. Ihminen pystyy näkemään unia. Sitä voidaan pitää yhtenä ihmisen kehityksen suurimmista saavutuksista. Hän kykenee olemaan jossain muualla kuin missä hänen kehonsa on. Hän voi ajatuksissaan siirtyä minne vain, jopa paikkoihin, joissa ei ole koskaan ollut, jopa paikkoihin, joita ei ole materiaalisessa maailmassa olemassa. Tämä ihmisen suurin saavutus voi kuitenkin myös kääntyä häntä vastaan. Enkä puhu nyt siitä, että joku vaipuu koomaan – vaikka ehkä sekin voisi olla esimerkki, en tiedä vaipuvatko eläimet koomaan. Tarkoitan kuitenkin sitä, että ihmisen mielikuvitus on niin voimakas, että hän voi jäädä elämään sinne, unohtaen materiaalisen maailman.

Filosofit ovat tässä varmasti pahamaineisimpia. Descartes oli nero, mutta silti yksi hänen tunnetuimpia ajatuksiaan on ns. demonihypoteesi, jonka mukaan emme voi mitenkään tietää, aistimmeko ulkomaailmaa (mielemme ulkoista maailmaa) oikein, vai onko se ilkeän demonin tuottamaa harhaa. Tämä tuntuisi olevan totta; ei ole mitään keinoa todeta aukottomasti, onko ulkomaailma olemassa sellaisena kuin sen havaitsen tai onko se olemassa lainkaan. Mutta mitä ihmeen hyötyä tällaisesta pohdiskelusta on? ”Cogito, ergo sum – Ajattelen, siis olen”, siinä on jotain positiivista sisältöä. ”Ajattelen, siis en tiedä miten olen”, siinä ei ole mitään positiivista sisältöä. Informaation määrä ei kasva, se muuttuu vain sekavammaksi. G. E. Moore ratkaisi tämän ongelman nostamalla oikean kätensä ylös ja sanomalla: ”Tässä on yksi käsi”. Sen jälkeen hän nosti vasemman kätensä ylös ja sanoi: "Ja tässä on toinen". Tämä todisti, että on ainakin kaksi ulkomaailman objektia, joten ulkomaailma on olemassa. Toinen tapa ulkomaailman ja ruumiin olemassaoloa koskevan ongelman ratkaisemiseksi on tarjota epäilijälle vaihtoehto. Jos tämä ei usko ulkomaailman olemassaoloon, hän voi hypätä ikkunasta ja katsoa miten käy. Yleensä tässä vaiheessa pahinkin skeptikko rauhoittuu edes hieman. Tai sitten hän hyppää ikkunasta.

Minä olin hypännyt ikkunasta. Olin poistunut sivystyksestä Itä-Suomen metsiin. Eläimillä ei ole ongelmaa ulkomaailman olemassaolosta. Eikä ollut minullakaan nyt kun minusta oli tullut eläin. Eläin ei mieti, se vain elää. Eläin on elävä. Mitä muuta eläin voisikaan olla? Se on elossa oleva, elävä, eläin. Eläin on sananakin johdettu verbistä elää.

Koirien haukunta kuului yhä lähempää ja lähempää. Pidin huolta, että lähestyin tilannetta tuulen alapuolelta. Koirat eivät saisi haistaa minua. Ihmisistä ei ollut niinkään vaaraa, ne olivat pukeutuneet punaisiin metsästysasuihin, joten ne oli helppo huomata. Vaihdoin neljälle jalalle. Hiivin pitkin metsän, minun kotini, epätasaista pintaa. Tunsin sen jokaisen havun ja korren, ne olivat minun lattiani. Lähestyin saalistajia ottaen niiden roolin, tehden niistä pahaa-aavistamattomia saaliita, juuri niin kuin ne olivat karhulle tehneet. Ryömin pienen kumpareen taakse ja kurkistin tarkistamaan tilannetta. Se oli juuri sellainen kuin olin netistä lukenut ja Youtubesta katsonut. Kaksi koiraa oli saartanut karhun. Ne haukkuivat taukoamatta hänen ympärillään ja tekivät hyökkäyksiä häntä kohti. Karhu ei saanut hetkenkään rauhaa; koirat olivat vahvoja, nopeita ja ketteriä. Karhu yritti napata niitä kiinni, mutta hän oli auttamatta liian hidas. Karhu näytti jo väsyneeltä. Hän ei jaksanut pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Koirat olivat hyvin koulutettuja, ne välttivät liian läheistä kontaktia karhun kanssa, mutta pitivät hänet silti koko ajan kiireisenä. Näin ollen karhu ei ehtinyt lainkaan kiinnittää huomiota metsästäjiin, joista yksi laittoi juuri kivääriään ampumakuntoon. Se näytti olevan .308 Winchester, perinteinen ja varma valinta karhunkaatokivääriksi. Minulla oli kiire.

Olin lähestynyt metsästysjoukkoa oivallisesta suunnasta, sillä tarkastelin tilannetta takavasemmalta. Näin tapahtumat, mutta minua nähty tai haistettu. Olin lähempänä metsästäjiä kuin karhua ja koiria. Metsästäjiä oli kolme. Pystyin hiipimään niiden taakse. Ilmeisesti tämä oli tuttua hommaa niille, sillä ne näyttivät olevan hyvin rentoutuneita, vaikka kuolema oli läsnä. Siihen saattoi vaikuttaa myös jokin muu, haistoin nimittäin Koskenkorvan sulotuoksun ilmassa. Hajuaistini oli kehittynyt huomattavasti metsässä vietetyn ajan aikana. Viina tuntui jopa liian voimakkaalta, pelkkä sen tuoksu sai minut hieman humaltumaan. En ollut vähään aikaan syönyt enää hullukaaliakaan, joten toleranssini oli melkoisen alhaalla. Rupesi hieman pyörryttämään. Onneksi olin valmiiksi neljällä jalalla, joten tilanne ei ollut niin paha. Jatkoin ryömimällä. Olin kuin nykytanssija, joka panostaa lattiatyöskentelyyn. Pääsin aivan iholle. Kolme kaverusta. Yhdellä kivääri valmiina ja se osoitti minusta poispäin. Nyt olisi aika iskeä.

- RRRAAAAUUU!!!!!

Pistin kehiin parhaan karhunhuutoni. Hämmennys oli sen mukaista. Nousin ylös ja huitaisin karhunkäpälälläni kiväärimiestä päähän. Hän kaatui, ja kivääri laukesi. Valtaisa pamaus pisti korvani lukkoon. Tinnitys ei kuitenkaan ollut vakavin ongelmani nyt. Kaksi metsämiestä oli vielä jäljellä. Ne huutelivat koiriaan paniikissa ja kaivoivat kiväärejään esille. Toinen miehistä oli lähempänä minua ja nappasin sen ensiksi. Syöksyin sitä kohti ja työnsin sen puuta vasten, niin että sen pää kalahti puuhun melkoisen voimakkaasti.

- Riku, Riku perkele!

Kolmas mies huusi paniikissa ja sen kädet tärisivät. Siitä ei ollut vaaraa. Laskin ilmeisesti Riku-nimisen miehen maahan ja kävelin uikuttavan murhamiehen luokse. Se yritti edelleen saada kivääriään kuntoon, mutta siitä ei tullut mitään. Se oli menettänyt kosketuksensa käsiinsä, niissä ei ollut tuntoa, ja se ei ollut läsnä tässä hetkessä. Se pelkäsi. Minulla oli selkeä etu. Olin saavuttanut sen täydellisen yllätyksen avulla. Olin toiminut mallikkaasti ja eliminoinut oivalla strategialla metsästäjien lukumääräisen edun. Otin kiväärin mieheltä pois ja katsoin sitä silmiin.

- Vitun nilkki, totesin rauhallisesti.

Ilme miehen naamalla oli ikuistamisen arvoinen. Kamera oli kuitenkin jäänyt kotiin. Kodak-hetki sai jäädä, ja vetäisin vain miestä kiväärinperällä naamaan.

Tilanne oli hoidettu nopeasti ja tyylikkäästi. Karhu oli pelastettu ja suuret valkoiset metsästäjät eliminoitu, ainakin hetkeksi. Tunsin valtavaa riemua. Tunsin kuinka koko metsä osoitti minulle suosiotaan ja taputti minua olalle. Minä olin sankari.

Voitonriemuni keskeltä tunnistin ikävän nykäisyn vasemmassa kädessäni. Koirat, perkeleen koirat! Olin unohtanut ne täysin. Toinen oli tarttunut hampaillaan vasempaan käteeni. Onnekseni se oli kuitenkin kiinni vain karhuasussa. Yksi napakka huitaisu kiväärillä ja se oli poissa pelistä. Naps, samalla toinen koira iski oikeaan käteeni kiinni. Kivääri putosi. Hiton koirat. Koira oli tiukasti kiinni, eikä minulla ollut mitään, millä tehdä siitä selvää. En keksinyt muutakaan kuin avata karhuasu ja ryömiä sieltä ulos. Tällä kertaa oli koiran vuoro hämmentyä kun karhusta purkautui ihminen ulos. En jäänyt odottamaan sen ratkaisua kummalliseen tilanteeseen, vaan käytin vanhaa kunnon pippurisumutetta. Koira vinkaisi ja pakeni paikalta uikuttaen.

Olin alastomana metsässä, voittajana. Tämä oli ollut minun suuri taisteluni. Ehkä voisin nyt palata takaisin sivistykseen. Ehkä sillä olisi sittenkin minulle vielä jotain annettavaa. Minulla tuli kova ikävä Timoa. Olin laiminlyönyt häntä pahasti heräämiseni jälkeen ja halusin korvata sen hänelle. Voisimme mennä saunaan, juoda kauan säästämääni Chivas Regal -viskiä ja kiusata Rönkää. Voisin mennä tapaamaan äitiä ja isää ja kertoa heille seikkailustani. Minulla tuli niin ikävä vanhempiani, että purskahdin itkuun. Metsä otti kyyneleeni vastaan ja syleili minua. En ollut koskaan ollut niin onnellinen. Mikä mielettömintä, en ajatellut enää Marikaa. Hänestä oli siis mahdollista päästä yli. Tämä oivallus piti kertoa Timolle, se raukka taisi olla syvällä Marikan pauloissa. Minulle tuli huono omatunto kun ajattelin, että en oikeastaan tiennyt, mitä Timolle kuului. Halusin ensi tilassa rientää hänen avukseen.

Kaikki oli lopulta aika yksinkertaista; piti vain löytää oikea suunta elämässään. Silloin mikään vastoinkäyminen ei ole liian suuri. Silloin maailmaan ei voi hukkua. Minä olin löytänyt metsästä paljon muutakin kuin vain karhut. Olin löytänyt itseni.

Ennen paluutani ihmisten pariin halusin tarkistaa vielä karhukaverini tilanteen. Kävelin siihen suuntaan, missä karhu ja koirat olivat mitelleet voimiaan. Siellä karhu oli. Mutta hän makasi maassa. Ei hyppinyt ja juhlinut suurta voittoa, niin kuin olisin toivonut. Nukkua nyt tällaisella hetkellä! Olin hyvin pettynyt. Tullessani lähemmäksi näin punaisen jäljen karhun selässä. Winchesterin luoti oli lävistänyt hänet. En voinut uskoa tätä. Meni useampi hetki kun mietin mitä oli tapahtunut. Minun oli pakko kohdata totuus. Minä olin murhaaja. Ase oli lauennut läimäistessäni metsästäjää päähän. Minä olin tuon tappavan laukauksen takana. Tuuperruin itkien maahan. Kaikki oli ollut turhaa.

Ryömin karhun luokse. Halusin pyytää anteeksi, vaikka hän ei anteeksipyyntöäni enää voinutkaan kuulla. Juuri päästessäni karhun luokse muistin jotain. Olin lukenut, että voi kestää kauankin ennen kuin karhu kuolee, jopa suoran osuman jälkeen. Silloin karhu tekeytyy kuolleeksi ja hyökkää heti jos joku uskaltaa tarpeeksi lähelle. En ehtinyt sanoa mitään, en selittää hyvää tarkoitustani. Karhu oli nopea, vaikka hän oli hyvin lähellä kuolemaa. Hän taisteli viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Karhu nappasi minut, kuten minä olin napannut metsästäjät. Luonto otti lopulta omansa takaisin.

Olin kokenut tämän ennenkin. Kuoleman. Olin itse asiassa hyvin onnekas. Kuinka moni saa kuolla monta kertaa? Tällä kertaa filmikelani oli lyhyempi. Näin vain sen verran mitä olin ehtinyt elää edellisen kuolemani jälkeen. Palasin takaisin uniini, koomaan, pimeyteen, sitä seuranneeseen valoon, humalaiseen Timoon, juoppoihin, äitiin, tiedotusvälineiden pommitukseen, lyhyeksi jääneeseen julkisuushuumaani. En palannut Marikaan, enkä lopulta mihinkään muuhunkaan edellämainituista. Olin unohtanut kaiken turhan löydettyäni elämälleni tarkoituksen. Palasin lopulta metsään, ja se oli hyvä, sillä siellä minä olinkin. Sinne minä kuuluin. Ehdin tehdä rauhan itseni kanssa ja hyväksyä kaiken. Juuri näin minulle pitikin käydä. Näin oli hyvä.

En ollut enää missään.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

033

Kello oli seitsemän aamulla. Edelleenkään en saanut nukuttua. Aurinko pilkisti sädekaihtimien läpi, joita en juuri koskaan avannut. Mutta tänään avasin ne. Mieleeni oli kirjoitettu isoilla, lihavoiduilla kirjaimilla: MUUTOS. Eilinen masturbaatiofiaskoni ja maton tuleen syttyminen olivat olleet herätys. Nyt oli totisestikin otettava itseään niskasta kiinni ja ryhdyttävä toimeen.

Olin kuvitellut omistautuneeni Marikalle jo aikaisemmin, mutta en ollut tehnyt sitä kunnolla. Pystyisin vieläkin parempaan. Halusin tehdä kaiken täysin oikein. Jos hän halusi, että hankkisin töitä, niin minähän hankkisin töitä ja unohtaisin oman tahtoni. Olisin alusta loppuun se koira, joka hän halusi minun olevan, ja kantaisin vastuuni kunnialla. Soittaisin kaikkiin media-alan yrityksiin. Sopisin tapaamisia ja antaisin itsestäni esimerkillisen kuvan. Silittäisin kravatin käyttökuntoon ja marssisin paikalle siisteissä ja asiallisissa vaatteissa. Kättelisin isoja herroja ja ottaisin sen, mitä tarjolla on. Tekisin Marikan niin onnelliseksi kuin ikinä olisi mahdollista. Minusta olisi siihen, jos vain todella haluaisin sitä. Vaikka en työtä halunnutkaan, niin halusin Marikan. Ehkä työn avulla saisin myös hiukan hilattua itsetuntoani ylöspäin. Ja sitten kun itsetuntoni olisi tarpeeksi korkealla, uskaltaisin kysyä Marikalta, oliko hän minun tyttöystäväni. Jos bimbojen kuvat tietokoneellani tekivät minusta superheteron, niin kaikkien näiden suunnitelmien toteutuminen tekisi minusta megaheteron. Boom!

Kuuntelin lukioaikani suosikkibiisin The Zombiesin This Will Be Our Year ja petasin sänkyni ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Imuroin huoneeni ja innostuin niin kovaa, että imuroin Artonkin huoneen niin että lasinsirut kolisivat imurin letkussa. Pesin jopa WC-pöntön. Tuuletin keittiössä ja pyyhin pölyt. Tein hiukan vatsalihaksia ja ajattelin Marikaa. Jokainen ajatus hänestä antoi minulle voimia pystyä ihan mihin tahansa. Marikan kanssa pystyin huomattavasti suurempiin saavutuksiin kuin ilman häntä. Hän oli minun nitroni.

Minulle tuli niin kova ikävä, että päätin katsastaa hänen bloginsa. En ollut tehnyt sitä muutamaan päivään ja toivoin, että siellä olisi ollut hänestä joku mukava kuva. Minun Marikani. Mutta siellä oli jotakin aivan muuta. Ilman mitään varoituksia luin otsikon: ”Minun ex-poikaystäväni esittelee itsensä maailmalle”. Otsikon alle oli upotettu minun runkkausvideoni. Tunsin kuinka viileä hiki nousi otsalleni ja olin varma, että tajuni menisi. Tuntui, että sydämeni pysähtyisi. Olin unohtanut, että Marika oli yliluonnollisen osaava penkomaan artikkeleita, kuvia ja videoita netistä. Hän oli jälleen osoittanut taitonsa. En voinut käsittää kuinka hän oli löytänyt tuon videon. Ainoa positiivinen asia oli, että hän kutsui minua ex-poikaystäväkseen, ja tarkoitan lähinnä osaa ”poikaystävä”. Minusta oli vihdoin tullut hänen poikaystävänsä, ainakin imperfektissä. Tuijotin lamaantuneena sitä otsikkotekstiä ja video lähti automaattisesti pyörimään. Kuuntelin omaa voihkintaani ja katselin kuinka esittelin spermakulliani kameralle. Tärisin paniikissa.

Väite, että oma elämä vilahtaa filmirullan lailla nopeutettuna silmien edessä ennen kuolemaa, pitää paikkansa. Juuri niin tapahtui, mutta minun filmirullani oli hyvin lyhyt. Se sisälsi vain olennaisen: hetkeni Marikan kanssa. Kaikki muu oli leikattu pois. Vain Marikalla oli merkitystä.

Paniikkini maustui suuttumuksella. Miksi helvetissä hän oli laittanut sen sivuilleen? Kuinka hän saattoi olla näin julma? Hänhän joutui itsekin huonoon valoon kertoessaan, että videomateriaalissa esiintyy hänen exänsä. Sitten vasta huomasin, että videon alla oli tekstiä. Marika kiitteli siinä rakasta ystäväänsä Sampoa, joka oli löytänyt videon. Se vitun runkkari oli pahempi sekopää ja mulkku kuin minä. Se hännysteli Marikaa ja oli yritellyt häntä jo vuosia ilman mitään tuloksia. Ainut helpotus oli, että se paska ei koskaan saisi Marikaa. Marika ei erityisemmin pitänyt siitä idiootista, mutta nyt Sampon kurssi oli varmasti kovassa nousussa. Halusin tappaa sen urpon. Lähdin siltä seisomalta ulos, jälleen ilman ulkovaatteita. Laitoin epähuomiossa jalkaani eriparin tennarit, mutta huomasin sen vasta juostessani kutosen ratikkaa kiinni. Kylmyys oli pienin murheeni.

En oikein edes tiennyt minne olin menossa, mutta vauhti oli kova. Huohotin paniikinomaisesti ratikassa. Ihmiset tuijottivat minua peloissaan. Yritin soittaa Marikalle ainakin kymmenen kertaa, mutta hän sulki linjan saman tien. Inhoan kun naiset tekevät niin. Vitutti, että ratikka eteni niin hitaasti. Kaiken lisäksi se oli menossa väärään suuntaan. Halusin ulos. Yritin epätoivoisesti avata ovia kesken vauhdin. Ei se tietenkään onnistunut. Joku pummi naureskeli minulle. Potkaisin sitä munille ennen kuin ratikka pysähtyi. Häivyin ulos ja etsin käsiini toisen ratikan.

Lopulta saavuin Töölöön. Juoksin henkihieverissä Marikan asuintalon portaat ylös ja saatoin kuulla kohtalokkaat, matalia tritonusnuotteja painostavasti soittavat sellot päässäni. Onneksi minulla oli edelleen avain Marikan luokse. Avasin oven ja yritin vetää sen auki, mutta oviketju pysäytti liikkeeni. Marika rupesi saman tien huutamaan sisältä, että lähtisin helvettiin sieltä. Hänen rakas, anaalivaivainen ja nimeämätön bichon frisénsä haukkui ja ulisi raukasti taustalla.

- Marika, anna mun selittää, se ei oo ihan niin paha juttu kuin miltä se voi näyttää!

- Tässä maailmassa ei ole mitään keinoa, millä saisit sen selitettyä mulle! Marika kiljui keittiön suunnalta.

- Mutta... mutta... mutta, toistelin enkä saanut sanoja suustani ulos.

Vasta nyt tajusin kuinka jäässä olin. Ulkona oli hemmetin kylmä, vaikka pakkaset olivat vihdoinkin hiukan hellittäneet ja ilmassa oli jo selkeä lupaus keväästä.

- Päästä mut sisään niin kerron koko jutun! huusin, mutta Marika ei vastannut mitään.

Kuulin vain koiran uikutuksen, joka dramatisoi tilannetta entisestään. Ihan niin kuin se raukka pölypallo olisi itkenyt. Kuinka inhimilliseltä se kuulostikaan. Se oli varmaan jo päästänyt sekä pissat että anaalit lattialle. Rupesin itsekin itkemään kun en oikein tiennyt mitä tehdä.

- Mä soitan poliisit paikalle jos et mene pois täältä, Marika sanoi huomattavasti rauhallisemmin kävellessään lihaveitsen kanssa ovelle.

Katsoin häntä siitä pienestä ovenraosta. Tällä epätoivon surunsekaisella hetkellä hän näytti kauniimmalta kuin koskaan. Niin lähellä, mutta yhtäkkiä niin kaukana. Totta kai tällaisella hetkellä rakastin ja halusin Marikaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tuntui, kuin koko maailma olisi ollut lipumassa pois luotani — Marika oli minun koko maailmani. Olin jo kauan sitten luopunut kaikesta vain saadakseni hänet. Se oli kuin kohtaus Sergio Leonen elokuvasta. Taustalla tietysti jylisi Ennio Morriconen ylidramaattinen musiikki.

- Anna se avain tänne, Marika sanoi hiljaa ja osoitti minua veitsellä ovenraosta.

Etäännyin taaemmas ja tiputin avaimen kiltisti hänen kämmenelleen. Sormeni sipaisi hänen nimetöntään tiputtaessani avaimen. Digitus Quartus. Oliko tuo viimeinen kosketus minun ja Marikan välillä? Ajatus herätti minussa niin viiltävän melankolian tunteen, että romahdin lattialle ja minuun sattui. Nostin pääni ylös ja näin Marikan lasittuneet silmät. Hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja totesi:

- Pala helvetissä vitun pervo.

Ovi sulkeutui ja siihen se sitten loppui ilman sen kummempia fanfaareja.

Oven sulkeutumisen ääni tuntui kaikuvan rappukäytävässä loputtomiin. Kuuntelin kuinka tuo kaiku, viimeinen Marikan tuottama ääniefekti, hälveni vähitellen olemattomiin. Se oli kuin luoti, joka oli upotettu vatsaani. Enkä saisi koskaan tuota luotia pois sisältäni. Siellä se olisi mahalaukussani ja tekisi hidasta tuhoa kuin syöpä. Tai sitten se koteloituisi ja tulevaisuuden patologiaharjoittelijat saisivat ihmettelemisen aihetta. Jäin makaamaan hänen ovensa eteen. Ei tämä minulle vielä ohi ollut. Ei suinkaan. Totta kai tulin vielä monesti anelemaan häntä takaisin. Mutta Marika oli niin taitava, että hän pystyi pysymään minulta täysin näkymättömissä.

Hän hävisi aina niin romanttisesta Helsingin katukuvasta totaalisesti. Kiersin päivätolkulla läpi kaikkia paikkoja, joissa olin koskaan ollut hänen kanssaan. Kaikki kahvilat, vaateliikkeet ja jopa niiden sovituskoppialueet. Mutta niin kuin olin jo aiemmin ajatellut, olin alusta lähtien ollut Marikan kanssa vain jatkoajalla. Nyt pilliin oli puhallettu. Game over. The end. Vaikka hyväksyin, että olin menettänyt hänet, niin en kestänyt sitä. En voinut mitenkään sulattaa tuota ajatusta niin henkisesti kuin fyysisestikään.

Haluni seksiin hävisi kokonaan. En edes masturboinut. Heräsin toisinaan märkiin uniin ja olin niin lamaantunut, että en jaksanut edes vaihtaa alushousujani. Kaikki suunnitelmani työnhausta luonnollisesti kuolivat Marikan menettämisen mukana. Katselin loputtomiin koneellani valokuvia Marikasta ja katseltuani niitä päiväkausia halusin uutta kuvamateriaalia. Jos hänen blogilleen ei ilmestynyt mitään uutta niin piirsin itse hänestä kuvia.

Olin aina ollut hyvä piirtämään ja jäljentämään todella yksityiskohtaisesti henkilökuvia. Tuo harrastus oli kuitenkin loppunut lukion pakollisten kuvaamataidon kurssien jälkeen. Nyt kuitenkin herätin tuon taidon takaisin eloon. Piirsin lyijykynällä loputtomiin uusia piirroksia Marikasta. Pian huoneeni oli täynnä luonnoksia hänestä. Luovimmillani skannasin piirroksia ja väritin niitä photoshopilla. Onnistuneimmat vedokset näyttivät todella hyviltä ja aidoilta. Muutamat niistä kävin teettämässä isoiksi A1-kokoisiksi julisteiksi. Ripustin Marikan kuvia huoneeni seinät täyteen. Tiesin olevani hullu. Muistutin Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteys -elokuvan päähahmoa, siis sitä parrakasta kaveria, joka sekoaa ufoihin. Olin täysi toisinto hänestä. Omalla tavallaan sekoamiseni oli ainoa asia, josta olin ylpeä. Ainakin se todisti minun edelleen olevan Marikan, vaikka hän ei ollutkaan enää minun.

Olin niin sekaisin surusta, että edes ryyppääminen ei kiinnostanut minua. Halusin rankaista itseäni yhä julmemmilla tavoilla siitä, että olin mokannut. Halusin tuntea tuskani täysin selvillä emootioilla ja siksi en halunnut käyttää alkoholia, koska se olisi helpottanut oloani. Se olisi myös saattanut etäännyttää minua Marikasta. En halunnut unohtaa pienintäkään hetkeä, jonka olin viettänyt hänen kanssaan. Kelasin viimeistä hetkeä hänen seurassaan ja muistin loputtomiin hänen lasittuneet silmänsä ja kyyneleen hänen poskellaan, jonka hän hieraisi pois. Muistelin kuinka olin sipaissut hänen nimetöntään ja toistelin öisin puoliksi unissani: ”Digitus Quartus, Digitus Quartus”. Tein siitä laulun, jossa oli sydäntäsärkevän kaunis melodia. Äänitin kappaleen ja kuten piirroksienkin suhteen, yritin lähettää sen Marikan sähköpostiin, mutta sain aina automaattisen vastauksen, että tähän sähköpostiin oli estetty viestit minun sähköpostiosoitteestani. Loin uusia sähköpostiosoitteita ja yritin lähettää laulun uudestaan, mutta vastausta ei kuulunut. Marika osasi olla kylmä, se oli aina ollut minulla tiedossa. Hänen bloginsa oli ainut yhteyteni häneen. Kipein fiiliksin vierailin siellä puolen tunnin välein toivoen, että Marika olisi laittanut sinne uusia päivityksiä. Enimmäkseen hän puhui siellä edelleen nimeämättömästä koirastaan ja siitä kuinka helvetin hyvin hänellä meni. Enkä minä epäillyt sitä hetkeäkään. Olin onnellinen Marikan puolesta, siitä että hänellä oli kaikki hyvin. Mutta hajosin joka päivä ajatukseen siitä, että joku muu paneskeli häntä. Kuvittelin Punavuoren hipsterit hänen seurassaan täydellisine kreikkalaisen jumalan kulleineen. Hakkasin päätäni seinään usein niin kauan, että pyörryin. Saatoin herätä myöhemmin oksennukset rinnuksillani. Eikä Artosta ollut mitään apua – itse asiassa en nähnyt häntä ollenkaan. Tuntemukseni siitä, että hän ei todellisuudessa ollut koskaan tullut takaisin, vahvistuivat päivä päivältä. Missä hemmetissä hän nukkui yönsä?

034

Olin kokenut niin mahdottomia asioita, että en voinut enää suhtautua vakavasti mihinkään. En voinut nähdä mitään järkeä maailmassa, joka meni päivä päivältä enemmän ja enemmän sekaisin. Kuin olisin elänyt tietokonepelissä, joka oli totta. Unistani oli tullut totta, sillä en nähnyt enää unia. Muututtuani karhuksi olin hylännyt viimeisenkin rippeeni ihmisyydestäni. Minusta oli tullut eläin.

Tärkeintä karhuna olemisessa on karhuna oleminen. Tämä tarkoittaa sitä, että ei yritä esittää karhua, vaan on karhu, todella ajattelee, tuntee ja elää kuin karhu. Hengittää ja syö karhumaisesti. On karvainen ja likainen. Suihkussa ei saa käydä. Hiuksia ei saa missään nimessä pestä. On luovuttava niistä mukavuuksista, joihin jokainen meistä onnellisista länsimaisista ihmisistä on tottunut. On tehtävä uhrauksia autenttisen olemuksen vuoksi. Se autenttinen olemus on karhuisuus. Ei karhumaisuus, sillä se olisi vain jotain karhunkaltaista, ei todellista karhuutta. Karhuisuus kuulostaa karhealta ja se on sitä. Joka päivä herää pediltä, jota eivät todellakaan muodosta joustinpatja ja pehmeä lakana. Saattaa nukkua havujen päällä, ruoholla tai heinillä – ne ovat karheita. Alkaa haista pahalta ja kaivata jopa sitä kaikkein halvinta deodoranttia, jota täti joskus osti lahjaksi ja jota ei koskaan käyttänyt, mutta ei rohjennut heittää poiskaan. Pian on niin täyttä karhuutta, että alkaa vihata koko karhulajia ja haluaisi pyyhkiä ne pois maan päältä. Haluaa taas olla ihminen. Perhanan karhut, pitäkööt itse huolen sappirakoistaan!

Mutta.

Pikku hiljaa aloin tottua tähän kaikkeen. Kiinnitin vähemmän ja vähemmän huomiota hajuun, joka alati ympäröi minua. Tulin osaksi hajua. En ollut enää hajun ympäröimä vaan olin se haju ja se haju oli minä. Otin haltuuni luonnon, jonka kaikki ihmisten rakentama teknologia on työntänyt pois luotani ja piilottanut minulta. Se ei tuntunut enää vieraalta vaan kodikkaalta – kodilta. Olin kotona luonnossa, juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Tullessani karhuksi tulin samalla osalliseksi jostain, mitä minä tai kukaan kaltaiseni ei ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt. Se oli vierauden tuttuutta. Se oli kuin rakastuminen. Rakastumisessa jostain täysin vieraasta tulee täysin tuttua. Oppii tuntemaan toisen jokaisen sopukan ja osaa arvata, mitä tämä ajattelee. Hänen vieressään voi rikkoa rajan, joka aiemmin erotti kaksi ihmistä toisistaan. Heistä ei tule yhtä ja samaa, mutta hetken he ovat yhtä, he tulevat osallisiksi jostain samasta. Ja se, joka yhdistää heitä, on rakkaus. Samalla tavalla, karhuksi tulemisessa minua yhdisti karhuihin luonto. Voisi sanoa, että samalla tavalla kuin olin joskus rakastunut kumppaniini, minä luontoistuin nyt karhuihin. Tämä oli ehkä parasta, mitä olin koskaan tehnyt. Koomassa olin tullut yhdeksi itseni kanssa ajatusteni avulla, siis ajatustunut itseeni. Se oli toki hienoa, mutta kovin pienimuotoista, itsekeskeistä ja sisäänpäinkääntynyttä. Sen sijaan luontoistuminen, siinä oli selvästi jotain autenttista ja maailmassa läsnä olevaa. Juuri tätä olin kaivannut maatessani koomapotilaana – maailmassa läsnä olemista. Ja täällä minä olin.

Minua kutitti ihan hemmetisti. On mahdollista kuvitella tietävänsä, mitä kutiaminen tarkoittaa. Mutta koettakaapa olla karhuna! Silloin vasta voi ymmärtää kutiamisen merkityksen. Karhut ovat suuria eläimiä ja niillä on suuri kutitus. En tiedä kuinka ne kestävät sitä. Toisaalta, niillä on huomattavan paljon enemmän kokemusta sen kestämisestä kuin minulla: ne ovat syntyneet siihen. Minä olin tullut karhuksi vasta aikuisiällä, ja on ymmärrettävää, että minulla oli asiaan liittyen hieman ongelmia. Olin tulla hulluksi. Palasin takaisin ajatuksiini hulluksi tulemisesta, mutta sitten koin siinäkin asiassa valaistuksen. Eivät karhut voi tulla hulluiksi! Eihän karhuilla ole järjestelmää, joka osaisi määritellä ne hulluiksi. Eihän niillä ole mitään käsitystä siitä, mitä hulluus on, ei kukaan karhu ole koskaan sulkenut toista karhua koppiin ja sanonut: ” Sinä olet hullu ja saat luvan pysyä siellä kopissa niin kauan, kunnes lakkaat olemasta hullu”. Karhuuntuneena en voinut olla hullu. Lakkasin siis murehtimasta sitä seikkaa. Tervejärkinen elämä oli nyt viimeinkin osaltani taattu.

Olin alkanut rakastaa puita. Rakastin koivuja, niissä on kauniit vaaleat rungot. Karheat männyt ja kuuset olivat kuitenkin suosikkejani – niihin oli paras hinkata kutiavaa karhunselkääsä. Koivun runko on kovin sileä, se vain hajoaa kovassa käytössä ja leviää selkäkarvoihin aiheuttaen lisää ongelmia. Välttäkää siis koivunrunkoja ja keskittykää mäntyihin ja kuusiin. Olin kantojen ja juurakoiden keskellä, supisuomalaisessa maisemassa, kuin Juhani ja Esko, kuin Shemeikka ja Juha. Täällä olin minä, metsän kuningas. ”RRAAAAUU!!!” Koko metsä kaikui kun päästin ilmoille pelottavan karjahdukseni.

Nälkä kurni vatsassani ja turkkini oli hieman märkä. Päätin hoitaa ensin ensimmäisen ongelman, sillä toisen suhteen ei ollut paljoa tehtävissä, karhut kun eivät osaa sytyttää tulta. Läksin poimimaan marjoja, niitähän karhut syövät. Löysin kivan setin puolukoita ja mustikoita. Olin syönyt viime aikoina lähinnä marjoja, ja vatsani oli alkanut mennä hieman sekaisin – olin melko vahvalla ripulilla. Tuntui, että en saanut oikein pidettyä ravintoa sisälläni, ja teki todella tiukkaa selvitä päivistä. Marjojen korkea kuitupitoisuus tietysti hoiti hommansa. En ollut koskaan ymmärtänyt kuitupitoisten ruokien mainostamista: ”Syö mysliä niin vatsasi toimii!”. Eli suomeksi sanottuna juokset vessassa päästämässä ruikulia pönttöön koko aamun sen jälkeen. Mikä pointti siinä on? Pitävätkö ihmiset vessaa ja kakalla käymistä jotenkin niin mielettömän mahtavana asiana, että koettavat rakentaa ruokavalionsakin niin, että pääsevät sinne mahdollisimman usein? Ihmiset ovat kummallisia. Ymmärsin nyt paremmin kuin koskaan Obelixia, joka ihmettelee roomalaisten sivistystä. Ihmiset olivat minulle kuin suuri roomalaislauma, joka pyrkii valloittamaan koko planeetan, eivät ainoastaan Galliaa. Mitä enemmän aikaa vietin metsässä, sitä enemmän etäännyin ihmisyydestä. Hulluja nuo ihmiset.

Metsässä tämä hulluus korostui, koska ei ollut sitä mukavaa posliinipönttöä, johon istahtaa. Piti aina etsiä jokin metsänsiimes, levittää karhuntaljan peräosa auki ja antaa mennä. Yritin pyyhkiä kaiken maailman lehtiin ja varpuihin, mutta ei se oikein onnistunut. Lopulta karhuistuessani entistä enemmän luovuin koko pyyhkimisestä. Peppuuni muodostui jonkinlainen kakkaa hylkivä pinta, jota ei enää tarvinnut pyyhkiä. Tosin sitäkin alkoi usein kutittaa. Hinkkasin peppuani silloin maahan tai puunrunkoihin. Ohi kulkevat eläimet tuntuivat nauravan minulle, ja huutaessani niille vihaisena, että ”Hoitakaa omat asianne, perkele!”, tajusin, että eiväthän ne osaa nauraa. Niille ei ole kehittynyt nauramisen instituutiota. Eihän niille voinut olla vihainen. Tämä muistutti minua kuinka kaukana vielä olin vielä kehitykseni tavoitteesta, ja tein entistä enemmän töitä karhuistuakseni ja päästäkseni eroon ihmislajin päälleni kasaamasta kulttuurisesta painolastista. Halusin olla hieman kuin Henry David Thoreau Walden-teoksessaan, jonka hän kirjoitti kahden vuoden metsässä asumisensa perusteella. Mutta halusin mennä pidemmälle – minusta todella tulisi osa metsää.

Unohtaminen oli ykköstavoitteeni. Olin tutkinut etukäteen suomalaisessa luonnossa esiintyviä huumaavia kasveja. Yksi tällainen on hullukaali. Otin sitä mukaani karhuuntumismatkalleni ja istutin sitä ympäri Itä-Suomen korpea, jossa oleilin. Otin päivittäin annoksen hullukaalia, ja se toimi. Hullukaali aiheuttaa hallusinaatioita ja hulluuskohtauksia, ja tuntui, että juuri niitä kaipasin – aloin unohtaa asioita. Joinakin päivinä en muistanut kuka olin ja joskus menetin käsitykseni oman kehoni rajoista. Välillä en ajatellut Marikaa moneen päivään. En saanut kuitenkaan flipata liikaa, sillä metsän eläimet ovat hyvin kosketuksissa oman kehonsa ja maailman kanssa. Siihen väliin minäkään en halunnut mitään, joten keskityin olemaan yhtä itseni kanssa nimenomaan kehollisella tavalla.

Keskityin oleelliseen, kuten antiikin kyynikot Diogenes Koiran johdolla. Hänen nimensä, tai siis lempinimensä, todella oli Koira, sillä hän kyynikkojen koulukunnan perustajana pyrki elämään autenttista aitoa elämää, josta on riisuttu pois kaikki ylimääräinen ihmisten kasaama hömpötys. Esimerkiksi ylenpalttiset ruokanautinnot ovat aivan turhia, kuten myös häveliäisyyssäännöt ja hienot asunnot. Siksi kyynikot harrastivat seksiä kadulla ja Diogenes asusti ruukussa, vaikka joskus erheellisesti luullaan hänen asuneen tynnyrissä. Kerrotaan Aleksanteri Suuren saapuneen Diogeneen luokse kuultuaan tämän maineesta. Aleksanteri esitteli itsensä maailman valtiaana ja tarjosi Diogeneelle mitä tämä vain haluaisi. Diogenes vastasi, että voisitko arvoisa herra siirtyä pois auringon edestä. Aleksanteri oli luonnollisesti tästä hyvin vaikuttunut ja totesikin: ”Jos en olisi Aleksanteri, olisin Diogenes”. Hän jatkoi sotaretkiään vain kuollakseen 33-vuotiaana todennäköisesti huomattavan suuren alkoholinkäytön seuraksena. Diogenes taas eleli tyytyväisenä ruukussaan, kunnes merirosvat kaappasivat hänet ja myivät orjaksi. Mutta tästäkin pulmallisesta tilanteesta Diogenes selvisi järkähtämättömyydellään. Hän kertoi, että ainoa hänen tuntemansa ammatti oli ihmisten hallitseminen. Niinpä hän sai opettaa isäntänsä Kseniadeen kahta poikaa ja saarnasi heille hyveellistä itsehillintää. Diogenes ja Aleksanteri kuolivat samana päivänä. Kumpi oli elänyt aidommin?

Mutta mitä ihmettä... mietin filosofiaa kun minun piti olla karhu... Huomasin taas eksyneeni aiheesta. Tätä tapahtui alinomaa. Lisäsin hullukaalin määrää ja lopulta olin tuitereissa koko ajan. En tuntenut nälkää ja laihduin huomattavasti. Tämä alkoi käydä vaaralliseksi, ja totesin harvoina selvinä hetkinäni, että tilanteen oli muututtava. Ajatuksia oli siis ilmeisesti mahdotonta poistaa täysin. Päätin sen sijaan keskittyä toimintaan. Toimimalla oikealla tavalla ja toistamalla sitä toimintaa voisin Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti päästä muokkaamaan itsestäni oikeanlaisen. Kuten Butlerin mukaan seksuaalisuutta toistetaan, minä toistaisin karhuutta niin kauan, että olisin karhu, ja vielä senkin jälkeen, että pysyisin karhuna. Toiminta ja toisto olivat ainoa tieni voittoon.

Olin laihtunut jo alle 50-kiloiseksi ja pelkäsin pian nälkiintyväni kuoliaaksi. Minusta tulisi haaska. Mutta, mutta – karhuthan syövät haaskoja. Haaska on lihaa ja lihassa on proteiinia ja rasvaa. Se olisi juuri oikeaa ravintoa minulle nyt. Lähdin haaskajahtiin. Jouduin vaeltamaan aika pitkään ja hukkasin sijaintini. En enää tiennyt missä olin, mutta ehkä se oli hyvä. Olin osa metsää eikä ollut väliä missä päin metsää olin, olin joka tapauksessa metsässä, kotona.

Muutaman päivän jälkeen törmäsin lopulta kaipaamaani näkyyn: eläimen raato makaa retkotti maassa. Ikäväkseni joku muukin oli löytänyt sen. Suurehko ahma oli ahmimassa saalista parempiin suihin. Olin kuitenkin sitä mieltä, että minun suuni oli varmasti parempi kuin jonkun ahmattiahman suu. Olin aikoinaan käynyt mallikurssilla ja opetellut kymmeniä tunteja hyvää ryhtiä ja oikeanlaista kävelyä. Sovelsin oppejani ja kävelin polleasti haaskan luokse. Miss Jay olisi ollut ylpeä minusta. Nostin käpäläni ilmaan ja räyhäsin ahmalle niin karhumaisesti kuin pystyin. Se katsoi minua hämmentyneen näköisenä, eikä näyttänyt, että sillä olisi ollut aikeita poistua saaliinsa luota. Pelkäsin paljastuvani. Minulla oli tällaisia tilanteita varten varasuunnitelma. Kaivoin pippurisumutteen turkistani ja suihkutin sitä ahman silmiin. Se lähti uikuttaen lätkimään.

Liha näytti hieman mädäntyneeltä ja se haisi todella pahalta. No, ei auttanut itku markkinoilla. Etenin toimintamallini mukaisesti ja kyyristyin haaskan eteen. Otin ensimmäisen haukun, eikä se ollut niin pahaa. Kuin erittäin raaka pihvi hienossa ravintolassa, blue, niin kuin sitä kutsutaan: vain hieman pannulla käynyt pihvi. Kun haluaa todella raakaa, kannattaa tilata pihvinsä bluena, tai jos haluaa olla nokkelampi, sanoo tarjoilijalle ”blood rare” tai ”bloody as hell”. Tai sitten voi tilata pihvinsä oikeasti raakana. Mutta raakaa lihaa ei tarjota kuin joissain erityisruoissa, kuten Carpaggiossa tai tartarpihvissä. Etiopiassa syödään raakaa naudanlihaa gored goren ja kitfon nimillä. On myös tiger meat -niminen raaka naudanliharuoka. Ja tämä vain paranee. On yhä enemmän ihmisiä, jotka uskovat, että mitä suurempi osa ruokavaliosta on raakaa eli kypsentämätöntä, sitä terveellisempää se on. Tämä ei tietystikään tarkoita pelkkää lihaa, mutta sisältää myös sen. Raw foodismia eli raakaravintoa noudattavat voivat syödä vaikkapa hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, kananmunaa, kalaa, lihaa ja pastoroimattomia ja homogenisoimattomia maitotuotteita. Ehtona on vain, että niitä ei saa kypsentää. Minusta oli siis tullut raakaravinnon kannattaja. Siihen kuuluu usein myös elämäntyylillisiä valintoja, kuten liikunta ja ulkoilu sekä päihteettömyys. Olin siis päihteettömyyttä lukuun ottamatta varsinainen mallioppilas ja voisin saada paljon ystäviä raakaravinnon syöjien piiristä. Kun palaisin Kallioon, voisin käydä Ekolossa ostoksilla ja lounaalla Silvopleessa! Harmi vain, etten ollut enää ihminen. Saattaisi olla vaikeaa saada ystäviä karhuna. Vaikka toisaalta, kyllähän State o' Mainellekin se onnistui, miksi ei siis minulle. Tai sitten he, joko ihmiset tai karhut, vain popsisivat minut poskeensa, raakana.

Mutta nyt ei ollut vielä ystävien aika. Nyt minä söin haaskaa keskellä metsää ja nautin olostani osana luontoa. Liha oli hyvää – se oli aivan perkeleen hyvää. Tunsin eläimellisyyden, tunsin kuinka se otti minusta vallan kokonaan. En ollut enää ihminen, olin korkeintaan luolamies: kulttuurin, yhteiskunnan ja sivistyksen painolasti alkoi vihdoin valua päältäni pois.

Olin vapautumassa.

Tunsin, kuinka keuhkoni maistoivat ilman aivan uudella tavalla. Tunsin, kuinka käteni tarttuivat maailmaan kiinni aidommin ja läheisemmin kuin koskaan ennen. Siinä ei ollut enää ihmisen luomaa muovikelmua välissä. Minä olin päässyt siitä eroon. Olin suoraan yhteydessä todelliseen maailmaan, todelliseen elämään. Ei ollut enää teknologiaa, ei Facebookia, ei sähköpostia, ei aina mukana kulkevaa kännykkää, joka alinomaa kutsui minua sen ihmeellisten virtuaalimaailmojen pariin. Minulle oli vain se, mistä otin kiinni, se mihin kosketin – ei muuta, sillä muuta ei tarvittu, muuta ei ollut. Oli vain maailma ja minä. Ja oli vain hetki, sillä karhulle ei ole tulevaa tai mennyttä. Siksi karhu on niin onnellinen, siksi minä olin onnellinen. Suu täynnä raakaa, verta valuvaa lihaa. Sillä hetkellä todella koin maailman, ja se maailma oli minun. Kukaan ei voisi ottaa sitä minulta pois, sillä minä olin karhu, metsän kuningas. Karhulle ei metsässä ryppyile kukaan – ei kukaan, paitsi ihminen, vain ihminen on kyllin röyhkeä tehdäkseen niin. Ja minä tiesin, että ne olivat tulossa. Siksi minä olin tänne alun perin tullutkin: tarjoamaan karhunmetsästäjille terveisiä luontoäidiltä. Palauttamaan tasapainon, joka oli tuhottu. Olemaan oikeudenmukainen, mutta ankara tuomari, niin kuin Judge Dredd. Nyt oli ankaruuden aika.

Ne olivat täällä. Minä haistoin sen. Ne olivat tuulen yläpuolella. Ne eivät pääsisi yllättämään minua. Raukkamaisissa karhujahdeissa on ideana se, että koiran tai koirien avulla ajetaan karhua takaa niin kauan, että se joko pääsee karkuun, kiipeää puuhun tai pysähtyy puolustautumaan. Jos karhu pysähtyy puolustautumaan, kuten useimmiten käy, koirat jäävät hätyyttelemään sitä, ja metsästäjä hakeutuu sopivalle ampujalinjalle pysytellen tuulen alapuolella. Sitten se ampuu karhun. That’s it. Karhu on kuollut. Mutta minä en antaisi sen tapahtua. Karhuveljeni, minä olin tulossa. Ja minä olin tulessa.

Olin pelastus.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!

031

Koirat. Mistä Marika edes keksi ne? Se tuli täysin tyhjästä – niin perus. Eivät koirat edes sopineet hänen itsenäiselle luonteelleen. Hänet olisi voinut paljon helpommin kuvitella käärmeen tai jonkin muun luikertelevan ja limaisen, mieluiten hyvin myrkyllisen tai sitten kuristamaan kykenevän liskon kanssa. Esimerkiksi kymmenmetrinen python olisi sopinut hänelle mielestäni oikein hyvin. Yhdessä he olisivat niin pelottavia, että nekin raukat, jotka sitä ennen olivat uskaltaneet lähestyä Marikaa, olisivat luikkineet häntä koipien välissä karkuun (siis juuri niin kuin koirat – ne jäävät ravintoketjussa kuristajapythonien alapuolelle). Miksi niin monet olivat lääpällään Marikaan? Hänhän oli suoraan sanottuna hirvittävä ämmä. Mutta silti hän oli niin ihastuttava, että kukaan ei voinut olla ajattelematta hänestä lempeästi. Ristiriitaisuuden logiikkaa, kuten Arto sen toteaisi.

Tuntui että Marika oli kuitenkin miettinyt tätä koirahommaa tosi pitkään, sillä se ei ollut mikään pikkutytön ”Mä haluun ponin!” -tyyppinen villitys, vaan hän oli tutustunut koirien maailmaan jo ennen sinne astumistaan. Aitona blogityttönä Marika vietti suurimman osan ajastaan netissä ja hän oli onkinut sieltä koirista esille kaiken tarvitsemansa tiedon. Marika ei koskaan puhunut omista asioistaan tai ajatuksistaan juuri mitään, olihan hän muurien ja rajojen asiantuntija, joten ikinä ei olisi pitänyt olla yllättynyt kun hän sitten jotain joskus sanoi. Ne asiat olivat saattaneet kypsyä hänen päässään hyvin pitkään, ja sitten kun hän ne sanoi, ne olivat hänelle todempaa kuin mikään aiemmin sanottu. Niistä oli tullut hänen päässään totta ennen kuin ne sanottiin ääneen. Tämä oli varmaankin yksi Marikan itsevarmuuden ja omapäisyyden salaisuuksia – hän oli todella varma päätettyään jotain ja todella vahva pitäytymään tuossa päätöksessään.

Marika ei tarvinnut muita ihmisiä, vaikka hänen koko elämänsä suurelta osin perustui ihmisten suosion hankkimiseen – olihan hän blogin pitäjänä riippuvainen lukijoistaan eli ihmisten huomiosta. Hänen tapauksessaan se oli elintärkeää, sillä Marikan kaikki rahat tulivat blogin saamista mainostuloista, eli siitä kuinka usein ihmiset klikkasivat hänen sivullaan olevia mainoslinkkejä. Tosin Marikan kohdalla tämä ei ollut olennaista, sillä edelleen uskoin että hänen isänsä maksoi lähes kaiken mitä Marikalla oli koskaan ollut, ja luoja tietää, todennäköisesti kaiken mitä Marikalla tuli koskaan olemaan. Mutta tarkemmin asiaa miettiessäni tajusin, että ehkä hän ei tarvinnutkaan isänsä rahoja. Blogi tuotti varmasti jonkin verran, ehkä melko hyvinkin, sillä sen lukijakunta oli uskollinen ja laaja. Lisäksi suuri osa lukijoista oli juuri sen tyyppisiä ihmisiä, että he voisin helposti kuvitella heidän klikkailevan noita mainoslinkkejä. He olivat, josseivät nyt rikkaita, niin ainakin suhteellisen varakkaita ja etenkin innokkaita hipster-tyyppejä, jotka halusivat näyttää siltä, miltä kuuluu näyttää. Se vaatii oikeita vaatteita ja tietenkin oikeita merkkejä. Juuri niitä tuotteita oli tarjolla noiden klikkausten takana. Paketin saapuessa postiin virtuaalinen muuttui kuin taikaiskusta materiaaliseksi. Simsalabim!

Kuitenkaan Marikalle ihmisten suosio ei ollut se todellinen syy minkä vuoksi hän teki kovasti töitä joka päivä bloginsa eteen. Ihmiset olivat vain osa sitä kaikkea. Marikan tavoitteena oli vain ja ainoastaan olla paras. Siksi häneen sattuikin niin kovasti kun häntä ei valittu TOP 10 -muotibloggarit -listalle. Marikan maailma oli varmaankin aika synkeä paikka. Mutta se ei haitannut, sillä hän pärjäsi siellä luomiensa sääntöjen mukaan varsin hyvin. Hän ei hävinnyt, vaan syöksi muita tuhoon. Kaikki oli ollut täydellistä blogi-skandaaliin saakka. Ja sitten asiat menivätkin majesteetillisesti päin helvettiä. Pieni asia saattoi murskata kaiken. Juuri se vika täydellisyydessä on – siinä ei saa olla pienintäkään säröä. Ja vaikka täydellisyyttä olisi koonnut vuosia, pienen pieni virhe saa sen häviämään silmänräpäyksessä – kuten esimerkiksi vuoden 2008 talouskriisi ja suurten pankkien vararikkoon ajautuminen osoitti.

Miksi siis koirat? Ehkä niissä oleva pehmeys kaikesta huolimatta viehätti Marikaa jollain tavalla. Koirat ovat todella söpöjä. Lisäksi ne ovat niin seurankipeitä, että se on lähes sairasta. Ne ovat todella raukkoja, ja pitää olla melkoinen kivisydän, että ei niistä jollain tavalla viehättyisi. Koira, joka epätoivoissaan odottaa emäntäänsä kotiin, on niin säälittävällä tavalla lutuinen, että sitä on vaikea kestää. Jotenkin koira saa kehitettyä pienestäkin ongelmasta tavattoman suuren. Esimerkiksi kun omistaja lähtee aamulla töihin tai kouluun, koira luulee kuolevansa koska ei pääse mukaan. Siltä se ainakin vaikuttaa. Se painaa päänsä alas ja näyttää kuin se olisi juuri purskahtamassa itkuun. Koirille annetaan paljon ihmisten ominaisuuksia, asioita, joita ne eivät varmasti edes osaisi tehdä – vaikkapa itkeä tai näyttää ilmeitä kasvoillaan. Silti niissä nähdään ihmisen kaltaisuutta; todennäköisesti katsoja näkee niissä itsensä. Ja mikäs olisikaan mahtavampaa kuin nähdä joka päivä oma itsensä. Kuin katsoisi peiliin, mutta tämä peili on tavattoman söpö ja jumaloi sinua enemmän kuin mitään muuta. Koira tottuu omistajaansa ja leimautuu tähän. Koira näkee omistajansa erityisenä olentona muiden ihmisten joukossa.

Jotkut sanovat koiran osaavan rakastaa ihmistä paremmin. Tämä on aika kummallinen väite. Koira osaa vain olla – ja sen se osaa todella hyvin. Mutta ihminen pystyy tulkitsemaan sen millä tavalla vain itse haluaa. Sen voi helposti tulkita rakkaudeksi. Koira harvoin valittaa mistään hirveästi. Kunhan se saa ruokaa ja unta, se on varsin tyytyväinen. Koirasta voi muokata paljon ihmistä helpommin sellaisen kuin itse haluaa. Se tosin vaatii paljon työtä ja pitkäjänteisyyttä, jota monilla ihmisillä ei ole. Siksi useimmista koirista tulee vain hauskoja hengaajia, jotka ovat aina iloisia kun saapuu kotiin ja heiluttavat häntäänsä kun niille antaa huomiota. Koirat eivät itse oikeastaan anna mitään. Ne vain ovat. Siksi ne ovat helppoja ja mukavia vekkuleita. Niille voi kertoa kaikkein hölmöimmät teoriansa elämästä, eivätkä ne koskaan väitä vastaan: koirat ovat erinomaisia keskustelukumppaneita juuri siksi, että niiden seurassa tuntee itsensä hyvin viisaaksi. Ne kuuntelevat vakavan näköisinä älyttömiä sepustuksia ja nyökkäävät hiljaisina myöntymyksensä. Koirat ovat ihmisen egon jatke. Jos ei ole koskaan tuntenut koiraihmisiä ja saapuu näiden kotiin, voi hieman yllättyä koiran saamasta huomiosta. Koiraa tervehditään kuin vauvaa ja paijataan samalla tavalla. Koira saa osakseen kaiken hellyyden, jota ihmiset eivät osaa antaa toisilleen.

Joskus koirat saavat osakseen myös ihmisten vihan. Ne koirat ovat surkeita tapauksia: pelkäävät kaikkea ja kaikkia. Koirat tuntuvat omaavan ihan aitoja tunteita. Pelko lienee niistä kaikkein yleisin. Siksi hyvin koulutetut koirat ovat mukavia – ne eivät pelkää. Ne eivät rupea haukkumaan jokaiselle vastaantulijalle ja säilyttävät rauhallisuutensa tiukoissakin paikoissa. Ihmisiä kasvatetaan, mutta koiria koulutetaan. Ei ole olemassa ideaalia, jonka mukaan koiralla kuuluisi olla oma tahto. Siksi koiran elämä on paljon helpompaa kuin ihmisen. Mutta kuinka monella ihmiselläkään todella on oma tahto? Monet ihmisetkin ovat kuin koiria, jotka seuraavat annettuja ajatus- ja toimintamalleja. Timo oli tullut juuri sellaiseksi Marikan kanssa: koiraksi. Ehkä siksi Marika olikin niin puoleensavetävä – hänen kanssaan unohti oman tahtonsa ja sai olla rauhassa koirana: häntää heiluttavana, iloisena, kuolaavana höllynpöllynä.

Marika oli valinnut koirakseen bichon frisén. Se on valkoinen karvapallolta näyttävä otus, joka sopii hyvin näyttelykoiraksi. Se on tavattoman söpö. Jos ei tiedä miltä bichon frisé näyttää, voi kuvitella valkoisen pallon, joka seuraa joka paikkaan ja päästelee hellyttäviä ääniä. Se saa aina huomiota ja kerää omistajalleen ilmaisia sosiaalisia pisteitä pelkällä olemuksellaan. Marika oli tietysti ottanut koirankin kanssa kovan linjan ja rupesi heti pennusta lähtien kouluttamaan sitä tottelevaiseksi rajulla otteella. Timo ei voinut olla vertaamatta sitä jatkuvasti itseensä.

Marika oli lukenut paljon koirien koulutusoppaita ja sovelsi niiden oppeja täsmällisesti. Hän ei ollut koskaan laiska tai välipitämätön tätä projektia kohtaan, sillä koiraa ei voinut komentaa samalla tavalla kuin ihmisiä. Marikan maineella ja kauneudella ei ollut mitään merkitystä koiralle – koiran kanssa Marikan piti aloittaa täysin tyhjältä pöydältä, eikä hän voinut antaa sellaisen projektin epäonnistua. Sehän olisi näyttänyt kaikille hänen heikkoutensa. Marikan oli pakko onnistua myös tässä. Ja tietysti hän onnistuisi.

Mutta kaikkeen ei voi varautua ja aina on olemassa sattuman mahdollisuus. Vaikka Timo piti Marikaa jumalana, ei hän sitä todellisuudessa ollut. Koira osoittautui Marikalle ongelmaksi. Marika oli ottanut selvää hyvistä sukujuurista ja varannut kasvattajaperheeltä oikeuden valita pentueesta oman pentunsa ensimmäisenä. Hän valitsi tietysti kaikkein vahvimman ja itsenäisimmän oloisen, näkihän Hopeanuolestakin jo pentuna, että se oli erityinen. Marika katsoi mikä pentu voimakkaimmin ajoi omaa etuaan: pääsi ensimmäisenä imemään emon nisää ja varasi lämpimimmän nukkumapaikan. Mutta sattumalta kävi niin, että pentu ei ollutkaan täydellinen. Ehkä Marikan koiratuntemus ei ollutkaan hänen ihmistuntemuksensa tasolla, tai sitten hänellä vain kävi huono tuuri.

Marikan koira nimittäin osoittautui todella epävarmaksi tapaukseksi. Se oli pelokas. Tämä harmitti Marikaa. Hän ei halunnut asua heikkouden vaan vahvuuden keskellä. Koira voisi olla hänelle varsinainen kyy povella, mikäli se ei toteuttaisi sille asetettuja vaatimuksia. Koiraparka, se saisi vielä kärsiä.

Marikan epävarmalla koiralla oli etenkin yksi kovin epämiellyttävä taipumus. Se oli niin säikky, että se laski lähes aina pissat alleen tavatessaan uuden ihmisen tai koiran. Jopa Timon nähdessään se teki tätä hyvin pitkään, minkä vuoksi Marika ajoi Timon kotiin usein jopa keskellä yötä. Lähestulkoon kaikki koirat aluksi muuttaessaan uuteen kotiin, eli kun ne erotetaan emostaan ja sisaruksistaan, ovat hämillään ja peloissaan. Ne eivät usein saa unta ensimmäisinä öinä ja pissaavat nukkumapaikkaansa. Usein niillä menee myös aikaa oppia sisäsiisteiksi. Marikan koiralla tämä vaihe kesti todella kauan. Se vaikutti negatiivisella tavalla Marikaan. Hän oli usein pahalla tuulella ja sätti Timoa koko ajan kaikesta. Timo otti haukut tietysti kiltisti vastaan, sillä tarjolla oli mahtavaa raivoseksiä, joka oli hänen mielestään Marikaa parhaimmillaan. Senkin saamisessa Timolla oli jatkuvasti ongelmia, sillä koiraparka ei epävarmuudessaan halunnut olla yksin ja tuli todella mustasukkaiseksi (mikäli koira osaa mustasukkaiseksi tulla) kun Marika oli kahdestaan Timon kanssa. Se ulisi makuuhuoneen oven takana kuunnellessaan Marikan seksiääniä. Marika ei voinut jättää tätä huomiotta, sillä hänen tehtävänsä oli kasvattaa koiraa ja Timon tehtävä oli hoitaa Marikan kireitä hermoja.

Pissaamisongelmaakin pahempi ja häiritsevämpi ongelma oli kuitenkin Marikan koiran anaaliongelma. Sillä oli jokin vika anaalirauhastensa toiminnan kontrolloinnissa. Anaalirauhasistaan koira erittää ulosteeseensa tilanteeseen sopivaa tuoksua, jolla se viestii muille koirille. Siksi koirat aina haistelevat toistensa kakkoja niin innokkaasti. Marikan koira ei hallinnut anaalirauhasiaan ja tätä kommunikaatiovälinettä pääsi usein lipsahtamaan siltä pelästyksen hetkellä. Marikan harmiksi näitä hetkiä oli usein ja anaalineste ei haissut hyvälle – sen haju oli kuin ulosteen haju, mutta tiivimpi, sillä siinä on enemmän informaatiota. Kun koiralle sattui tällainen vahinko, se piti tietysti siivota ja anaalirauhaset piti puristaa tyhjiksi, ettei niistä valunut enempää tavaraa pitkin lattiaa, seiniä tai huonekaluja. Bichon friséllä on hyvin tuuhea ja paksu turkki ja tämä voimakkaan hajuinen neste jää siihen ikävästi kiinni. Ei ole vaikea arvata, kuka joutui aina hoitamaan tämän tehtävän. Se oli tietysti Timon kunnia-asia, eikä hän luonnollisesti jättänyt sitä koskaan tekemättä tai tehnyt sitä huolimattomasti. Hänet oli alennettu koirasta koiransotkujen siivoojaksi.

Ongelmista huolimatta – pitkäjänteisyyden ja peräänantamattomuuden avulla – homma kuitenkin kehittyi kaiken aikaa, ja muutaman kuukauden päästä Marikalla olisi 7–9 kuukautisten pentuluokkaan valmiina oleva kilpakoira. Timo tiesi, että tästä ensimmäisestä koiranäyttelystä oli paljon kiinni. Siitä ei ollut kiinni ainoastaan Marikan ja koiran suhde, vaan myös Marikan ja Timon suhde.

032

Voisi kuvitella, että Arton tultua takaisin moni asia olisi muuttunut. Oli hienoa saada kämppis takaisin, mutta se ei tuntunut siltä alkuunkaan. Minä olin suurimman osan ajasta Marikan luona ja Artolla oli koko ajan jotain menoa. En ollut nähnyt häntä moneen päivään, aivan kuin hän olisi hävinnyt jonnekin. Tosin sitähän se oli ollut aiemminkin. Miksi tuo kooma olisi muuttanut hänessä mitään? Kun joskus satuimme olemaan samaan aikaan kotona, Arto oli hautautunut huoneeseensa. Hiljaisuuden sijaan näppäimistön ääni kuului koko ajan. Mitä helvetin romaania se oikein siellä väänsi? Kävimme kuitenkin tervetuliaissaunassa ja joimme Strohia. Humalluimme ja hehkutimme ystävyyttämme ja toisiamme. Se oli pieni hienouden hetki, mutta niin lyhyt, että unohdin sen pian. Tosin en ole täysin varma tapahtuiko se todella. Oliko tuo vain haavekuvani täydellisestä jälleennäkemisestämme? Joka tapauksessa vaikenimme Marikasta. Ehkä se oli helpointa, ainakin toistaiseksi. En halunnut tietää, mikä Arton suhde Marikaan oli ollut. Mikä tahansa mahdollinen totuus ahdisti ja pelotti minua niin, että vatsaani sattui. Halusin pitää Marikan vain itselläni. En ollut valmis kohtaamaan totuutta, oli se mikä vain.

Tuntui kuin Arto olisi edelleen maannut siellä sairaalassa. Ei hänestä kunnon seuraa ollut. Hän oli omissa maailmoissaan ja omiin maailmoihini minäkin sitten ajauduin. Marika keskittyi koiran kouluttamiseen ja ajoi minut usein kotiini. Aikani kävi mahdottoman pitkäksi. Silloin sitä rupeaa usein viettämään aikaansa turhuuksien ja typeryyksien parissa. Ainakin minun kohdallani homma toimi aina niin. Internetin kaatamiseen tähtäävällä EPIC FAIL -foorumilla ei tapahtunut mitään kummoisempia muutoksia, joten päätin aktivoitua netti-ihmisenä muulla ja kevyemmällä tavalla. En halunnut aloittaa mitään sen kummempia vallankumouksia. Halusin heittää aivot narikkaan ja viihtyä.

Näihin aikoihin innostuin Skypestä. Oi, mitkä mahdollisuudet tuolla keskusteluohjelmalla olikaan. Ohjelma oli ollut koneellani jo pitkään asennettuna, mutta en ollut koskaan sitä liiemmin kokeillut, mitä nyt hieman pelleillyt Arton kanssa. Skypen idea on herttaisen jalo. Sen avulla voi keskustella rakkaimpiensa ja ystäviensä kanssa vaikka he asuisivat toisella paikkakunnalla tai jopa toisessa maassa. Kaukorakkaussuhteissa Skype on oiva suhteen elossapitäjä. Mutta eihän tuollainen paska Skypen innokkaimpia käyttäjiä kiinnostanut tässä seksintäyteisessä maailmassa. Väitän, että 90 % ihmisistä käyttää Skypeä pelkästään sukupuolielimiensä näyttelyyn – ja vieläpä täysin tuntemattomille ihmisille. Skype on loistokas masturboinnin boostaaja.

Sain ihan random kaverikutsun joltakin 15-vuotiaalta norjalaiselta teiniltä. Hyväksyin kutsun ja rupesimme saman tien juttelemaan. Tuva puhui aivan käsittämättömän hyvin lausuttua ja selkeää englantia. Hänen amerikanenglannin aksenttinsa oli suorastaan seksikäs. Hän kuulosti hämmentävän paljon amerikkalaisen high school -teini-TV-sarjan hahmolta ja hänen sanavarastonsa oli todella laaja. Itse jouduin välillä ponnistelemaan, että muistin yksinkertaisimmatkin sanat, mutta Tuva oli tulessa ja olihan siihen konkreettinen syykin: hän teki tätä paljon. Hän asui tietokoneella. Tuvalla oli yli kaksi tuhatta Facebook-kaveria ja Skypessä hänellä oli yli kolmensadan kundin yhteystiedot. Jäbiä oli joka puolelta maailmaa eikä Tuva niitä luonnollisestikaan ollut koskaan Skypen ulkopuolella tavannut. Hän etsi kivan näköisiä kasvoja facebookista ja lisäsi yhteystiedot Skypeensä. Helppoa kuin omenavarkaissa käyminen.

Tuva oli tosi mutkaton ihminen. Hän ei pelannut mitään pelejä eikä ollut mikään masentunut teini. Hän oli elämänmyönteinen ja hänellä oli todella löyhä moraalikäsitys. Totta kai hän oli bi eli normaali niin kuin Big Brother TV-ohjelmassakin asia oli ilmaistu. Hänellä oli fuckbuddyja ympäri Norjaa ja myös muualta päin maailmaa. Tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia. Olihan se hiukan hämmentävää, sillä hän tosiaan oli vasta 15-vuotias. Mutta en liiemmin välittänyt. En aikonut ryhtyä pelastamaan häntä tai pitämään moraalisaarnoja. Mikä minä olin häntä tuomitsemaan? Itse olin tappanut ihmisiä. Tavallaan en ollenkaan kokenut häntä todelliseksi ihmiseksi, koska hän oli vain tietokoneen näytöllä näkyvä hahmo. Myös englannin kielen käyttömme korosti etäisyyden tunnetta. Tuva oli mielikuvituksellinen olento, joka oli olemassa minulle vain Skypessä. Hän ei ollut lihaa, luuta ja verta. Hän oli elävä kuva, näky ja pikseleitä ruudulla, joita en voinut koskettaa. Hän oli viihdettä ja ajankulua, mutta valitettavan usein myös ajanhukkaa, sillä toisinaan saatoin puhua hänen kanssaan jopa seitsemän tuntia putkeen.

Hänen vapaamielisestä käsityksestään ihmissuhteisiin ja seksiin kulki lyhyt silta siihen, että jo ensimmäisen keskustelumme aikana hän riisui paidan pois päältään ja esitteli minulle sinisiä satiinirintsikoitaan. Eikä kulunut aikaakaan kun hän riisui nekin pois. Tuo näky sai minut suunniltani. Sinänsä ne rinnat eivät olleet niin kiinteät eivätkä kovin isotkaan, mutta ajatus siitä, että 15-vuotias norjalaistyttö näytti minulle rintojaan Skypessä, sai heppini kovaksi saman tien. Hän vain hymyili lapsellisesti – tämä ei tosiaankaan ollut hänelle iso juttu tai ensimmäinen kerta kun hän näytteli tisujaan. Se oli Tuvalle jokapäiväistä hupia. Hän rakasti huomiota ja ihmetteli, että hullaannuin niin kovasti siitä, että hän paljasteli rintojaan. Totta vitussa hullaannuin! Minua on aina ärsyttänyt kun naiset vähättelevät rintojen mahtavuutta. ”Ne ovat vain kaksi läskipalloa keuhkojen kohdalla”. Mitä sitä syväanalysoimaan. Me miehet rakastamme tissejä, ja on aina mahtavaa nähdä niitä.

Hän hiplaili nännejään ja puristeli tissejään mukavasti toisiaan vasten. Minä masturboin. Hän todella nautti siitä näystä kun tärisin tuolillani suu auki pienet hikikarpalot otsallani. Hän halusi nähdä penikseni. Juuri ennen laukeamistani suuntasin kameran alemmas. Hän taputti iloissaan pikku kätösiään yhteen. Tuva hykerteli onnesta ja kertoi kuinka oli saanut orgasmin masturbaatiosessioni aikana. Enkä usko että hän valehteli. Tuva puhui hirveän suoraan kaikesta. Ei hänen tarvinnut valehdella mistään. Tosin hän oli ehdoton miellyttäjä ja siksi hän saattoi sanoa mitä vain saadakseen minut kokemaan oloni hyväksi. Kysyin häneltä myös oliko penikseni tarpeeksi iso, jolloin hän kertoi nähneensä paljon kulleja. Minun omani oli kuulemma ihan hyvänkokoinen.

Tuva ei tosiaankaan ollut perinteinen suomalaispissis, joka suuttuu rajuista kommenteista sosiaalisissa medioissa. Tuva oli eri maata. Hän rakasti rivoja kommentteja ja sitä kun miehet kuolasivat hänen kuvilleen tai tässä tapauksessa live-pehmopornolle, minkä pääroolia hän itse näytteli.

Tuva kertoi minulle mitä oudoimmista seksikokemuksistaan. Tunsin oloni välillä täydelliseksi amatööriksi hänen rinnallaan. Olin toki kokenut Marikan kanssa aika hurjia juttuja, mutta Tuva pisti aina paremmaksi jos yritin rehennellä jollakin tarinalla. Hänellä oli liuta omituisia fetissejä. Esimerkiksi hänen vakipanonsa kanssa hän tahtoi aina, että Ane (en ollut varma puhuiko hän tytöstä vai pojasta) tunki lyijykynän hänen peppuunsa. Mikään ei kuulemma tuntunut paremmalta kuin lyijykynän kärki ahterissa. En ollut halukas kokeilemaan, mutta koin Tuvan jutut erittäin viihdyttäviksi. Hän oli myös esimerkiksi harrastanut ryhmäseksiä protuleirillä. Porukkaan oli kuulunut muutama leiriohjaaja ja Tuvan lisäksi pari nuorta tyttöä ja poikaa, joille tuo oli ollut ensimmäinen seksikokemus. Tuva kertoi kuinka mahtavaa oli kun välillä ei yhtään tiennyt, kuka koskettaa tai ketä itse koskettelee. Kieltämättä hän sai minut haaveilemaan tuosta kokemuksesta. Olin aikoinaan omien penkkareideni jatkobileissä puuhastellut kahden tytön kanssa yhtä aikaa, mutta se oli ollut aika jäykkää touhua koska olimme kaikki olleet hyvin epävarmoja ja kokemattomia.

Tuva oli selvästi hiukan tärähtänyt ja ennen kaikkea seksiaddikti – mutta ylpeä siitä. Jopa traagiseksi tarinaksi paljastui tapa, jolla Tuva oli menettänyt neitsyytensä 12-vuotiaana. Se oli tapahtunut McDonald’sin vessassa. Kokemattomuutensa vuoksi poika oli pannut häntä vahingossa väärään reikään. Tuvan mielestä se oli ollut vain hellyyttävää. Hänelle oli tapahtunut uskomattoman paljon pieneen ikäänsä nähden, mutta ymmärsin kyllä miksi. Tuva näytti kypsältä ikäisekseen ja oli melko pitkä. Hänelle oli kovin tärkeää koko ajan todistaa olevansa kypsä ja henkisesti paljon vanhempi kuin ikäisensä tytöt. Se pikkuvanhuus viehätti minua.

Jossain vaiheessa en ollut varma olisiko minun pitänyt minun itkeä vai nauraa niille jutuille, saatika sitten uskoa niitä. Mutta kuten aiemmin mainitsin, Tuva ei ollut minulle koskaan todellinen ihminen. Hän oli vain sieluton hahmo tietokoneen näytöllä. Hän oli kuin ohjelma, jonka sain laittaa päälle ja sulkea juuri silloin kun halusin. Siinä ei ollut mitään tunteita mukana. Hän ei ollut edes nettiystävä – hän oli vain virtuaalifantasiaa. Fantasia kuitenkin rikkoutui muutaman viikon tuttavuuden jälkeen kun löysin joltakin mömmöiseltä seksisivustolta videoklipin, jossa runkkaan posket punaisina ja esittelen videon lopussa spermaista ja hyvin vaivaista penistäni. Yhtäkkiä Tuva oli hyvinkin todellinen ihminen, joka aiheutti minulle henkistä tuskaa. Kilahdin ihan täysin ja poistin Tuvan Skype-yhteyksistäni. Olin järkyttynyt ja lopulta niin paniikissa, että poistin koko vitun Skypen koneeltani. Se lortto oli nauhoittanut kaiken. Olin luullut, että siihen hyväntahtoiseen teiniin olisi voinut luottaa. Lähetin Tuvalle sähköpostia ja uhkasin tappaa hänet, jollei se video häviä netistä. Mutta kun jokin on kerran nettiin päätynyt, se ei koskaan häviä sieltä – Internetin muisti on ikuinen. Tuva ei vastannut mitään, mutta muutaman päivän jälkeen en enää välittänyt. En kuullut Tuvasta enää koskaan.

***

En voinut ajatella muuta kuin seksiä. Olisin kovasti halunnut Marikaa, mutta ei homma koskaan toiminut minun halujeni mukaan. Marika vietti aikaa koiransa kanssa aivan helvetin paljon ja oli huonolla tuulella. Kaipasin häntä. Sitä se usein oli: hän piti minua reunalla. Hän piti minut odottamassa, nälkäisenä ja valmiina tekemään mitä vain hänen puolestaan. Pahinta oli, että pelkäsin Marikaa. Tästä syystä en ollut uskaltanut kutsua häntä missään vaiheessa tyttöystäväkseni. Hajoilin usein tuon ajatuksen kanssa. Oliko Marika minun tyttöystäväni vai ei? Mitä minä todella merkitsin hänelle? En uskaltanut edes kysyä sitä häneltä. Toki ymmärsin edelleen tilanteeni ja jakomme. Hän oli tasoni yläpuolella – ja tulisi aina olemaan – tämä kaikki oli vain jatkoaikaa. Suhteestamme tuli mieleen Tal Bachmanin She's So High -kappale. Näiden seikkojen vuoksi minulle riitti, että sain vain olla hänen kanssaan. Suhteemme ei tarvinnut määrittelyjä, vaikka se kovasti minulle merkitsikin. Joskus ihmisillä on lapsellisia haluja, joille he eivät voi mitään. Tämä oli yksi minun naiiveista puolistani. Minulle oli tärkeää tuo jo alakouluajoilta opittu kysymys: ”Alkaaks mun kaa?”. Ehkä ei ihan tuolla tavalla ilmaistuna, mutta se antoi turvaa kun asiasta oli edes jotenkin sovittu. Tuo asia kalvoi minua. Toisinaan olin alakuloinen, koska en tiennyt, oliko Marika minun tyttöystäväni.

Arto oli jossain enkä todellakaan tiennyt missä, joten yksinoloni saavutti uuden huipun. Olin toki itseäni arvostava hetero, mutta varsinaisen superheteron ominaisuuksia minulla oli vähän, vaikka pidinkin itseäni hyvin sulavasanaisena naistenmiehenä. Toisin kuin muut pojat jo varhaisteini-iässä, minä en koskaan ollut puhunut naisista halventavaan sävyyn. Seksistä ja siihen vähääkään liittyvistä asioista vaikenin ja olin jopa hiukan ujo. Tai ehkä pidättyväinen olisi parempi sana. En hehkutellut kenenkään julkkiksen tissejä enkä liimaillut oveeni Pamela Andersonin julisteita. Minä olin henkeen ja vereen elokuvamies ja huoneeni seinät olivat aina tatuoitu leffajulisteilla. Minusta olisi ollut esteettisesti rumaa ja typerää laittaa jotakin bimbon kuvia seinilleni. Jollain tapaa tuo vanha pelkoni seksiaihetta kohtaan kaiveli minua edelleen ja halusin tehdä asialle jotakin.

Imutin netistä itselleni taustakuvanvaihtajaohjelman. Se toimi niin, että kansioon sijoittaa kuvia ja sitten kuvat vaihtuvat automaattisesti työpöydän taustakuvina määrittämäsi ajan kuluessa. Keräilin tuntitolkulla kivoja tissi- ja peppukuvia. Yhden kuvan kestoajaksi laitoin kaksi minuuttia. Se ei ollut liian lyhyt eikä liian pitkäkään aika. Muutaman minuutin verran sitä helposti jaksoi katsella yhtä mimmiä. Tunsin itseni niin hemmetin miehekkääksi ja todellakin superheteroksi. Olin nyt sen teinipojan saappaissa, jota olin inhonnut, tai ehkä paremminkin kadehtinut yläkoulussa. Tuntui mahtavalta olla se hiukan niljakas, naisia esineellistävä kukkulan kuningas ja pukkitappelussa voitokas räkänokka. ”Nyt tulee Jantu, se on kova pukkitappelemaan!”, muistan kuinka pojat olivat hehkuttaneet alakoulun ensimmäisellä luokalla. Yläasteella samaa jätkää oli hehkutettu koska sillä oli piilokalju ennen ketään muuta.

Minulla oli kuudessa tunnissa noin kahdensadan kuvan kokoelma kasassa. Jos aikani kävi pitkäksi – niin kuin se selkeästi oli käynyt – saatoin viihdyttää itseäni katsomalla kuvia työpöydälläni. Mukavaa helpotusta antoi pieni ikoni tehtäväpalkissa, jota klikkaamalla kuvan sai vaihdettua ilman, että täytyi odottaa kahta minuuttia. Tämä johti aamuyön huuruisissa tunnelmissa masturbointiin, mutta huomasin nopeasti, että minulle tuotti päänvaivaa valita juuri oikea kuva, johon keskittyä.

Päätös oli vaikea. Mikä olisi tarpeeksi seksikäs kuva, jota jaksaisin katsella juuri niiden kriittisten hetkien ajan että laukeaisin? Mikä kuva olisi fiilikseltään oikea juuri tälle masturbointituokiolle? Oikea käteni harjoitti peniksen vatkaamista ja vasen käteni oli hiirellä. Klikkailin kuvia eteenpäin ja olin jo melkein suuttumuksen partaalla kun lopulta löysin oikean kuvan. Olin juuri tulemaisillani kun minua rupesi vaivaamaan ajatus siitä, millaisia kuvia oli vielä selaamatta. Jatkoin klikkailua. Unohdin välillä hengittää, koska olin niin tositarkoituksella kiinni siinä touhussa. Kului tunti ja se kului ihan helvetin nopeasti. Arto oli mestari kuluttamaan aikaa runkkaamiseen, parhaimmillaan hän teki sitä jopa neljä tuntia putkeen – ja se touhu ajoi sen raukan hullun lopulta koomaan. Luulisi, että Arto oli oppinut läksynsä ja ottaisi masturboinnin hiukan kevyemmin jatkossa.

Minulla oli selkeästi menossa yksi elämäni raskaimman sarjan masturbointihetkistä. Kulliini sattui, siihen oli tullut hiukan haavoja enkä tuntenut omaa kosketustani enää kunnolla, hankausliike aiheutti pienimuotoista puutumista. Lopulta päädyin kuvaan, jossa lateksiin pukeutunut glamourmalli Kitty Lea imee tikkaria haarat levällään ja tissit upeasti esillä. Olin poiminut sen kuvan hänen blogistaan, joka kantoi nimeä ”Fuck Yeah Kitty Lea”, ja muistan kuinka fiiliksissäni olin ollut tallentaessani sen kovalevylleni. Hymähdin humalaisen merirosvon lailla ja pumppasin mällit reisilleni. Samaan aikaan töyttäsin kyynärpäälläni ahtaalta kirjoituspöydältäni valaisimen lattialle. Sen sijaan, että lamppu olisi vain mennyt säpäleiksi, koko valaisin syttyi palamaan. Pölyinen ja Aleksis Kiven -aikainen mattoni roihahti tuleen. Reidet spermassa ja housut kintuissa juoksin tai paremminkin hyppelin nopeasti keittiöön ja hain ison tuopin, jonka täytin vedellä. Juoksin huoneeseeni ja sammutin tulen. Olin kuin partiopoika konsanaan ja hyvin tyytyväinen esimerkillisen nopeaan toimintaani. Kunpa Artokin olisi aikoinaan ollut tarkempi, niin hän olisi välttynyt koomaltaan.

Kello läheni kuutta aamulla. Olin niin sekaisin, että tulin surulliseksi siitä että matto oli päässyt palamaan käyttökelvottomaksi. Katselin sitä raukkaa mattoa ja sain helvetinmoisen itkukohtauksen. Rauhoittelin itseäni ja keitin hasselpähkinän makuista erikoiskahvia, jota olin saanut vanhemmiltani joululahjaksi. Surullinen oloni tasaantui. Kaikki oli taas pikku hiljaa kunnossa. Olin jo unohtanut Tuvan ja nettirunkkausvideoni, enkä oikeastaan edes kuvitellut, että kukaan koskaan näkisi sitä, tai että siitä koituisi mitään ongelmia minulle. Kuten tavallista, olin niin kovin väärässä.

ENSI TIISTAINA LISÄÄ !!!