Lepakosta Flow'hun, Njassasta Cheekiin – suomalaisen hip hopin lyhyt oppimäärä

City ja adidas Originals sukeltavat tässä Original Icons -juttusarjassa hip hopin ja urbaanin kulttuurin historiaan. Esiin nostetaan tärkeimmät tekijät eri alalajeista ja heidän kauttaan peilataan kulttuurimuodon matkaa pienten piirien alakulttuurista kansainväliseen valtavirtaan. Ensimmäisessä osassa esiteltiin Run-D.M.C. ja hip hopin ensi metrit New Yorkissa. Tässä osassa jatketaan hip hopin saapumisella Suomeen ja väkeviä muisteloita tarjoilee DJ Anonymous. Ensi viikolla tutustutaan breakdancen kehitykseen ja tutustutaan suomalaisiin osaajiin Flow Mo Crewin Jussi Sirviön aka Focuksen kanssa.

---

Hip hopin kansainvälistyminen sattui Suomessa mukavaan rakoon. Sähköinen media ei tarjonnut Ylelle vaihtoehtoa ennen vuotta 1985, kun ensimmäiset paikallisradiot saivat vihdoin toimilupansa. Uudenlainen musiikki pääsi kantautumaan uuden median myötä yleisön korviin ensimmäistä kertaa.

Vuosituhannen vaihteessa aika oli kypsä ja asioita tapahtui nopealla tahdilla. Hip hop -kulttuuri nousi valtavirran tietoisuuteen sekä tasaisen ja laajan harrastajakunnan että yksittäisten menestystarinoiden ansiosta. Internetin kehityksellä oli myös valtava rooli siinä, että räppivaikutteet pääsivät leviämään aivan uudella teholla.

Kun 1980-luvulla radiosta saattoi spotata yksittäisen räppibiisin, voi tänä päivänä seurata kotimaisten musiikkivideoiden viikottaista virtaa Youtubesta. Ensimmäiset hip hop -keikat ja -klubit löysivät maahamme tipoitellen 1990-luvun alussa, tänä päivänä suomalainen ja ulkomainen hip hop on vakiokalustoa suurimmilla festareilla ja alan erikoistapahtumia löytyy pitkin vuotta.

Lifesaver-levykaupan ja legendaarisen Worldwide-klubin pyörittäjä Sampo Axelsson alias DJ Anonymous istuutui alas kertaamaan omia muistojaan vuosilta, jolloin hip hop oli vielä pienten piirien pioneerityötä.

”Mä olen sitä ikäluokkaa, joka kuunteli ekalla luokalla Kissiä. Kaikki. Mä en tunne ketään mun ikäistä poikaa, joka ei kuunnellut Kissiä. Sit siihen tuli WASP ja jotain muita kasarityylisiä hevijuttuja. Mä vaihdoin koulua kolmannella luokalla ja hevi jäi.

Kuuntelin enemmän radiota. Helsingissä tuli Radio City ja Radio Ykkönen, jotka soittivat kaikenlaista musiikkia, jota Suomessa ei ollut aiemmin voinut kuulla. Se oli aikaa ennen kuin MTV oli jokaisessa kodissa. Iso osa mannermaisesta ja amerikkalaisestakin popista oli sellaista, mitä Suomessa ei kuullut. Aloin tekemään kasettikokoelmia. Nauhoitin radiosta musaa ja tein niistä tupladekeillä kokoelmia koulun diskoihin: toinen puoli hitaita, toinen nopeita. Ei se ihan vielä miksausta ollut, mutta melkein, kun nauhoitettiin pause pohjassa kasetilta toiselle.

Luulen, että koko Suomen tasolla oikeasti ensimmäinen valtavirran saavuttanut räppibiisi oli Run-D.M.C.:n ja Aerosmithin Walk This Way. Siinä oli rokkia ja räppiä ja se vetosi. Olihan se maailmanlaajuinen hitti. Se on ensimmäinen räppivideo, jonka muistan nähneeni.”

Kunnia ensimmäisestä suomalaisen tekemästä räppilevytyksestä kuuluu pitkän linjan kaupunkikulttuurivaikuttaja Njassalle. General Njassa eli Radio Helsingistä ja Levyraadista tuttu Jyrki Jantunen nauhoitti vuonna 1983 ”I´m Young, Beautiful And Natural” -elektropläjäyksen ranskalaisen Barclay-levymerkin alla.

Suomessa koko kulttuurimuodon tärkein kohde oli Lepakko, kuten monella muullakin alakulttuurilla. Ensimmäiset ulkomaankeikat alkoivat Lepakossa kasarin lopulla ja samoihin aikoihin ensimmäiset suomalaiset ryhmät nostivat päätään.

”Olin sen verran nuori, että ensimmäinen hip hop -aalto kasarin lopussa meni multa ohi. Olin varhaisteini ja koulussa, enkä päässyt siihen mukaan. En mä varmaan edes tiennyt siitä. Mä olin 12. Mitä silloin tietää mistään? Ensimmäiset ulkomaisten räppäreiden live-keikat Helsingissä oli varmaan 1988-89. Olin kuullut niistä jotain, mutta itse vasta aloin ostella levyjä siihen aikaan.

Lepakko oli se definitiivinen paikka. 1990 kävin siellä ekoissa bileissä eli jameissa, joissa oli kotimaisia räppäreitä ja dj:tä. Luulen, että siellä oli Damn the Band ja jossain kokoonpanossa Raymond, joka myöhemmin tunnetaan Bomfunk MC:stä. Dj:stä en muista.

Ensimmäinen näkemäni ulkomaankeikka oli samoihin aikoihin, se oli Ice-T Lepakossa. Ice-T oli sukupolvikokemus, myi loppuun ja ulkopuolella oli hitonmoinen häslinki; jengi ei mahtunut sisään ja lippuja hustlattiin.

Lyhyen ajan sisällä alkoi tulla muitakin. Ice-T:n lisäksi ekat mun näkemät ulkomaanartistit oli Eric B ja Rakim Lepakossa ja Gang Starr Vanhalla, ehkä 1992. Aiemmin oli käynyt yksittäisiä, kuten De La Soul ja Digital Underground, mutta ne oli jäänyt multa väliin.

Tavastialla ei tapahtunut vielä mitään, se oli ihan rokkipaikka. Vasta meidän myöhemmin siellä järkkäämät bileet olivat ensimmäiset dj-hip hop -vetoiset bileet. Vanhalla puolestaan tapahtui siihen aikaan paljon enemmän kuin nykyisin. Siellä oli bileitä ja välillä keikkojakin.”

Mystistä touhua

Axelsson hankki ensimmäiset levysoittimensa 1991 ja pari vuotta myöhemmin oli ensimmäinen keikka Ostrobotnian Berlin-klubilla.

”Koko hip hop oli aika mystistä silloin, vaikka se voi olla näinä nettiaikoina vaikea kuvitella. Esimerkiksi, kun hankin ensimmäiset levysoittimet, oli hyvin vaikea lähestyä sitä, miten levyjä soitetaan. Mitä se tekniikka on, mitä skracthaamisessä tapahtuu, miten miksataan? Musavideoissa näki, miltä se näyttää, mutta ei ne ikinä ollut realistisia. Vähitellen alkoi tulla mixtapeja Jenkeistä. DMC-miksausskaban videoita oli VHS:nä ja niissä oli tosi advanced touhua. Kotona yritin levareiden ja mikserin kanssa miettiä, miten tollainen saundi edes syntyy. Se oli aika paljon omaa kokeilua ja opettelua.

"Oli hyvin vaikea lähestyä sitä,
miten levyjä soitetaan."

Olin selkeästi alaikäinen ensimmäisellä dj-keikallani. Pari kertaa olin käynyt klubeilla väärillä henkkareilla ja tiesin suunnilleen, mitä klubeilla ylipäätään tapahtuu. Nää oli ikärajattomat bileet. Ikäraja 15 vuotta ja anniskelualue erikseen. Sekä dj:tä että räppiartisteja oli niin vähän siihen aikaan, että siellä oli kaikki kynnelle kykenevät.

Niihin aikoihin oli vähän aikaa sellainen levy- ja vaatekauppa, kuin the Joint. Kaveri, joka piti sitä kauppaa, Pasi Paloniemi, järkkäs myös näitä bileitä. Se myi levyjä ja vaatteita ja vaihteli välillä paikkaa. Levyjen saaminen ei ollut helppoa siihen aikaan. Se oli ainut kauppa, mistä sai jotain ja me käytiinkin hakemassa levyjä Tukholmasta.”

Worldwide

Vuonna 1996 Anonymous ja Didier Selin pistivät pystyyn Tavastian ensimmäisen hip hop -klubin Worldwiden. Worldwide vakiinnutti nopeasti paikkansa Suomen tärkeimpänä hip hop -tapahtumana.

”Vaikka Jenkeissä tuli ennen 1990-luvun puoliväliä ihan käsittämättömän hyviä levyjä, kuten eka Nas, toka Mobb Deep ja eka Biggie, meininki Suomessa hiipui. Mä en tiedä mistä se johtui, mutta oli sellainen aika, ettei ollut bileitä. Huumoriräppäreistä ei täällä Helsingissä kukaan ei koskaan välittänyt tai ollut kiinnostunut.

Olin itse jo sen verran vanha, että pystyin aloittamaan bileiden järkkäämisen. Ensin oli muutamia kokeiluja ympäriinsä, mutta 1996 joulukuussa oli ensimmäiset Tavastian Worldwidet. Me ei tiedetty promotoinnista oikeastaan mitään. Tehtiin tuhat flyeria ja jaettiin ne jonnekin, ja Tavastia oli melkein täynnä. Se lähti aika nopeasti ja siitä tuli ihan vakkarijuttu. Iltoja oli parin kuukauden välein, säännöllisen epäsäännöllisesti. Ennen pitkää alkoi tulla myös ulkomaisia artisteja."

"Monesti unohtuu, että skedekulttuurin kautta tuli Suomeen siihen aikaan paljon räppiä. Koska kaikki jenkkiskeittarit kuunteli räppiä, se tuli myös Suomen skedeporukoihin. Se oli porukka, joka oli hyvin intensiivisesti mukana Tavastian bileiden alkuvaiheessa.

"Monesti unohtuu, että skedekulttuurin kautta
tuli Suomeen siihen aikaan paljon räppiä."

Tavastialle mahtuu 800-900 ihmistä ja kyllä se meillä oli ajoittain täynnä, vaikkei ihan aina lippuja loppuun myytykään. Kotimaisia artisteja oli sen verran vähän, että samat tyypit olivat säännöllisesti lavalla ja saatiin Didierin kanssa haalia DJ:tä kasaan ihan huolella. Kyllä me yritettiin, Tampereelta tuli jotain tyyppejä ja ensimmäisiä suomeksi räpänneitä tuli ympäriinsä. Ceebrolistics oli siellä melkein jatkuvasti.

Samoin Jukka eli Celes eli Davo sivuprojekteineen, joihin kuului myöhemmin Taakibörstä Edu Kehäkettusen ja Setä Koposen kanssa sekä muut Olarin hommelit. Kun Olarin jätkät sai vihdoinkin oikeita levyjä ulos 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa, siitä tuli isompi juttu. MoonTV oli just tullut ja niillä oli nätit videot. Vaikka Fintelligens oli iso, se oli ehkä enemmän Itä-Helsinki-juttu. Mun lähipiirissä ei koskaan mikään niiden biisi ole ollut niin iso, kuin jotkut Taakibörstän biisit. Ehkä se on vaan maantieteellinen juttu.

Samaan aikaan tuli käytyä Tampereella ja Turussa soittamassa. Tampereella oli siihen aikaan aina hyvä meininki. Siellä oli Nuera ja Frontpage ja aika omanlainen meininki. Helsingin lisäksi seuraavaksi isoin skene siihen aikaan.”

Lifesaver

Vuosina 1999-2009 Axelsson pyöritti Lifesaver-levykauppaa yhdessä tuottajaksi, muusikoksi ja vinyylilevysepäksi päätyneen Didier Selinin, Suomen johtavan nuoren polven elokuvakriitikon Kalle Kinnusen, Basson entisen päätoimittajan ja nykyisen Espoon kaupunginvaltuutetun Risto Nevanlinnan, Pablo Steffan, Pirkka Hartikaisen sekä Marika Kuokkasen kanssa. Lifesaver tarjosi Funkiestin räppilevytarjonnan ohella harvinaista erikoisosaamista urbaanin musiikin saralla.

”Lifesaver oli hieno ajanjakso, joka hiipui hieman loppua kohden, kun kaikilla oli niin paljon muita hommia. 1999-2006 se oli melko keskeinen juttu, jossa oli mukana paljon dj:tä, mutta myös paljon muita musaharrastajia. Artistit toivat levyjään ja hengasivat siellä. Funkiest myi räppiä ja tekee niin edelleen, mutta meillä oli laajemmalta skaalalta dj- ja tanssimusiikkia. Se oli siistiä duunia ja sopi hyvin nuorelle miehelle. Sen varjolla pääsi itsekin matkustamaan, kun käytiin hakemassa käytettyjä levyjä Amerikassa, Japanissa ja Euroopassa.

1990-luvun räppilevyjä, jotka edustavat monelle kultakautta, ei saanut täältä nimeksikään, mutta Jenkeistä niitä sai niin paljon kuin jaksoi kantaa. Me ostetiin niitä ja tuotiin lentorahdilla tänne. Reissut oli parin kolmen viikon reissuja ja vähintään tuhat levyä per kerta. Lennettiin New Yorkiin, vuokrattiin auto ja lähdettiin ajelemaan. Itse olin siihen aikaan aktiivinen netissä ja oli tutut sitä kautta Detroitissa ja Baltimoressa. Siellä pääsi näkemään ja kokemaan paljon sellaista, mitä täällä ei ole nähnyt. Esimerkiksi vierailemaan sellaisiin levyharrastajalle tärkeisiin paikkoihin, joissa oli kokoelmia joihin kukaan ei ole koskenut ja varastoja, joissa on levyjä silmänkantamattomiin. Baltimoressa ajettiin juuri niillä alueille, joista The Wire -sarja myöhemmin kertoi ja tehtiin kotikäyntejä, joissa käytiin katselemassa levyjä.

Vähän sellaista seikkailuhenkeä oli mukana. Näki paikkoja ja sellaista puolta Amerikasta, mitä tavallinen turisti tai tv:n katsoja ei näe. Tosi siistejä kaupunkeja, kuten Baltimore ja Richmond tai hämmentävä Washington, joka on poliittinen keskus, mutta sitten on himmeät getot ihan siinä vieressä. Detroit on suosikkikaupunkeja. Tänne kuulee vain negatiiviset puolet, mutta samaan aikaan siellä on tosi mielenkiintoinen, kotiseuturakas oma meininkinsä.

"Lifesaverille olisi edelleen tilausta, jos joku
jaksaisi pyörittää ton tyyppistä kauppaa."

Levybisnes on muuttunut ja muutos on alkanut kauan sitten. Lifesaver oli aina ennen kaikkea vinyylikauppa, vaikka CD:täkin oli. Sille olisi edelleenkin tilausta, jos joku jaksaisi pyörittää ton tyyppistä kauppaa. Se vaatii osaamista ja energiaa, se on hyvin aikaa vievä duuni, jossa pitää omistautua sille jutulle.

Viimeisen viiden vuoden aikana on ollut selkeä vinyylin uudelleen tuleminen ja CD on väistynyt lähes kokonaan. Monet kuuntelee Spotifysta ja ostaa parhaat levyt vinyyleinä. Osalla ihmisistä näyttää olevan tarve hankkia musa jossain fyysisessä muodossa ja onhan se vinyyli siihen tarkoitukseen paljon paremmin istuva, mitä CD oli. Musta on absurdi ajatella, että mainstream-vaateliikkeessä, kuten Urban Outfittersissä voi olla vinyyliosasto ja muutamia halpoja levysoittimia. Se tuntuu erikoiselta, enkä usko, että tuollainen voi kestää, mutta yleisesti ottaen vinyyli ei ainakaan näytä olevan kuolemassa.

DJ-puolella vinyylin merkitys on vähentynyt, kun tosi monet soittavat Seratolla, Traktorilla tai CD:llä ja en usko, että vinyyli tulee täysin palaamaan. Se puoli, missä vinyylin käyttö ja kulutus on kasvanut on nimenomaan kotikulutus. Siinä vaiheessa, kun kotona on vähän parempi äänentoisto ja haluat kuunnella musaa vähän vakavammin, niin kyllä Spotifyn ja hyvän LP:n välillä on aika konkreettinen ero.”

Tämä päivä

Nykyisin mainostoimiston strategina toimiva Axelsson seuraa edelleen aktiivisesti hip hop -kulttuuria. Omat dj-hommat ovat jääneet viime vuosina vähemmälle, mutta uudet nimet ovat edelleen seurannassa.

”Oli aika jolloin diggasi melkein kaikesta. Kun kuulee enemmän, kriteerit nousevat. Joku voisi sanoa, että se on kyynisyyttä, mutta ehkä se on myös sitä, että on näkemystä pidemmältä ajalta.

En tiedä liittyykö se kaikkiin musalajeihin vai ainoastaan räppiin, mutta musaa on vaikea arvottaa, jos ei ole ollut todistamassa sitä ensimmäisellä kerralla, kun se on ilmestyi. Totta kai silloin kokemus on vahvempi. Muistan ajan, jolloin maailmaa muuttavia levyjä ilmestyi lähes tulkoon joka kuukausi. Sitä kumouksellista fiilistä, joka niistä tuli, ei enää löydä kovin usein vaikka kuinka etsisi.

Yksittäiset biisit nousevat nykyisin esiin ja se saattaa johtua musiikinkuuntelutavoista. Esimerkiksi suomiräpistä jotkut nousevat omalla kohdalla sen massan yläpuolelle, oli kyseessä sitten Salilla Eka Salilla Vika, Tuuttimörkön #Päivi tai Eevil Stöön tai Kridlokkin jotkut biisit. Läpät on hyvin omanlaisiansa kaikilla näistä, vaikka tuotannolliset lähtökohdat ovatkin samankaltaiset. Heillä on oma kiinnostava aihemaailma ja myös tyyli. Sillä ei ole väliä, onko ne läpät totta. Sillä on väliä, onko se tyyli hyvä. Sillä ei oo niinkään väliä mitä sanoo, vaan miten sanoo, tästä Eevil Stöö on hyvä esimerkki.

Suomirapissa musavideomeininki on omaksuttu hyvin. Videot ovat hyviä ja on ymmärretty, miten digimaailmassa lyödään läpi. Jos nähdään, että myynnistä ei tule anyway rahaa ja nauhoitetun musiikin ajatuksena on ajaa keikkamyyntiä, tarviiko siinä edes täyspitkää vai riittääkö yksi video?

Hyvän räppiliven taito on vähän kadonnut. Kova, energinen livemeininki on vähän hävinnyt ja flegmaattinen sekoilu lavalla on tullut tavaksi. Se on tehnyt räppikeikoista aika riskaabeleja ainakin buukkaajan kannalta. Olen Flow'ssa pitkään joutunut miettimään näitä, esimerkiksi sitä, kenen keikka on niin paska, että vaikka se olisi kuinka suosittu, niin sitä ei kannattaisi buukata.

Hip hop referoi keskivertomusiikkilajeja enemmän aikaisemmin tapahtuneita asioita, niin lyriikoiden kuin samplejen kautta. Itselleni rap oli monen muun musalajin löytämisen motivaattori. Se helpotti ja tietyssä mielessä myös velvoitti tutustumaan tosi moneen muuhun musalajiin. Kun musaa oppii kuuntelemaan lapsellista skene- tai genreajattelua laajemmin, alkaa löytyä mielenkiintoisia suuntia.

Edelleenkin pidän sitä erittäin hienona ja poikkeuksellisena genrenä, koska siihen voi ottaa osaksi erilaisia elementtejä oikeastaan mistä tahansa ja se, miten sen paketoi tuotannon ja lyriikoiden kautta on vain itsestä kiinni. Ei ole mitään rajoja sen suhteen, mitä voi sämplätä.

Se on tasapainottelua perinteisemmän ja abstraktimman ilmaisun välissä. Suomessa on tehty molempia hyvin pitkään. Taakibörstä on edustanut sitä toista laitaa ja Ceebrot jo 15 vuotta sitten sitä kokeilevampaa laitaa. Siihen väliin mahtuu monta tietä.”

---

Lue Original Icons -juttusarjan ensimmäinen osa:

"Run-D.M.C., New York ja miten hip hop valloitti maailman"

---