Häirinnästä, uhreista ja häiritsijöistä..

Teksti: Sami Sjöblom

Tämä teksti on jatkopuheenvuoro Helsingin Sanomissa 23.8.2014 julkaistulle mielipidekirjoitukselleni. Kirjoitus on luotu tälle sivustolle, koska se toimii ensijaisesti vastineena Melissa Mäntylän puheenvuorolle hänen blogissaan tällä sivustolla.

_________________________________________________________________________________

En pidä minkäänlaista häirintää tai hyväksikäyttöä hyväksyttävänä käytöksenä, oli se sitten luonteeltaan lievää tai vakavaa, seksuaalista tai ei. Teon vakavuusasteen sekä tekijän ja uhrin iän mukaan punnittavaksi jää, onko seuraamus hoidettavisssa kasvatuksellisin keinoin esimerkiksi puhuttelemalla, vai vaatiiko tapahtuma rikostutkinnan.

Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa yritin ottaa kantaa objektiivisuuden puolesta. Painotin, että todellisuuden kuvaamisen mittariksi ei voida kaikissa tapauksissa asettaa pelkästään toisen osapuolen subjektiivista tuntemusta. Pelkästään "uhrin" subjektiiviseen tuntemukseen kiinnittyminen saattaa vääristää sellaista tilannetta, joka objektiivisesti katsottuna olisikin toisenlainen. Tällainen tilanne saattaisi olla esimerkiksi sellainen, jossa kaksi nuorta ovat alun perin edenneet yhteisymmärryksessä, mutta tilanteen edetessä heidän näkemyksensä, aloitteet ja toivomukset tilanteen kulusta muuttuvat. Silloin on tietenkin toivottavaa, että toinen osapuoli osaa ilmaista, että ei pidä jostakin asiasta.

Joskus saattaa tulla siis sellainen tunne, että tilanne ei etene molempien osapuolien näkökulmasta ihan täydessä yhteisymmärryksessä. Tällaisessa tapauksessa voi subjektiivisesti tuntua siltä, että seksuaalista itsemääräämisoikeutta on loukattu, varsinkin jos tilanteen spontaani eteneminen ehti jo käsittää jotakin sellaista joka ei tuntunut hyvältä. Tämä ei kuitenkaan tee toisesta nuoresta paholaista.

On mielestäni kyseenalaista nimittää teini-ikäisiä lapsia hyväksikäyttäjiksi, jos he ovat edellä kuvattuja virheitä tai virhearviointeja tehneet. Voimakkaasti yleistävää ja stigmatisoivaa "hyväksikäyttäjä " -termiä käytettiin Right To Choose -kampanjaa esittelevässä uutisoinnissa, jota pyrin mielipidekirjoituksellani kohtuullistamaan.

Melissa Mäntylä vei kovan retoriikan vielä astetta pidemmälle puhuen yleistävästi nuorista seksuaalirikollisista. Toisin kuin Mäntylä blogissaan, käyttäisin äärimmäisen raskauttavaa ja stigmatisoivaa seksuaalirikollisen leimaa hieman säästeliäämmin ja olisin valmis tunnustamaan seksuaalisen häirinnänkin kohdalla tekojen aste-erot. Niitä on sekä lieviä että vakavia. Edelleen painottaisin, että puhuin mielipidekirjoituksessani hyvin nuorista ihmisistä, joilla pitäisi vielä olla mahdollisuus oppia virheistään kasvatuksellisin keinoin. Valistaminen on mielestäni hyvä asia, mutta seksuaalisuuden ylidemonisoiminen, ajojahtaaminen ja tapahtumien voimakas kategorisoiminen ja yhdenmukaistaminen saattavat johtaa varsinkin nuorten välisissä suhteissa vääristyneisiin tunnekokemuksiin ja tulkintojen ylilyönteihin. Pahimmillaan seksuaalisuuden jahtaaminen ja sen nostaminen erityiseen tarkkailuun alkaa muistuttamaan amerikkalaista uusmoralismia, jonka seuraukset voivat olla vastenmielisiä.

Sexpo-säätiön Tommi Paalanen analysoi blogissaan alkuperäistä mielipidekirjoitustani sekä Mäntylän vastinetta ja kiteytti asian näin:

"Seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat ilman muuta suuria ongelmia, mutta niitä ei tulisi nostaa poikkeukselliseen rooliin. Niiden tarkasteleminen poikkeuksellisena johtaa helposti ylilyönteihin, joita sävyttää yleinen puritaanisperäinen seksuaaliangsti. Melissa tuskin puritanisteihin lukeutuu, mutta tulee toistaneeksi (vahingossa?) konservatiivifeminististä retoriikkaa, jossa seksuaalinen ahdistelu on suurin piirtein kidutukseen verrattavissa oleva rikos: "Seksuaalinen väkivalta ja ahdistelu ovat aina peruuttamattomia tekoja uhrin mielenterveydelle."

Seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa on hyvin monenlaista. Niiden niputtaminen yhteen ja laittaminen "peruuttamattomien seurausten" kategoriaan, on varsin kovaa retoriikkaa, joka on valitettavasti haitaksi lähinnä ahdistelun ja väkivallan uhrien toipumiselle. Kovalla retoriikalla oikeutettu omista kokemuksista kumpuava viha tai katkeruus voi myös rakentua tunne-elämän ongelmaksi, jos sitä vahvistetaan sosiaalisesti".

Mielipidekirjoituksessani puhuin virheistä, joilla tarkoitin lieviä rajojen ylityksiä. Mäntylän vastineessa kuvatut esimerkit seinää vasten ahdistamisesta ja rintojen puristelusta ovat eri asioita. Mäntylä muodostaa siis omaan tulkintaansa perustuvan hypoteesin, jota vastaan hän raivoisasti hyökkää. Mäntylän blogissa esitetyt väitteet siitä, että vähättelen jotenkin "nuorten seksirikollisten tekoja" tai että olen kyseenalaistanut "raakaa seksuaalista väkivaltaa vastustavan kampanjan" ovat äärimmäisen kovalla retoriikalla maustettuja tulkintoja ja asiavirheitä. Mäntylä oli siinä ihan oikeassa, että mielipidekirjoitukseni oli "vajaa". Kaikkia näkökulmia kun ei millään saa yhteen kirjoitukseen. Sain tällä kertaa mahdollisuuden lyhyeen vastineeseen Helsingin Sanomissa:

"Melissa Mäntylä väitti (HS Mielipide 26. 8.), että vähättelen naisten kokemaa häirintää. Yritin kirjoituksessani tähdentää, että nykyisenlainen seksuaalisuuden pakonomainen jahtaaminen ja tapahtumien voimakas kategorisointi saattavat pahimmillaan johtaa tunnekokemuksen vääristymiin sekä tulkintojen ylilyönteihin varsinkin nuorten välisissä suhteissa. Kun loukkaantumisherkkyys on viritetty äärimmilleen, myös loukkaannutaan herkemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisin seksuaalisen häirinnän ilmiönä. En hyväksy seksuaalista häirintää myöskään nuorten tekemänä, mutta painotan edelleen, ettei 15-vuotiasta tulisi kutsua ankarimman mukaan hyväksikäyttäjäksi. Muunlainen ohjaus ja neuvonta lienee sopivampi vaihtoehto. Mäntylä painotti myös, että seksuaaliset teot ovat aina peruuttamattomia uhrin mielenterveydelle. Tämänkaltaisen totaalisen hypoteesin hokeminen ei välttämättä koidu uhrien hyväksi vaan voi johtaa toipumisen pitkittymiseen."

Mäntylän blogikirjoituksia tarkastelemalla näyttäisi siltä, että maltillisetkin puheenvuorot seksuaalisen ahdistuksen ja lynkkaamismielialan kohtuullistamiseksi saavat aikaan raivoisan vastareaktion. Mäntylän puhetapa heijasteleekin laajempaa hysterian synnyttämää yhteiskunnallista asiantilaa, jossa jo lievistäkin rajojen ylityksistä talutetaan viisitoistavuotiaat oikeuden eteen ja heihin lyödään elinikäinen seksuaalirikollisen leima. Tällaista ilmapiiriä kuvastaa osittain myös uusi lainsäädäntö seksuaalisesta häirinnästä. Sinänsä tervetullut laki mahdollistaa ihan oikein puuttumisen häirintätapauksiin, mutta se sisältää ristiriitaisia aineksia. On merkillistä ja paradoksaalista, että muunlaista häirintää, koulukiusaamista ja suoranaista väkivaltaa ei kyetä koulumaailmasta kitkemään, mutta jo lievätkin seksuaalisuuteen liittyvät ilmiöt asetetaan nyt siis lain voimalla erityiseen tarkkailuun. Eli kun kyse on mitä pienimmissäkin määrin seksuaalisuudesta, velvoitetaan opettajat tekemään aina rikosilmoitus poliisille. Muunlainen kiusaaminen ja vakavakin häirintä voidaan edelleen hoitaa puhuttelulla ja sovittelulla. Tämä ristiriita on mielestäni ilmeinen.