Suomi Tour 2001

Ilta-auringon säteet osuvat valkoisella pöytäliinalla lojuvaan tuhkakuppiin. Pienessä, kahdeksan pöydän ravintolasalissa ei ole muita asiakkaita. Kaiuttimista kuuluu hillittyä jatsia.

Sillä aikaa kun tarjoilija lörpöttelee puhelimessa, kokin noin kymmenvuotias poika tuo sanaakaan sanomatta alkusalaatit pöytään.

Olemme hotelli Oivassa Ikkalan kunnassa, aivan Karkkilan rajalla. Entisessä vanhainkodissa toimivan jälkifunkkista tihkuvan hotelli-ravintolan omistaa elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki.

Oiva on isäntänsä näköinen.

Paikka on nostalgiakyllästetty fiftarijääkaapilla, vanhalla musiikilla ja putkiradioilla. Mikään ei viittaa kännyköiden ja tissijulkimoiden leimaamaan nykyaikaan.

"Kerran yksi remonttimies unohti pöytään Ilta-Sanomat. Aki tuli raivoamaan, että jos hän näkee jonkun työntekijän lukevan täällä iltapäivälehteä, niin se on lopputili heti. Ja jos joku asiakas lukee niitä, niin hän vetää turpaan", puhelias tarjoilija kertoo.

Oiva on perjantaisine latotansseineen pastissi menneestä Suomesta, hotelliyön pituinen hyppäys 50-luvulle. Haluamme kuitenkin tietää mitä Suomelle kuuluu vuonna 2001. Lähdemme etsimään todellisuutta. Lähdemme Lahteen.

Lahti

Lahti on asukasluvultaan (97 000) Suomen suurimpia kaupunkeja. Siellä ei kuitenkaan ole esimerkiksi omaa yliopistoa.

Lahti on vuosikymmenten ajan tunnettu Suomen Chicagona, kaupunkina, jossa saa helposti turpaansa. 80-luvulla Lahti yritti muuttaa imagoaan junttilasta juppilaksi ja mainosti itseään Business Citynä.

Yritys oli kotikutoisuudessaan hellyttävä, lahtelaisten liikemiestaitoja kuvastaa kaupungin suuren pojan Markku "Mato" Valtosen tarina. Vielä puolisen vuotta sitten Markun Wapit-yhtiö oli maailman arvostetuimpia it-firmoja, nykyään Markku työskentelee Linnanmäellä vuoristoradan jarrumiehenä.

Lahden nähtävyyksistä tunnetaan hyppyrimäet, radiomastot ja Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko. Lahtelaista sielunmaisemaa kuvaa paremmin kuitenkin lihamuki.

Suomalaisen kulinarismin päivänkakkaran löytää grilli Zanzibarista Sokoksen kulmalta. Lihamuki on pahvinen Coca-Cola-muki, joka on sullottu täyteen kebablihaa - eikä mitään muuta.

"Lihamuki on suosituimpia tuotteita", tiskin takana hääräävä Raija sanoo. "Perjantai-iltana voi mennä 40-50 lihamukia."

18-vuotiaat Toni ja Tytti nautiskelevat omasta lihamukistaan.

"Maku ei ole pääasia, vaan että saa jotain lihaisaa suuhunsa", Tytti selittää. Toni jurottaa hiljaa vieressä ja lappaa muovihaarukalla lihalastuja suuhunsa.

Pohjimmaiset lihaviipaleet lilluvat kahden sentin rasvaliemessä.

Kouvola

Lonely Planetin Suomen-oppaassa Kouvola saa tylyn tuomion: sitä luonnehditaan Suomen ainoaksi maakuntakeskukseksi, jonka voi matkallaan huoletta sivuuttaa. Kerrankin opaskirja on oikeassa. Reilun 30 000 asukkaan Kouvola ei ole poikkeuksellisen ruma, mutta ei missään nimessä kauniskaan. Arkkitehtuuri noudattaa samaa laatikkotalo-viheralue-laatikkotalo-kaavaa kuin kymmenet muut suomalaiset pikkukaupungit.

Kouvola on junien kaupunki. Se kasvoi 1800-luvun lopulla rautateiden solmukohtaan, Riihimäen ja Pietarin välisen rataosuuden välipysäkiksi. Nykyäänkin Kouvola on useimmille vain paikka, jossa juna pysähtyy matkalla kohti Lappeenrantaa, Kuopiota tai Joensuuta. Tai Viipuria, Pietaria ja Moskovaa. Ravintola Illusionin pöydässä notkuva nuorisoporukka on kaupunkiinsa - sanotaan se suoraan - paskana.

"Täällä ei ole mitään tekemistä selvinpäin. Jos jotain joskus tapahtuu, siitä puhutaan vielä viiden vuoden päästä niin kuin se olisi tapahtunut eilen", 20-vuotias Jari valittaa.

Kevään tapahtumista Jari muistaa poliisiaseman räjäytysyrityksen. Muuten elo on tasapaksun tylsää.

"Kylän juntit ajaa idioottirallia joka ilta. Ne lähtee asemalta, sit tiukka vasen, kiihdytetään Kipsan grillille niin että urut soi. Toinen tiukka vasen, sit Valtakujaa niin lujaa ku auto kulkee. Taas tiukka vasen, siinä pitää varoo ettei vedä puhelinliikkeestä sisään. Ja europoppi pitää soida koko ajan saatanan lujalla", hän selittää.

Äänessä ei kuulla kotiseuturakkaus. Onko Kouvolassa mitään hyvää?

"On täällä Tykkimäen huvipuisto lapsille ja paljon urheilumahdollisuuksia."

Alkudrinksujen jälkeen voikin siirtyä kaupungin ykköspaikkaan Robin 2000 Night Clubiin Kauppiaskadulle. Diskon ulko-ovessa ikärajaksi ilmoitetaan laveasti "n. 20 vuotta", ja Jarin mukaan asiakaskunta koostuu 12-35-vuotiaista. Night clubin menoa kuvaa paikallisen nuorison sille antama lempinimi Fight Club.

Kouvola ei houkuttele jäämään yöksi. Onneksi matkaa Lappeenrantaan on vain 85 kilometriä.

Lappeenranta

Jos Kouvola oli rautatiekaupunki, on Lappeenranta sotilaiden kaupunki. Kaupunki on syntynyt varuskunnan ympärille; vietämme yömme Upseeritiellä, ja nurkan takana on Adolf Ehrnroothin aukio.

"Syö pullia, se kasvattaa kullia", laukaisee Ari aamiaispöydässä.

Ari on entinen Lappeenrannan varuskuntaupseeri, joka eläkkeelle jäätyään perusti Venäjän vallan aikaisen puuhuvilaan matkustajakodin. Arin Residenssi-majatalossa palvelu on sotilaallisen tehokasta.

"Moneltakos aamiainen laitetaan? Kahdeksalta?"

"Kahdeksalta juu, tarkoitus olisi päästä aikaisin liikkeelle", vastaamme.

"Aikaisin? Aikaisin, jolloin aamiaista on toivottu, on ollut neljältä."

Sotilaiden lisäksi oman leimansa Etelä-Karjalan pääkaupungille antaa venäläisyys. Rajalle on matkaa parikymmentä kilometriä, ja kaupunki täyttyy venäläisturisteista. Kauppojen mainoskyltit ovat suomeksi, englanniksi ja venäjäksi, mutta eivät ruotsiksi.

Varkaus

Kun lähestymme Varkautta, autoradiossa soi Bryan Adamsin "Have You Ever Really Loved A Woman" - Tapani Kansan laulamana:

"Sun täytyy hengittää, haistaa, maistaa,

rakastella naista, ei muualla samanlaista.

(...)mitä naisesi voi sietää,

rakastellessasi saat sen tietää"

Varkaus on paperitehtaan ja autogrillien kaupunki. Stora Enson valtava paperitehdas tupruttaa Siitinselän kupeessa savua taivaalle, mutta sen jätökset eivät kaupungissa haise.

Varkaudessa haisevat makkaraperunat.

Kaupunki on rekkamiehen taivas ja terveysintoilijan helvetti. Sinne meitä vetää Riittulan autokioski, joka on kuuluisa "Kerrostalohampurilaisistaan". Purilaisten Empire State Building on 30 senttiä korkea, pihvejä on kymmenen ja elopainoa 1,7 kiloa.

Kioski on kuitenkin kiinni, mutta ei hätää, Varkaudesta eivät grillit lopu. Torilta löytyy paikka, jonka erikoisuus on "Maxisatsi". Annokseen kuuluu saavillinen makkaraperunoita, viisi nakkia, kolme jauhelihapihviä ja paistettu kananmuna kukkulankuninkaana.

Popsimme sisulla lautasemme tyhjiksi. Se kostautuu.

Seuraavana aamuna suussa maistuu krapulalle, vaikkemme illalla juoneet ensimmäistäkään olutta. Itäsuomalaisten hurjat sydän- ja verisuonitautiluvut eivät enää ihmetytä.

Kuopio

Hiukan ennen Kuopiota alkaa moottoritie - suuren kaupungin merkki. Noin 85 000 asukkaan Kuopio on Savon sydän, kalakukon ja Sakari Kuosmasen kotikaupunki. Mutta on se paljon muutakin: kansainvälisen tason biotiedetutkijoita ja erinomaisia museoita.

Päätämme kuitenkin keskittyä savolaisiin kalaherkkuihin.

Kauppakadun muikkuravintola Sampo oli ennen legendaarinen Suomen parhaista muikuista, savuisuudesta ja töykeästä palvelustaan. Nyt kuopiolaisten venemiesten kantakapakka on remontoitu ja henkilökunta laitettu käytöskurssille, mutta muikut ovat yhä hyviä.

Ja tunnelma. Naapuripöydän kaksi miestä tilaa kossuvissyn toisensa perään, vaikka on vasta lounasaika.

"Harva se on säestännä Willbergin Pepen bändissä", toinen retostelee ja alkaa tapailla taustalla soivan kappaleen sanoja:

"Hei huomenta Suomi, hyvin pyyhkii,

sun poikas taas valvoo ja ahkeroi,

Herrat Helsingissä laman eessä nyyhkii,

minä tein sen minkä aikamies vain voi"

Nurkkapöydässä yksinäinen turisti juo kahviaan ja ihmettelee äijäkaksikon mölyämistä.

"Lähdetäänkö Reiskalle vittuilemmaan?"

"No mennään."

"Tilloohan poika pirssi!"

Kuopio on sydän-Savoa, mutta haluamme kauemmaksi: Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, itärajalle! Matkaevääksi ostamme Partasen kalakukon Kuopion torilta.

Pohjois-Karjala

Itä-Suomen mutkittelevia pikkuteitä ajaisi vaikka töikseen. Mitä pohjoisemmaksi Kuopiosta ajaa, sitä vähemmän vastaan tulee autoja. Asutuskin harvenee, mutta maisemat vain kaunistuvat. Tie nousee ja laskee vaarojen tahtiin, ympärillä levittäytyvät laajat, havupuiset erämaat.

Jossain Nurmeksen lähellä, Egyptinvaaran ja Mätäsvaaran risteyksessä näemme matkan ensimmäisen maitolaiturin. Teineille tiedoksi: ennen vanhaan maitolaiturilla oli sama tarkoitus kuin nykyään ruotsinlaivan hytillä ja auton takapenkillä amerikkalaisissa elokuvissa.

Olemme matkalla menneeseen Suomeen.

Kun koputamme karhunkaataja Väinö Heikkisen punaisen tuvan oveen, siirrymme vuoteen 1948. Antaa Väinön itse kertoa ensimmäisestä karhunkaadostaan:

"Kesä oli parhaimmillaan, yöt oli valosat. Kiivettiin veljen kanssa vahtuulavalle, siihenpä tallustelloo iso uroskarhu. Sain rajavääpeli Julius Piippolalta lainatulla sotilaskiväärillä lavalle ammuttua, se siihen nypsähti ja alkoi veppuroija, örähteli. Siitä hyppäsikin ylös ja lähti pakosalle."

"Puolisen kilometriä matkoo, siellä alakaa koirilla seisontahaukku. Huomaan, että ison metän pohjalla se poikittain lytköttää, välimatka 18 metriä. Karhu hyppäsi ylös ja lähti kohti laukkaamaan. Matkan varrella sain niin hyvän osuman, että luoti oli osunut silmän alle, kulkennut kurkun ja sydämen kautta ja peräpukamassa oli nahkan alla reikä."

Karhu ehti hampaineen kahdeksan metrin päähän Väinöstä. Niin sai alkunsa miehen maine karhunkaatajana.

Puoli vuosisataa myöhemmin kirjahyllyssä komeilee rivissä 36 karhunkalloa. Tuvan puolella on itse ammuttuja ja täytettyjä eläimiä, muun muuassa kettuja, majavia, ilves, laulujoutsen ja susi.

Hirvimetsällä 78-vuotias rautavaari viihtyy edelleen, viimeisen karhunsa hän kaatoi vuonna 1988.

Väinön korpivaltakunnassa on hiljaista, lähin talo on kilometrin päässä - ja sekin autioksi jäänyt. Venäjän rajalle on matkaa kymmenen kilometriä. Kun ihmiset katoavat rajaseudulta etelään, tilalle vaeltavat kontiot ja muut petoeläimet.

"Nytkin talvella oli ahma ikkunan alle tullut ja tarkkaillut, että onkohan Väinö nukkumassa, helevetti vieköön", Väinö nauraa käkättää.

Väinön kodista johtaa Kuhmoon hiljainen hiekkatie, tunnin aikana vastaan ei tule yhtään autoa. Päällyste vaihtuu asvaltiksi heti kun saavumme Kuhmon puolelle. Kuhmolle tuo rahaa turismi: kamarimusiikki ja luotoretket vetävät matkailijoita pinta-alaltaan Suomen suurimpaan kaupunkiin. Mutta autoja ei näy vieläkään. Turistiesitteen mukaan erämaakaupungissa onkin enemmän potkukelkkoja kuin autoja.

Kuhmon keskustan ravintola Känsäkourassa on tanssit. Kummeli-hahmoa muistuttava hanuristi vetelee palkeistaan vanhoja tangosäveliä taustanauhojen päälle, ja autokauppiaan näköinen siimatukka vie daameja kuin nuori Åke Lindman.

Pöydissä hörpitään drinkkejä, punaisilla plyysisohvilla istuva pariskunta vilkuilee meitä aikansa ja rohkenee sitten juttusille:

"Olettekos te niitä luonnonsuojelijoita?"

Kysymme pariskunnalta mitä Kuhmossa kannattaa tehdä, jos haluaa kokea jotain poikkeuksellista.

"Ajakaa vähän matkaa Paltamon tietä ja pysäyttäkää auto. Kyllä siihen karhui ja sussii tullee."

Pohjanmaa

Kun kiemurtelee pikkuteitä pitkin itärajan Kuhmosta länsirannikon Vaasaan, ymmärtää mistä Suomi on tehty: metsistä ja järvistä. Matkamittariin kertyy yhden päivän aikana pitkälti toistatuhatta kilometriä.

Karhuja ei näy, mutta Kajaanin ja Iisalmen välissä, Sukevan kunnassa, törmäämme strutsifarmiin. Sekin tuttavuus jää lyhyeksi, lauman johtajalintu pelottelee meidät tiehemme villillä soidintanssillaan.

Kun saavumme Pohjanmaalle, tankkaamme automme Kyyjärven Essolla. Sieltä löytyy toinen Suomen kahdesta 20 pennin puupajatsosta. Toinen on RAY:n museossa. Kyyjärven huoltamolla kisataan pajatson Suomen mestaruudesta joka kesä.

Kyläkaupan kokoisen huoltamon tunnelma on nostalginen. Tarjolla on isoja annoksia rehellistä kotiruokaa ja vanhat ukot istuvat oransseilla muovituoleilla turisemassa. Sisustusta ei ole muutettu sitten 60-luvun. Ikkunassa lukee "Kahvio" eikä "Café".

Tällaisia huoltoasemia Suomi oli pullollaan vielä 80-luvulla. Sitten bensa-asemiin iski Itäkeskus-tauti: niistä tuli moottoriteiden huvipuistoja, valtavia elementtipalatseja, joista löytyvät kaikki palvelut parturista pankkiautomaattiin, mikroautoradasta poniajeluun.

Lakeuksien keskeltä kohoava kyltti naurattaa - "Vuorenmaan laskettelukeskus". Laskettelukeskus lättänällä Pohjamaalla? Miksei samantien avomeripurjehduskisoja Sveitsissä?

Eikä Vuorenmaa ole edes Pohjanmaan ainoa hiihtokeskus - Seinäjoelle rakennettiin takavuosina omaa laskettelurinnettä niin, että kärrättiin tonneittain jouto- ja jätemaata pienen nyppylän päälle.

Vuorenmaa on toukokuisessa ilta-auringossa surullinen näky. Pujottelukeppejä lojuu mutaisessa maassa ja lahonnut hyppyrimäki nököttää muhkuraisen kummun keskellä. Kaikkea ne keksivätkin, kai tämä on sitten sitä pohjalaista suuruudenhulluutta.

On jo myöhäinen ilta, kun ajamme Alajärveltä Kukon kylään. Häkkisten perheellä on kuuleman mukaan muutama kotieläin.

Heikki Häkkinen tulee avaamaan oven.

"Voidaanko tulla käymään?" kysymme.

"Jos ette pelkää koiria."

Vihainen, leijonan kokoinen taistelukoira ryntää ahtaaseen eteiseen ja ärjyy raivoisasti.

"Matsi, Matsi-ii, - hiljaa!" kolme naista huutaa päällekkäin toisesta huoneesta. Turhaan. 100 kiloinen espanjanmastiffi Matsi jatkaa räksytystään.

"Matsi, Matsi-ii! Nyt turpa kiinni!"

Astumme matalaan ja hämärään tupaan. Eläinten haju lyö vastaan kuin moukari. Makuuhuoneessa raakkuu varis.

Sen lisäksi Häkkisten talossa asustaa 30 kissaa, seitsemän koiraa, neljä poroa, villisika, fasaaneita, hanhia, riikinkukkoja, pässejä ja lampaita, kilejä, majavia, kaneja, sorsia, helmikanoja, punakorvakilpikonnia, papukaija, hilleri, varis, kettuja, supikoiria, minkki ja 70 kyyhkystä.

Eläinrakas perhe on kerännyt hoiviinsa hylättyjä eläimiä. 90-luvun alussa Häkkiset yrittivät pitää kaupallista kotieläintilaa, mutta vieraita ei riittänyt ja he pistivät hankkeen jäihin. Mutta mihinkäs eläimet olisivat kadonneet, niistä kiinnostunut vieras on edelleen tervetullut käymään kylässä. Jos ei pelkää koiria.

Vaasa

Vaasan kadut ovat hiljaisia kun saavumme kaupunkiin kahdelta yöllä. Leveiden puistokatujen varsilla on Kotipizza Kotipizzan perään. Rabbe Grönholmin pizzaimperiumi alkoi Vaasasta, ja kaikki uudet Kotipizza-yrittäjät käyvät kaupungissa kolmen viikon kurssin. Tai Kotipizza-akatemian, kuten sitä hienommin kutsutaan.

Pitsojen lisäksi Vaasasta löytyy Suomen ainoa taidenäyttely, jonka läpi on tarkoitus juosta. Vanhan sotaveteraanin Edvin Hevonkosken taidepolulla on pituutta 1,3 kilometriä.

Maastopuvussa kulkeva 78-vuotias Hevonkoski on tehnyt taideteoksensa puusta ja peltiromusta. Teokset kommentoivat maamme lähihistoriaa: polun varrelta löytyy niin Tuntemattoman sotilaan hahmoja kuin Tarja Halonen. Hauskimpia töitä ovat pesuharjoista tehty Hannele Pokka ja lehtimiestä turpiin vetävä Vladimir Zhirinovski.

Entinen levyseppä-hitsaaja aloitti taiteilijanuransa eläkkeelle jäätyään. "Vaimo komensi, että keksis ittelles jotain tekemistä."

"Ensin pelkäsin, että ihmiset nauravat töilleni, mutta tajusin, että hyvä vaan jos hekottavat. Jos he itkemään rupeavat, sitten minä lopetan", Hevonkoski sanoo.

Kansantaiteilija pystytti patsaspuistonsa ilman lupaa, kaupungit isät ärähtivät vasta kun metsikköön ilmestyi juoksuhautoja ja massiivinen korsu.

Laihialla on onnen päivät. Paikallisen Halpa-hallin mainoskyltit lyhtypylväissä julistavat jokaisessa kadunkulmassa: hernekeitto 3,90.

Laihia

Halpa-halli on paikkakunnan näkyvin instituutio ja sen slogan vastaansanomaton: "Aina kaikki tosi halvalla".

Laihiasta kerrotut nuukuusvitsit eivät ole tuulesta temmattuja, säästäväisyydestä on paikkakunnalla tehty jopa matkailuvaltti: Nuukuurenmuseossa voi ulkopaikkakuntalainenkin ihmetellä laihialaisten elämäntapoja.

Museon vahtimestarin Aino Riihimäen mukaan laihialaiset saivat maineensa 1860-luvun nälkävuosina. Oman kylän köyhät ruokittiin, mutta muualta vaeltaneet työtä etsivät kulkijamiehet jätettiin oman onnensa nojaan.

Nuukuus näkyy Laihialla edelleen. "Kyllähän mä aina talouspaperikki puolitan", Aino tunnustaa.

Koskenkorva

Koskenkorvan kylän halkaisee luotisuora tie. Sen pientareella oleva kyltti loistaa kauas: KOSKENKORVA WEST - AMERIKKALAISIA TUOTTEITA - JARI MÄKI OY. Pienet tähtiliput lepattavat jättimäisen kyltin kulmissa.

Parkkipaikalla jököttää puolitoistametrinen Vapaudenpatsas. Emmimme hetken ennen sisään astumista, kun huomaamme ovessa tarran: Protected by 357 Magnum. Do you feel lucky?.

Kauppa tekee heti vaikutuksen. Korkeat hyllyrivistöt notkuvat punaniskakamaa: asevöitä, lassoja, Buick-roiskeläppiä, stetsoneita, kantrivaatteita, seriffintähtiä, jenkkiläisiä rekkarikilpiä, lelurekkoja, tähtikuvioituja kännykänkuoria, Maglite-taskulamppuja...

Seinällä hymyilevät Pate Mustajärven ja Mikko Alatalon kasvot.

Jari Mäki ei ole paikalla, mutta hänen vaimonsa Katariina vastaa hämmentyneiden toimittajien kysymyksiin.

"Öö, liikeideana on siis myydä amerikkalaisia tuotteita?"

"Yes!"

Liike on ollut pystyssä jo 12 vuotta.

"Kävimme kaksi vuotta sitten Texasissa, siitä innostuimme entisestään. Siellä oli paljon peltoa kuten täällä, ja ihmisissäkin oli jotain samaa kuin meissä pohjalaisissa", Katariina Tallgren-Mäki sanoo.

Sisään astuu parrakas mies, jonka työhaalarien rinnuksiin on ommeltu tähtilippu. Kassapöydässä on tarra: "George W. Bush For President".

Jätämme Pohjanmaan taaksemme ja ajamme Satakuntaan. Haluamme Nakkilaan, Simo Frangénin kotikuntaan.

Nakkila

Viljavien peltojen, harmaiden latojen ja mutkittelevien pikkuteiden unelias satakuntalaisidylli kätkee sisälleen Suomen Twin Peaksin.

Tai kätki. Kun Gasthaus Elinan kyläbordelli suljettiin pari vuotta sitten, 6000 asukkaan kunta menetti puolet draivistaan. Onneksi viinatrokari Valto myy vielä kylillä kossupullojaan valomerkin jälkeen.

Kylillä voi tavata myös Nakkilan oman roiston, Markun - silloin kun hän ei ole vankilassa. "Nakkilan terrorisoijan" elämä kulkee tasaista latua: puolet vuodesta hän tekee kylällä pikku rötöksiään, toisen puolen hän istuu niistä saamiaan tuomioita.

Nakkilasta tiemme vie Rauman kautta kohti Raisiota. Ohitse vilahtaa kokopäiväkonservatiivien toiveasuinpaikka Taantumus.

Pian sen jäkeen haalea kyltti julistaa "Welcome to Raisio", kyltin värit ovat samat kuin Ukrainan lipussa. Se on tuskin sattuma, Raisio muistuttaa Ukrainan rumimpia lähiöitä.

Margariinikaupungin keskustan löytää nk. Lasnamäki-metodilla: suunnistaa kohti ruminta kerrostaloa. Keskustori on hämmentävä näky. Liasta harmaantuneiden elementtitalojen kyljessä kiertää rapistunut jalankulkusilta, katutasolla paikalliset spurgut pujottelevat pipot vinossa ramppien, tietyöesteiden ja kuorma-autojen seassa.

Mieleen muistuvat turkulaisen ystävän sanat. Kim muutti Raisioon seitsemänvuotiaana Sveitsin Alpeilta pikkuheidimäisten postikorttimaisemien keskeltä. "Ette voi kuvitella sitä shokkia. Mä muistan vieläkin, että mun eka kommentti, kun mä näin Raision, oli: ‘Mä en ikinä leiki ulkona täällä.’"

Erityisen hämmentäväksi raisiolaisen arkkitehtuurin tekee se, että vain pieraisun päässä Suomen rumimmasta kaupungista on ehkä maan kaunein kaupunki, Naantali.

Vaan mistäpä sitä tietää, ehkä parinsadan vuoden päästä betoni-Raisio on UNESCOn maailmanperintölistalla yhdessä puu-Rauman kanssa. Hyvin säilynyt, 1900-luvun loppupuolen sosialistisen arkkitehtuurin perinnekylä vetää puoleensa valtoimenaan turisteja.

Pois ajaessamme tuttu kyltti toivottaa kääntöpuolellaan: "Welcome again." Raision paras puoli on se, että sieltä pääsee kymmenessä minuutissa Turun keskustaan.

Turku

Turussa paistaa aurinko. M.A. Numminen on kutsunut Turkua Suomen keskieurooppalaisimmaksi kaupungiksi. Sanat on helppo allekirjoittaa, kun istuu ilta-auringossa Aurajoen rannalla Cafe dé Parisissa cappucinoa hörppien.

Takana on yli kolme tuhatta ajokilometriä, muikkulounaita ja maxisatseja, lakeutta ja vaaroja, bensankäryä ja erämetsien yksinäisyyttä.

Ravistelemme matkan pölyt pois tanssimalla Sukevalla oppimaamme strutsitanssia trendiravintola Dynamon tanssilattialla. Syvä kyykkyasento, kädet levälle kuin siipipöyhkät, nenän hinkkaus vasempaan kainaloon, sitten oikeaan. Sama uudestaan puolelta toiselle keinuen ja lopuksi komea seisonta tikkusuorana päätä hytkyttäen.

Silmissä vilisee napapaitoja, rastoja, nenäkoruja ja caipiroska-drinkkejä.

Kukaan ei tule juttelemaan. Olemme kulkeneet pitkän matkan Kuhmon ravintola Känsäkourasta.

Suomen rakennemuutoksen voisi tiivistää Känsäkouran ja Dynamon eroon. Kun korpimaat tyhjenevät etelän kasvukeskuksiin, kossuvissyt vaihtuvat caipiroskaan ja kyläkaupat automarketteihin. Uusi uhkaa jyrätä vanhan. Muutamassa vuosikymmenessä Suomi on muuttunut kuin Michael Jacksonin ihonväri.

Ismo Alangon sanoin: elämme toinen jalka navetassa, toinen tenniskentällä.

Matkamme alkupiste, Ikkalan hotelli Oiva on Aki Kaurismäen keinotekoinen luomus, 50-lukulaisuuden reservaatti. Sitä Suomea ei enää ole. Pieniä saarekkeita löytyy kuitenkin yhä sieltä täältä: Kouvolasta, Kuopiosta, Kuhmosta, Kyyjärveltä...

Lähde siis matkaan - vielä kun Suomi on outo.