Kaupungin klubienkelit

Klubiravintoloitsijat Tim Uskali ja Toni “Lil’ Tony” Rantanen ovat tehneet yhteistyötä jo yli kymmenen vuotta. Silti he väittävät, etteivät ole vielä kertaakaan riidelleet.

“Meillä on vain asioita, jotka pitää ratkaista. Ja jos sellaisia ilmenee, selvitämme ne aina Kabukissa. Emme lähde, ennen kuin asiat ovat kunnossa. Käymme siellä Tonin kanssa ainakin kerran kuukaudessa”, Uskali, 38, kertoo.

Ibizalla 80-luvun lopussa klubiherätyksen saaneet Rantanen ja Uskali avasivat ensimmäisen yhteisen ravintolansa, Kerman, Erottajalle vuonna 1997. Se toimi kaupungin konemusiikkipyhättönä vuoteen 2004 asti.

“Sitä olisi jatkanut mielellään pidempäänkin, mutta meillä oli seitsemän vuoden vuokrasopimus, jota ei uusittu. Tilalle tuli toimistoja”, 35-vuotias Rantanen kertoo.

“Kermasta oli vaikeaa luopua, kun siitä oli tullut kuin oma lapsi”, Uskali toteaa.

Jo vuotta ennen Kerman avajaisia Uskali ohjasti Helsingin ensimmäistä avobaaria, sOdaa, Uudenmaankadulla.

“Klubien järjestäminen muiden paikoissa on hankalaa, kun aina joutui tinkimään jostain. Jos klubi toimi hyvin, se ei näkynyt taloudellisesti mitenkään. Hyvä tulos tarkoitti vain paikan omistajilta lämpimämpää kädenpuristusta.”

Uskali teki päivät toimistohommia, illat kuluivat sOdan baaritiskin takana. Hän sai palkkaa 5 000 markkaa kuukaudessa, noin puolet sen ajan keskipalkasta.

2000-luvulla kaksikko on perustanut jo seitsemän baaria ja klubia ympäri kantakaupunkia. Mikä siinä on, että kun Uskali ja Rantanen perustavat uuden kuppilan, siitä tulee heti pyhiinvaelluskohde?

“Vuosien varrella on tullut uskottavuutta, koska emme ole huijanneet kävijöitä. Meillä on jatkuvasti kovia artisteja järkevissä hinnoissa. Emme ole nostaneet ahneuksissamme pääsylippujen hintoja”, Uskali toteaa.

“Keskitymme pieniin asioihin, joita ei moni edes huomaa. Emme välttämättä soita poliiseja, jos joku mokailee, eikä pöytään sammuneita heitetä heti ulos. Lisäksi tiettyjen tyyppien pitää päästä jonon ohi, vaikka niillä ei olisi vippiä. Pointtina on, että vakiojengi tuntee olonsa kotoisaksi, muttei ylimieliseksi. Meininki on ollut niin mukavaa, että moni asiakas on halunnut meille tarjoilijaksi”, Rantanen kertoo.

Vaikka fiilis on hyvä, se ei vielä tarkoita hyvää bisnestä.

“Jotkut tekevät hommia puhtaasti sydämellä eivätkä ole taloudellisesti järkeviä. Timillä on sydän mukana, mutta hän tietää, ettei hommia voi tehdä pelkästä hyväntekeväisyydestä”, kertoo yksi Uskalin sisäpiiriläinen.

Uskali ei ole samaa mieltä.

“Asun edelleen vuokralla. Ei hyviä juttuja synny rahaa ajattelemalla.”

Esimerkki: Vuonna 1994 Uskali järjesti Kulosaaren kasinolla Fantasy Island -bileet, jonne DJ:t kuskattiin helikoptereilla, bilettäjät Kaivopuistosta siipiratasaluksilla ja kuumailmapalloilla.

“Ravintolabisneksessä pitää vetää ohjakset niin tiukalle, ettei tappiota tule. Ylimääräiset tulot laitamme uuteen projektiin. Rahanhimosta ei voi tehdä kuin mainstream-yökerhoja”, Uskali jatkaa.

“Skenemme on kovin pieni. Hyvänä kesäpäivänä suuri ketjuravintola myy 150 000–250 000 euron edestä. Pikkuklubille se on kuukausimyynti”, Rantanen sanoo.

Siksi kaksikko hyödynsi esimerkiksi Åbo-baarin sisustuksessa tiloissa aiemmin toimineen venäläisravintolan verhoja ja huonekaluja. Kuudes linja taas käyttää Kerman vanhaa äänentoistojärjestelmää.

“Se oli vuonna 1997 parasta, mitä rahalla sai. Ainakin meidän tietojemme mukaan”, Rantanen kertoo.

Uskali on täysipäiväinen ravintoloitsija. Musiikkilinjauksesta vastaava Rantanen soittaa lisäksi omia dj-keikkojaan ympäri maailmaa. Ulkomailla luodut suhteet ovat osoittautuneet elintärkeäksi osaksi duon ravintolatoimintaa. Rantanen buukkaa ulkomaiset deejiit ilman välikäsiä.

“Ohjelmatoimistoilla esiintyjien lähtöhinta on kovempi, mitä pystymme maksamaan. Totta kai deejiit ajattelevat rahaa. He ottavat paljon mieluummin 10 000 euron kuin tonnin keikan, joten täytyy osata hyödyntää kontakteja.”

Kännykälle on taas käyttöä, kun toukokuun lopussa avaa Uskalin ja Rantasen uusin luomus Redrum. Klubilla on maailman parhaaksi kehutun Funktion Onen äänentoistojärjestelmä, ja ovet ovat auki kunnianhimoisesti joka päivä.

“Viikonpäivät on teemoitettu eri musiikkityylille. Perustana on jo Smile-klubilta alkaneet lauantain house-illat. Halusimme tehdä sisustukseltaan tyylikkään klubin, jossa on ug-fiilis”, Rantanen kertoo.

“Helsingissä ei ole kunnollisia klubeja. Haluamme osaltamme kehittää kaupungin klubikulttuuria”, jatkaa Uskali.

Kaksi vuotta sitten Art goes Kapakka -festivaali jakoi Uskalille ja Rantaselle Helsinki hauskemmaksi -palkinnon työstään klubi- ja ravintolaelämän eteen.

“Jokaisen kaupunkilaisen pitäisi olla sitä mieltä, että Helsinki on erinomainen paikka. Jopa kaupungin päättäjillä on nyt kova tsemppi päällä”, Uskali sanoo.

“Hyvät asiat tapahtuu, kun hommat tekee rennolla kädellä”, väittää Rantanen.

Mutta mitä Helsinki vielä tarvitsee?

“Pitkän tähtäimen suunnitelmamme on saada kaupunkiin yli tuhannen hengen klubi, jonne kannattaa tuoda myös isoja dj-tähtiä keikalle”, Uskali sanoo.

“Suomeen on tuotu isoja trance-nimiä, mutta mielessä on pari tekno- ja house-deejiitä, jotka olisi mukava saada kaupunkiin”, Rantanen pohtii.

Ja jos Uskalilta kysytään, niin yökerhojen ja klubien pitäisi olla avoinna aamukuuteen.

“Ihmiset saapuvat paikalle usein vasta klo 24 jälkeen. Taloudellisesti katsottuna lyhyen ja kiireisen parituntisen pitäisi kattaa koko viikon tulos. Lisäksi pidemmät aukioloajat vähentäisivät taksijonoja ja aamuyön yleistä sekamelskaa. Kun aamuneljältä jonottaa kaksi tuntia pakkasessa taksia, miettii kyllä kannattaako edes ensi kerralla lähteä klubbailemaan.”

Redrum (Vuorikatu 2) avaa 25.5.

Pahka palaa kotiin

Keväällä 2004 klubbailijoiden nettifoorumit kävivät kuumina. Syynä ei ollut pelkästään kaupungin klubipyhätön, Kerman, sulkeminen, vaan sen päätösbileistä varastettu seinää koristanut legendaarinen statussymboli – pahka.

Hätä oli melkoinen. Pahkan löytymiseen johtavasta vinkistä tarjottiin esimerkiksi levypalkkioita, mutta edes päätösbileiden jälkeen ilmoittautuneista varkauden silminnäkijöistä, ei ollut apua pahkan olinpaikan tai pitkäkyntisten selvittämisessä.

”Silminnäkijätarinat ovat aika erikoisia, sillä anastimme pahkan itse asiassa jo kaksi päivää ennen päätösbileitä”, kertoo yksi Pahkan opetuslapset -kollektiivin jäsenistä.

”Otimme pahkan irti seinästä talon omilla haarukoilla. Teimme sen vielä illan aikana, kun paikka oli täynnä väkeä.”

Mutta missä pahka on oikein luurannut kokonaiset kolme vuotta?

”Se on käynyt kollektiivimme jäsenten kanssa noin 40 eri maassa levittämässä hyvää mieltä. Ihan kevyt kaveri se ei ole, painoa on kymmenen kiloa.”

Ja jokaisessa maassa pahka on päässyt kuvaan. Nettiin levinneet matkakuvat ovat herättäneet kiinnostusta jo muutamassa galleristissakin. Nyt pahka palaa kotiin. Se saa kunniapaikan Redrumin deejii-kopin yläpuolelta.

“Toivottavasti kukaan urpo ei yritä pölliä sitä vain huvin vuoksi. Mekään emme halunneet loukata ketään, vaan viedä pahkan ilosanomaa maailmalle.”

Pahkan nimi on muuten Frank.

“Se on kulttihahmo, holy wood from Finland.”

www.myspace.com/the_pahka

Mystinen Tim Uskali

Jokainen himoklubbaaja tietää Tim Uskalin, muttei tiedä hänestä juuri mitään.

• Koulutus: ylioppilas. “Ja kehnoilla papereilla. Olin koulussa erittäin vilkas, oikea opettajan lempioppilas. Tein lukion kolmannella luokalla koulun historian ennätyksen poissaolojen määrässä. Menin isoäidin mieliksi kirjoituksiin.”
• Kerää vanhoja Vespoja. “Minulla on niitä jo yhdeksän, ne ovat kauniita esineitä. Ensimmäisen Vespani hommasin vuonna 1993. Se oli myös Smile-klubilla rekvisiittana. Vuosimalli oli -72.”
• Pelaa golfia. ”Henkireikäni. Tasoitus on 6,2.”
• Järjesti 90-luvun alussa warehouse-bileitä ja rave-bussimatkoja Tampereelle.
• 1-vuotiaan lapsen isä.