Kimaltavia unelmia

Mitä uutta on siinä, että nuoret miehet haluavat soittaa iskelmämusiikkia? Ei mitään.

Pölösen leffassa Badding Rauli Somerjoki oli keijukaisten ystävä. Ville Leinosella unien, tähtien ja kimalluksen keijukaismaailma tuntuu olevan vielä todellisempi. Leinosen ja Valumon uusin, Kimaltavia unelmia uppoaa iskelmän maailmaan harkiten ja taidolla.

Kouluaineissa oli tyylittömyyttä kirjoittaa ylitunteellisia vuodatuksia rakkaudesta. Sittemmin kaikki me kirjoittajiksi itseämme luulevat olemme käyneet läpi banaliteettien tien, josta oppii paremmaksi vain kun kaverit nauraa.

Siinä se iskelmäntekemisen vaikein taito onkin: pitää uskaltaa olla banaali oikeaan aikaan ja keikkua tyylien rajoilla taidolla, vaikka kaverit ja levy-yhtiöpomot nauraisivat.

Ville Leinonen kategorioidaan rockartistiksi, mitä ei kuule Valumon uudelta levyltä muuten kuin alavireenä: taustavaikuttajina ei ole aikaisempien iskelmäsukupolvien lailla pelkkiä toivokärkiä vaan myös laajempi, hengästyttävä musiikin tuntemus. Leinonen saattaa kuunnella kotonaan Baddingiä ja KISSiä, mutta yhtä lailla jotain Mireille Mathieuta, minkä vuoksi häntä on vaikea nähdä pelkkänä rokkarina.

Mutta iskelmäartistiksi hänestä ei olisi siellä missä koneet takovat humppaa. Nyky-Suomen iskelmätaivaalle ei perinteisesti mahdu, jos on kunnianhimoa tehdä omia kappaleita ja unohtaa iskelmälevy-yhtiöiden ja

-tapahtumien perinteisen fakkiutuneet rajat. Vai onko joku kuullut tangomarkkinoilla laulajien omia sävellyksiä tai muistatteko esaniemisten ja kassuhalosten soololevyjä?

Levy-yhtiöillä on syynsä toimia niin kuin toimivat. Iskelmän ja rockin yhteydestä syntyy, jos saa rauhassa tehdä, helposti sillkkaa pöppöä. Mutta Leinosen ja Valumon sekä Liekki-yhtyeen Janskun kaltaiset kyvyt ovat onnistuneet yhdistämään iskelmän, rockin ja sisäänpäinkääntyneen runopoikuuden taitavaksi sopaksi, josta löytyy huumorin pilke.

Siinä mielessä heidät on helppo mieltää iskelmää hyväksi käyttäviksi rockartisteiksi.

Mutta mikä erottaa iskelmäpuhtautta kokeilevan Arto Munan ja Millenniumin muista iskelmätähdistä? Tai Agentsista? Siis muu kuin soittajien soitto- ja laulutaito?

Se, että kyseessä on nuori apulannanaikuinen ja tyylitajuinen moontv-rockpolvi taustallaan nimenomaan ajatus rikkoa iskelmän, ei pelkästään rockin rajoja – tehdä omia kappaleita ja silti kunnon vihellettävää iskelmää.

Lasse Erjamon, alias Arto Munan, ja Millenniumin suosion tarina on ollut epäilyä sisäpiirien pelleilystä ja laskelmoinnista koska suosioon on puhaltanut tuulta yhtyeen taustalaulajan ja perkussionistin (lue: lavahillujan) Wallu Valpion ruutukarisma.

Puhdistettuna levylautaselle Rakkauden lähteellä vakuuttaa kuitenkin enemmän sävellyksillään kuin karismallaan.

Levylle mahtuu kehnojakin sävellyksiä ja se puuduttaa epätasaisen soitannan ja lopulta yksioikoisen laulamisen takia - Lasse ei ole mikään Jari tai Jorma ja välistä sekaan sotkee kummia alilyöntejä, esimerkiksi aika nahkeita kitarasooloja, vaikka biisi kantaisi ilmankin.

Mutta sävellysten huiput nousevat korkealle, ja sanoituksissa on nasevaa genren tajua: “Tiedän kyllä mistä rakkaus alkaa…”

Kuin huomaamatta Valumo ja Muna pökkivät eteenpäin Tehosekoittimen ja Ultra Bran aloittamaa suomalaisen rockmusiikin mainstreamin läpi puhaltavaa uudisaaltoa. Sillä aallolla sävellykset ovat iskelmän huippuja, asenne rockia ja faneja riittää vauvoista vaareihin. Siksi se aalto on samalla sukupolvenvaihdos, joka lopulta muuttaa enemmän iskelmää kuin rockia.

Toivottavasti lopulta myös iskelmäbisnestä.