Läpeensä mukava

Mustiin pukeutunut parrakas mies tilaa inkiväärioluen, koska siinä on ”mukava potku”. Seuraan  hänen esimerkkiään, koska mies itse on mukava.

Istumme Ihana-kahvilan terassilla Suvilahdessa. Seurassani on 29-vuotias Thomas Kirjonen eli Kasmir. Tiedättehän, se joka laulaa Hangosta ja Jacques Cousteausta.

Olen kuullut jo etukäteen, että Kirjonen on mukavimpia ja positiivisimpia tyyppejä tässä maassa. Hän on niin positiivinen, että kun kysyn häneltä, mikä häntä vituttaa, hän joutuu miettimään pitkään tuuheaa partaansa sukien.

”Tämä on tosi kliseinen vastaus, mutta mua ärsyttää epäreiluus maailmassa. Niin ja oma kömpelyys! Olen joskus tosi kömpelö, ja eniten siinä raivostuttaa se, ettei siitä voi syyttää kuin itseään.”

Niin, mikäpä vaaleanpunaisista karamelleista laulavaa nuorta miestä korpeaisi. Miehen esikoissingle Vadelmavene singahti odottamatta kesähittilistoille ja on keikkunut niiden kärjessä ansaitusti koko kesän.

”No siis jos ihan totta puhutaan, niin tekemällä tehdyt kesäbiisit vituttaa. Kesäbiisissä tärkeää on fiilis, ei se, että sanoitukset tungetaan täyteen kesään viittaavaa sanastoa. Kyllä jengin pitää muutenkin tajuta, että biisi kertoo kesästä.”

Kirjonen ei halua nimetä yhtään tekemällä tehtyä kesäbiisiä, koska hän todellakin on onnellinen ja mukava mies. Onnellisuudestaan hän kiittää sitä, että saa tehdä elämässä sitä, mitä rakastaa: musiikkia. Muutama vuosi sitten Kirjonen ei ehkä ollutkaan yhtä mukava.

”Tyttöystävänikin on sanonut, että olin ennen ihan eri mies. Mulla on elämä nyt hyvässä balanssissa. Koen olevani tosi onnekas, harva saa tehdä näin mahtavia asioita työkseen.” 

Menestys ei kuitenkaan tullut Kirjoselle yhdessä yössä.

”On tässä ryynätty. ”

Onnellisuus tulee hyvästä fiiliksestä

Nuori Thomas Kirjonen oli vihainen mies. Hän lauloi Collarbone-nimisessä bändissä, jossa runtattiin aggressiivista rockia. Vihaisuus kuului asiaan. Vitsailen, että nyt hän on nuoren ja vihaisen sijaan vanha ja leppoisa. Kirjonen nauraa.

”Kyllä se runttaus silloin maistui. Opin Collarbonessa paljon laulamisesta ja musiikin kirjoittamisesta. Mutta ennen pitkää halusin viedä bändiä popimpaan suuntaan. Halusin tehdä iloisempaa, hyvän fiiliksen musaa.”

Muut bändin jäsenet eivät olleet samaa mieltä. Kirjosen kahdentoista vuoden Collarbone-ura päättyi bändimaailman klassikkoon: musiikillisiin erimielisyyksiin.

Collarbonen jälkeen Kirjonen siirtyi 15 Minutes Before the Dive -bändiin, joka soitti pääsääntöisesti hyväntuulista punkpoppia. Mies kuitenkin väsyi bänditouhuun ja päätti vetäytyä esiintymisestä. Hän halusi ryhtyä taustapuuhariksi ja kirjoittaa biisejä.

”Päätin, että bändin kehykset eivät koskaan tule rajoittamaan minua. Ajattelin, että artistius ei ole minua varten.”

Musiikin kirjoittaminen oli Kirjoselle varsin mielekästä hommaa. Ryppyotsainen treeniksellä hinkkaaminen vaihtui tuotteliaaseen studiolla fiilistelyyn. Konemusiikin tekeminen tuntui Kirjosesta rajoittamattomalta. Kaikki oli mahdollista. Inspiroivat yhteistyökuviot johtivat ennen pitkää siihen, että artistikärpänen puri taas.

”Kirjoitin musaa ja tein keikkalaulajan hommia Heavyweight- dj-kollektiiville, kun viime kesänä tajusin haluavani taas esiintyä itse. Lavalla oli siistiä olla, kun yleisö oli niin fiiliksissä biiseistä, joita olin ollut mukana tekemässä.”

Kirjonen halusi karistaa kaikki bändipölyt harteiltaan ja tehdä rehellistä poppia. Hän päätti, ettei halua koskaan taustabändiä. Keikat hoidetaan kahdestaan dj:n kanssa. Hän halusi myös haastaa itseään ja päätti tekstittää biisit ensi kertaa elämässään suomeksi.

Kirjoittaminen oli aluksi melkoista takkuamista. Kirjonen ei keksinyt millään, mistä laulaisi.

Tyttöystävä ja isä aukaisivat solmun kehottamalla miestä kirjoittamaan omasta elämästään. Perheen kesämökki Hangossa tuntui luontevalta, ja se pääsi Vadelmaveneeseen.

”Suomeksi kirjoittaminen on tosi vaikeaa. Tässä maassa on niin kovia tekstittäjiä, että vähemmästäkin menee sormi suuhun.”

Paineita Kirjosella oli myös siitä, että teksteissä pitäisi olla kantaaottava tai poliittinen.

”Monet suositut suomenkieliset artistit tekevät tosi valveutunutta musaa. Olen aivan liian tyhmä laulaakseni politiikasta. En mä pysty tekemään mitään ”yhteiskunta haisee” -matskua. Laulan mieluummin vaikka vaahtokarkeista.”

Huomautan, että tyhmät ja yksinkertaiset ihmiset ovat usein onnellisia. Kirjonen tykästyy teoriaan heti.

”Joo, sieltä se positiivisuus varmaan tulee! Ei vaan tajua stressata liikaa.”

Kasmir on uutta suomalaista popmusiikkia

Kirjonen on tekstittänyt biisejä Suomessa muun muassa Anna Abreulle, Robinille, Diandralle ja Isac Elliotille. Jotkut kappaleet ovat päätyneet myös Saksaan ja Jenkkeihin. Kysyn, kenelle hän haluaisi kaikkein eniten kirjoittaa. Hän nauraa.

”No ne eivät kyllä tarvitse mun apua! Olisi kiva tehdä yhteistyötä Bruno Marsin tai Onerepublicin Ryan Tedderin kanssa. He ovat kirjoituspuolella suurimmat idolini.”

Yritän väkisin nyhtää Kirjoselta vastauksen. Kenen musiikki on niin hirveää kuraa, että hän haluaisi tehdä artistille palveluksen kirjoittamalla tälle hyvän biisin? Kirjosen käsi hakeutuu taas mietteliäästi nyppimään partaa. Hän ei yksinkertaisesti osaa vastata. On mukavampaa puhua artisteista, joita arvostaa.

Kirjonen ihailee Aki Sirkesaloa, sillä tämän musiikki on positiivista. Vaikka Kasmirin musiikki ei ole samanlaista kuin Sirkesalon, Kirjonen toivoo, että sama kiva fiilis välittyy myös hänen musiikistaan. Toinen miehen suosikki on laulaja-lauluntekijä Sanni.

”Sanni on upea tekstittäjä ja rento tyyppi. Okei, meillä on sama tuottaja, mutta muutenkin koen, että olemme hengenheimolaisia tässä musiikkihommassa. Edustamme uutta suomalaista popmusiikkia.”

Kasmirin soolodebyytti julkaistaan syyskuussa. Levyn tuottavat Hank Solo eli Henri Salonen ja Jonas W. Karlsson. Kirjosen lyriikkakoutsina on levyä tehdessä toiminut Mikko Kuoppala eli räppäri Pyhimys. Kirjonen lupaa, että levyllä kuullaan iloisen kesämiehen lisäksi myös syvällisempää ja pohdiskelevampaa Kasmiria.

”On siellä diipimpääkin osastoa. Levyllä on esimerkiksi Rumaa -niminen biisi, joka kertoo eronjälkeisestä seksistä ja siitä, miten tulee ruumiita, jos se jatkuu liian pitkään.”

Olen ihmetellyt koko haastattelun ajan niin paljon Kirjosen positiivisuutta, että hän huolestuu, millaisen jutun aion kirjoittaa. Vakuutan, että haluan vain tietää, mitä mies vetää ollakseen koko ajan niin hyvällä fiiliksellä. On mukavaa olla mukava, mutta mitä jos aina ei jaksa?

”Jos on huono päivä, silloin ei edes kannata yrittää tehdä mitään merkityksellistä. Pakottamalla ei mistään tule mitään. Yritä huomenna uusiksi.”

Toim. huom.: Elokuun City-lehteen eksyi painovirhe. Jutun on kirjoittanut toimittaja Tiia Rantanen, ei Tiia Rautiainen.